Mies ei kylläkään osannut soittaa pianoa; eikä vaimo puolestaan
uskaltanut soittaa kenenkään kuullen, joskin osasi: jos joku oli
läsnä, vaikkapa ainoastaan hänen oma miehensä, hermostui hän niin,
että soitti kuin pikku lapsi. Sellainen huono soitto viihdytti
kuitenkin heitä; ja Gluck, Mozart ja Beethoven, joiden sävellyksiä
rouva näin soperteli, olivat heidän ystäviään; he tunsivat tarkoin
noiden mestarien elämäkerrat, ja heidän kärsimyksiään muistellessaan
liikutti syvä rakkaus ja sääli heidän sydäntään. Sitäpaitsi saivat
he onnea kauniista kirjoista, hyvistä kirjoista, joita he lukivat
yhdessä. Mutta nykyaikaisessa kirjallisuudessa ei sellaisia kirjoja
olekaan: kirjailijat eivät välitä niistä ihmisistä, jotka eivät osaa
hankkia heille eivät mainetta, huvitusta eivätkä rahaa, kuten olivat
nämäkin vaatimattomat lukijat; sellaisiahan ei nähdä koskaan hienossa
maailmassa, he eivät itse kirjoita mitään, he ainoastaan rakastavat,
eivät voi muuta kuin olla vaiti. Taiteen hiljainen valo sai näissä
rehellisissä ja uskonnollisissa sieluissa melkein yliluonnollisen
luonteen; ja tuo valo ynnä heidän oma keskinäinen hellyytensä tekivät
heidän elämänsä rauhalliseksi ja melkoisen onnelliseksi, vaikkakin
hieman surulliseksi -- (siitähän ei tarvitse syntyä ristiriitaa), --
vaikkakin he olivat aivan kahden kesken ja molemmat hiukan murjottuja.
Sielunlahjojensa puolesta olisivat he pystyneet parempaan asemaan
kuin missä he nyt olivat. Miehellä oli paljon hyviä aatteita, mutta
hänellä ei ollut aikaa eikä enää rohkeuttakaan kirjoittaa niitä. Hänen
olisi täytynyt touhuta liiaksi saadakseen artikkelinsa ja kirjansa
julkisuuteen: se ei maksanut vaivaa; joutavaa turhamaisuutta! Hänen
ajatuksensa olivat muka niin vähäpätöisiä niihin ajattelijoihin
verraten, joista hän piti! Hän rakasti kauniita taideteoksia liian
paljon koettaakseen tehdä sellaisia itse: hän olisi pitänyt moista
yritystä julkeana ja naurettavana. Hänen osakseen oli hänen mielestään
määrätty näyttää muille, miten kauniita ne taidetyöt olivat. Niinollen
rikastutti hän oppilaitaan ajatuksillaan: he tekisivät niistä
myöhemmin kirjoja, -- mainitsematta tietysti hänen nimeään. -- Kukaan
ei menettänyt enemmän kuin hän rahaa kaikenlaisiin tilausteoksiin.
Köyhät ovat aina anteliaimpia: he ostavat todellakin kirjansa; muut
pitäisivät itseään noloina, elleivät saisi niitä puoli-ilmaiseksi.
Arnaud saattoi itsensä puille paljaille hankkimalla itselleen kirjoja:
se oli hänen heikkoutensa, -- hänen paheensa. Hän häpesi sitä ja salasi
ostojaan vaimoltaan. Vaimo ei siitä häntä kuitenkaan moittinut, hän
olisi mielellään ollut samanlainen. -- Ja tällä tavoin rahaa käytellen
tekivät he alinomaa kauniita päätöksiä, miten he säästäisivät, että
pääsisivät matkalle Italiaan, -- vaikka he tiesivät, etteivät he sitä
matkaa koskaan tekisi; ja itse he nauroivat ensimäisinä sille, että
olivat niin kykenemättömiä hoitamaan rahoja. Arnaud ei sitä asiaa
surrut. Hänen rakas vaimonsa riitti hänelle, ja samoin hänen arkinen
työnsä ja sisäinen ilonsa. Eikö se siis riittänyt vaimollekin? --
Rouva Arnaud vastasi myöntävästi. Hän ei uskaltanut tunnustaa, että
hänestä olisi ollut suloista, jos hänenkin miehellään olisi ollut
hiukan mainetta, sillä olisihan sen paiste langennut hieman häneenkin
ja tehnyt elämän vähän valoisammaksi sekä lisännyt taloudellista
hyvinvointia. Sisällinen ilo on kyllä ihanaa; mutta ulkoakin tuleva
päivä tuntuisi joskus niin hyvältä!... Kuitenkaan ei rouva Arnaud
puhunut mitään, sillä hän oli kovin arka; ja sitäpaitsi hän tiesi,
että vaikka mies olisikin tahtonut tavoitella kunniaa, hän tuskin
olisi siihen enää pystynyt: nyt se oli jo liian myöhäistä!... Heidän
suurin surunsa oli, ettei heillä ollut lapsia; he salasivat sen
toisiltaan; ja se lisäsi yhä heidän hellyyttään toisiaan kohtaan:
näistä ihmis-raukoista tuntui siltä kuin heidän olisi pitänyt pyytää
sitä toisiltaan anteeksi. M:me Arnaud oli hyvä ja herttainen; hän olisi
tullut mielellään m:me Elsbergerin tutuksi, mutta hän ei uskaltanut
yrittää, sillä eihän häntä lähestytty ensin. Mitä jälleen Christopheen
tuli, olisivat rouva Arnaud ja hänen miehensä iloinneet kovin, jos
olisivat saaneet tutustua häneen: hänen kaukaa kuuluva soittonsa lumosi
heitä. Mutta millään ehdolla maailmassa he eivät olisi tunkeutuneet
hänen pariinsa: se olisi ollut heistä epähienoa.
Ensimäinen kerros oli kokonaan herrasväki Weilin hallussa. He olivat
rikkaita, lapsettomia juutalaisia, ja viettivät toisen puolen vuotta
maaseudulla, Parisin lähistöllä. Vaikka he olivat olleet kaksikymmentä
vuotta talon asukkaina -- (he jäivät taloon aina totutun tavan vuoksi,
vielä sittenkin, kun heidän olisi jo ollut helppo saada parempi
ja nykyisen varallisuutensa mukainen asunto), -- olivat he muista
vuokralaisista aivan kuin sinne pelkästään käymätein pistäytyviä
vieraita. He eivät olleet koskaan puhuneet sanaakaan naapuriensa
kanssa, eikä heistä tiedetty nykyisin sen enempää kuin silloin, kun
he olivat taloon tulleet. Siitä huolimatta langetettiin kuitenkin
arvosteluja heistä. Tuosta herrasväestä ei pidetty. Eivätkä he
puolestaan koettaneetkaan millään tavoin hankkia muiden suosiota.
Silti olisi kannattanut tuntea heitä paremmin: he olivat molemmat
erinomaisen hyviä ihmisiä, huomattavan älykkäitä. Itse Felix Weil, noin
kuusikymmen-vuotias mies, oli assyrioloogi ja tunnettu kuuluisista
kaivauksistaan Vähässä Aasiassa; koska hän oli sangen laajahenkinen ja
tiedonhaluinen, niinkuin useimmat muutkin hänen Katunsa sivistyneistä,
eivät hänen tutkimuksensa rajoittuneet mihinkään erikoisalaan: hänen
mieltään kiinnitti vaikka mikä: kaunotaiteet, sosiaaliset kysymykset,
kaikki nykyaikaiset aatteenilmaukset. Ne eivät anastaneet koko hänen
olemustaan: sillä kaikki ne huvittivat kyllä häntä, mutta yksikään
niistä ei ollut hänen intohimonsa esine. Hän oli älyllinen, liian
älyllinen ja vapaa kaikista siteistä, joten hän oli aina valmis
toisella kädellä hävittämään, minkä hän toisella rakensi; sillä
hän rakensi paljon: työtä ja teorioja; hän oli uuttera ahertaja;
tottumuksesta, jonkinlaisesta sielullisen terveyden vaatimuksesta
kynti hän kärsivällisesti tieteen vakoa, ja teki sen melkoisen
syvältäkin, uskomatta kuitenkaan, että hänen työnsä oli kovinkaan
hyödyllistä. Hän oli pahaksi onnekseen ollut aina rikas: siksi hän
ei tuntenutkaan sitä elämisen syytä, jonka taistelu olemassaolon
puolesta antaa; ja itämaisten tutkimusretkiensä jälkeen, joihin hän
oli kyllästynyt muutamassa vuodessa, ei hän ollut huolinut enää mitään
julkista tehtävää. Paitsi persoonallisia puuhiaan seurasi hän kuitenkin
vielä päivänkysymyksiä, jopa sangen selvänäköisesti: luonteeltaan
käytännöllisiä ja pian toteutettavia yhteiskunnallisia reformeja,
Ranskan opetuslaitoksen uudistamista; hän keksi ja päästi liikkeelle
uusia aatteita, loi aatevirtauksia; hän saattoi suuret älylliset
koneistot käyntiin, ja kyllästyi sellaiseen aina kohta. Monta kertaa
ällistytti ja suututti hän ihmisiä, jotka hän oli todisteluillaan
saanut innostumaan johonkin asiaan, arvostelemalla piankin jälkeenpäin
mitä murhaavimmin ja masentavimmin herättämäänsä aatetta. Tätä hän ei
tehnyt tieten taiten: se oli hänessä luonteen vaatimus; kun hän oli
hyvin arkahermoinen ja irooninen, ei hän voinut kärsiä asioissa eikä
ihmisissä mitään naurettavuuksia; hän näki kaikki aina häikäilemättömän
todellisessa valossa; ja koska ei ole yhtään asiaa eikä hyvää
ihmistä, jotka eivät näyttäisi eräiltä kulmilta katsottuina ja hieman
suurennettuina naurettavilta, niin ei löytynyt myöskään mitään, johon
hänen ivansa ei lopulta kohdistunut. Moinen ei ollut luonnollisestikaan
omiaan hankkimaan hänelle ystäviä. Ja kuitenkin koetti hän parhaansa
mukaan tehdä ihmisille hyvää; ja hän teki sitä; mutta siitä ei oltu
hänelle liioin kiitollisia; nekään, jotka olivat hänelle todella
kiitollisuuden velassa, eivät antaneet sielussaan hänelle anteeksi
sitä, että olivat hänen silmissään naurettavia. Hänen ei sopinut
nähdä ihmisiä liian tarkoin, jos halusi säilyttää rakkautensa heihin.
Ei silti, että hän olisi ollut misantrooppi. Sellainen ollakseen
ei hän ollut tunteistaan tarpeeksi varma. Hän oli arka sitä samaa
maailmaa kohtaan, jota hän pilkkasi; pohjaltaan hän ei ollutkaan aivan
vakuutettu, eikö se maailma ollut oikeassa ja hän väärässä; hän koetti
olla jossakin määrin samanlainen kuin muut, koetti omistaa toisten
elämäntapoja ja niitä heidän käsityksiään, jotka lähenivät hänen
omiaan. Mutta se ei mitenkään onnistunut: hän ei voinut olla ihmisiä
arvostelematta; hänellä oli terävä vaisto huomata kaikkea, mikä oli
liioiteltua, mikä ei ollut luonnollista ja korutonta; eikä hän osannut
salata pisteliäisyyttään. Erittäin herkkä hän oli näkemään juutalaisten
naurettavia puolia, sillä sen rodun hän tunsi parhaiten; ja kun hän,
vaikka oli vapaamielinen eikä hyväksynyt rotujen välisiä eroituksia,
joutui usein kuitenkin ottelemaan toisiin rotuihin kuuluvien
kansalaisten rotu-ennakkoluuloja vastaan, -- ja koska hän sitäpaitsi
ikäväkseen tunsi itsensä kodittomaksi kristillisen maailmankatsomuksen
piirissä, niin vetäytyi hän lopulta arvokkaalla tavalla omaan
kuoreensa, itseivalliseen uurasteluunsa ja syvään rakkauteensa, joka
hänellä oli vaimoaan kohtaan.
Pahinta oli, ettei vaimokaan ollut turvassa hänen ironialtaan. Hän
oli hyvä ja toimelias vaimo; hän halusi olla hyödyksi maailmassa ja
puuhasi aina joitakin hyviä töitä. Hän ei ollut luonteeltaan niin
monisäikeinen kuin hänen miehensä; siveellinen itsetunto ja hieman
jäykkä ja järkiperäinen, mutta sangen korkea käsitys velvollisuudesta
oli tehnyt hänet jossakin määrin ylpeän itsetietoiseksi. Koko hänen
elämänsä, -- melkoisen alakuloinen elämä, ilman lapsia, ilman suurta
iloa, suurta rakkautta, -- nojautui tähän vahvaan, ennen kaikkea
tahtomalla syntyneeseen siveelliseen uskoon. Mutta kun miehen
ivallinen silmä hyvin huomasi, että tuossa uskossa oli sangen suuri
määrä tahallista itsepetosta, niin ei hän voinut olla ilveilemättä
vaimonsa kustannuksella (se taipumushan oli niin syvällä tuon miehen
luonteessa, ettei hän sille mitään voinut). Felix Weilin sielu oli
ristiriitaisuuksia täynnä. Hänellä oli aivan yhtä korkea käsitys
velvollisuudesta kuin hänen vaimollaankin, mutta samalla oli hänellä
hillitön halu analysoida, arvostella, paljastaa itselleen omat
näköharhansa, ja se seikka usutti hänet erittelemään, nyppimään
palasiksi oman moraalisen ryhtinsä. Hän ei huomannut, että hän
kaivoi tällä tavoin perustaa vaimonsa jalkain alta, masensi julmalla
tavalla hänen siveellistä rohkeuttaan. Ja kun hän sitten näki, mitä
hän oli tehnyt, kärsi hän siitä vielä enemmän kuin vaimo; mutta paha
oli silloin jo tehty. Siitä huolimatta rakastivat he uskollisesti
toisiaan, tekivät työtä, ja tekivät hyvää. Mutta ihmiset, he eivät
arvostelleet sen leppeämmin vaimon kylmää arvokkuutta kuin miehen
ivallisuuttakaan; ja kun tämä aviopari oli liian ylpeä kuuluttaakseen
tekemiään hyviä töitä tai julistaakseen, että he halusivat yhä edelleen
niitä tehdä, niin pidettiin heidän hillittyä hienotunteisuuttaan
välinpitämättömyytenä ja heidän erilleen vetäytymisiään itsekkyytenä.
Ja kuta enemmän he huomasivat, että muilla oli heistä se mielipide,
sitä visummin he varoivat tuota käsitystä mitenkään kumoamasta. Kun
useat toiset heidän rotunsa jäsenet saivat kärsiä tökerön tungettelunsa
tähden, niin he jälleen joutuivat liiallisen umpimielisyytensä
uhreiksi; ja kuitenkin salasi se umpimielisyys paljon oikeata ja
kunniallista ylpeyttä.
Pohjakerroksessa, joka oli muutama jalka pientä puutarhaa ylempänä,
asui eversti Chabran, virkaeron ottanut siirtomaiden tykkiväen upseeri;
tämä voimakas ja vielä nuori mies oli suorittanut oivallisia sotaretkiä
Sudanissa ja Madagaskarissa; sitten hän oli yhtäkkiä jättänyt kaikki
silleen ja oli piiloutunut maailmalta: ei halunnut enää kuulla
puhuttavankaan armeijasta, vietti päivänsä penkoen kukkalavojaan,
koettaen harjoitella soittamaan huilua, siinä kuitenkaan onnistumatta,
ja muristen alinomaa politiikkaa vastaan sekä tiuskien tyttärelleen,
jota hän jumaloi. Tyttö oli noin kolmekymmen-vuotias, ei varsin kaunis,
mutta rakastettava, ja oli uhrautunut kokonaan isänsä hyväksi, eikä
ollut mennyt naimisiin, ettei isä olisi jäänyt yksin. Christophe näki
heidät usein, kun sattui tulemaan ikkunansa ääreen ja katseli ulos;
ja, niinkuin hyvin ymmärtää, huomasi hän nopeammin tyttären kuin isän.
Tyttö oleskeli osan iltapäiviään puutarhassa, ompeluksineen, istuen
ja haaveillen, tai touhuten jotain puutarhahommissa; ja aina hän oli
iloinen ja ystävällinen isälleen, vanhalle torapussille. Kuului,
kuinka hän tyynellä ja kirkkaalla äänellä ja puoleksi ilveillen
vastaili marmattelevalle isälleen, joka kulkea laahusteli pitkät ajat
hiekkakäytäviä pitkin; sitten isä meni sisään, ja tytär jäi istumaan
jonnekin puutarhan penkille, ompelemaan tuntikausiksi, liikkumatta,
puhumatta, hymyillen epämääräisesti, sillaikaa kuin joutilas upseeri
sisällä kiusasi käheää huiluaan, tai ulisutteli vaihteen vuoksi
puhkavaa harmooniumia, Christophen suureksi huviksi tai hermostukseksi
-- (aivan hänen tuuliensa mukaan).
Kaikki nämä ihmiset elivät tuossa talossa ja suljetussa puutarhassa,
johon ei henkäystäkään maailmasta päässyt, vieretysten, mutta
suorastaan ilmanpitävästi toisistaan eristettynä. Ainoastaan
Christophe, jolla oli sielullinen tarve avautua ulospäin ja
joka oli täynnä ylitsekuohuvaa elämää, seurasi kaikkien heidän
kohtaloitaan suurella, hellällä, nopealla ja samalla selvänäköisellä
mielenkiinnolla, kenenkään heidän siitä tietämättä. Hän ei ymmärtänyt
heitä. Hänellä ei ollut kykyä heitä ymmärtää. Häneltä puuttui Olivierin
psykoloogista intelligenssia. Mutta hän rakasti heitä. Vaistomaisesti
asettui hän heidän asemaansa. Hitaasti virkosi hänessä eloon, aivan
kuin salaperäisten voimain kohottamana, hämärä tuntu, minkälaisia
nämä läheiset ja kuitenkin kaukaiset ihmiset olivat; hän tunsi
ikäänkuin horteessa sekä tuon surevan naisen tuskan että stoalaisen
aatteellisuuden ylpeän, vaikenemisen: papin, juutalaisen, insinöörin
ja vallankumouksellisen miehen tunteet; hän aavisti, mikä keskinäisen
rakkauden ja uskon kalpea ja hellä liekki kyti Arnaud-naapureissa; hän
aavisti kansan pojan naiivin kaipuun valoa kohti; sen tukahdutetun
kapinallisuuden ja hyödyttömän elämän, jotka kiduttivat upseeria; sekä
syreenien varjossa uneksivan nuoren tytön tyynen alistuvaisuuden.
Mutta ainoastaan Christophe saattoi eroittaa tämän sielujen hiljaisen
musiikin; muut eivät sitä kuulleet, jokainen heistä oli sulkeutunut
omaan suruunsa ja omiin unelmiinsa.
Muuten tekivät kaikki työtä, sekä tuo vanha ja skeptillinen tiedemies
että pessimistinen insinööri, sekä pappi että anarkisti, nuo ylpeät tai
toivottomat sielut kaikki. Mutta muurari katolla lauloi.
Muuallakin paitsi siinä talossa huomasi Christophe saman henkisen
yksinäisyyden, parhaidenkin keskuudessa, -- ja silloinkin, kun he
muodostivat ryhmiä.
Olivier oli tutustanut Christophen erään pienen aikakauslehden
henkilöihin, johon hän itse kirjoitti. Aikakauslehden nimi oli _Esope_,
ja se oli ottanut tunnukseksi seuraavan Montaignen jutun:
_"Aisopos vietiin myytäväksi kahden muun orjan kanssa. Ostaja kysyi
ensimäiseltä orjista, mitä hän osasi tehdä; näyttääkseen etujaan orja
lasketteli kaikki maailman ihmeet ja kummat; toinen kehuskeli itseään
ehkä vieläkin enemmän. Kun tuli Aisopoon vuoro ja häneltäkin kysyttiin,
mitä hän osasi tehdä, vastasi hän: -- En mitään, sillä nuo ovat tehneet
kaikki, he osaavat jo kaikki."_
Pelkkä halveksumisenosoitus niille, "jotka", kuten jo Montaigne
aikoinaan sanoi, "harjoittavat julkeasti tietämistä ammattina, ja
heidän suunnattomalle itsekylläisyydelleen!" Sillä pohjaltaan olivat
nuo _Esopen_ skeptillisiksi väitetyt miehet mitä syvimmin asiaansa
uskovia. Mutta yleisön silmissä ei tällainen ylimielinen ironian ja
tietämättömyyden naamio luonnollisestikaan ollut liioin viehättävä; se
oli omiaan yleisöä ällistyttämään. Kansan saa puolelleen ainoastaan
silloin, kun tarjoaa sille yksinkertaisen, selvän, voimakkaan ja
varman elämän sanoja. Se pitää enemmän vankasta valheesta kuin
heikkoverisyyttä potevasta totuudesta. Skeptillisyys ei viehätä sitä
muulloin kuin silloin, kun sillä peitellään jotain lihavaa realistista
piirrettä tai jotain kristillistä taikauskoisuutta. Sitä halveksivaa
pyrrhonismia, johon _Esope_ verhoutui, jaksoi ainoastaan pikku ryhmä
erikoisia päitä ymmärtää -- pieni joukko sellaisia _"alme sdegnose"_,
jotka tunsivat salatun voimansa. Se voima ei ollut luotu touhua eikä
elämää varten.
Siitä eivät nämä miehet olleet millänsäkään. Kuta kansanvaltaisemmaksi
Ranska muuttui, sitä aristokraattisemmaksi näyttivät muuttuvan sen
henkiset aatteet, sen taide, sen tiede. Tiede vetäytyi aivan erikoisen
kielensä turviin, oman pyhättönsä perukkaan, kolminkertaisten
esirippujen taakse, joita ainoastaan asiaan vihityt pystyivät
kohottamaan, ja niin oli se paljon vaikeammin tavoitettavissa kuin
Buffonin ja Encyclopedistien ajalla. Taide, -- ainakin se, joka
kunnioitti itseään ja palveli puhtaasti kauneutta, -- oli yhtä
ilmanpitävästi itseensä sulkeutunutta; se halveksi kansaa. Yksinpä
sellaistenkin kirjailijain keskuudessa, jotka eivät välittäneet niin
paljon kauneudesta kuin elämisestä, vaan antoivat suuremman arvon
siveellisille aatteille kuin esteettisille ajatuksille, vallitsi usein
omituinen, ylimyksellinen henki. Heistä näytti olevan tärkeämpää
säilyttää itsellään sisäistä tultaan kuin sytyttää sitä muihin. Olisi
saattanut sanoa, etteivät he välittäneet, voittivatko heidän aatteensa,
kunhan he ainoastaan voivat sanoa, että ne olivat tosia.
Kuitenkin oli joukossa sellaisiakin, joiden taiteessa esiintyi
kansanomaisuutta. Vilpittömimmät heistä sinkosivat teoksissaan ilmoille
jotkut anarkistia, hävittäviä aatteita, kaukaisia tulevaisuuden
totuuksia, jotka saattoivat ehkä olla sadan tai tuhannen vuoden
kuluttua tarpeen, mutta jotka nykyään kalvoivat ja polttivat sielut
tuhkaksi; toiset jälleen kirjoittivat katkeria tai iroonisia, ylen
surullisia teoksia, joissa ei näkynyt minkäänlaisia illusiooneja. Kun
Christophe niitä luki, joutui hän muutamaksi päiväksi aivan lamaan.
-- Ja tällaista te annatte kansalle? kysyi hän ystävältään, säälien
ihmisraukkoja, jotka pyrkivät unohtamaan tuskansa muutamiksi hetkiksi,
mutta saivat tällaista kolkkoa lohdutusta. -- Sortaahan sellainen
heidät aivan maahan!
-- Älä pelkää, vastasi Olivier: kansa ei tule luoksemme.
-- Siinä se onkin hiiden viisas! Te olette hassuja. Tahdotteko te siltä
riistää koko elämänhalun?
-- Ja miksikä emme? Eikö sen ole opittava näkemään, niinkuin mekin,
surullinen totuus, ja tekemään kuitenkin järkkymättä velvollisuutensa?
-- Järkkymättäkö? Kyllä tosin, mutta varmaan ilman iloa. Ja pitkälle ei
potkita, jos ihmisestä elämän ilo on tapettu.
-- Minkä sille voi? Ei ole oikeutta väärentää totuutta.
-- Eikä oikeutta puhua kaikille kaikkea.
-- Ja sinäkö noin puhut? Sinä, joka toitotat alinomaa totuutta, sinä,
joka olet rakastavinasi sitä enemmän kuin mitään muuta maailmassa.
-- Kyllä, rakastan totuutta itseäni ja niitä varten, joilla on sisua
sitä kantaa. Mutta muita kohtaan on se julmuutta ja hävyttömyyttä.
Niin, nyt minä huomaankin. Tätä en olisi tullut isänmaassani
ajatelleeksi: siellä Saksassa ei heillä ole, niinkuin teillä, mitään
totuuden tautia. He rakastavat liiaksi elämää; he eivät, lyhyesti
sanoen, näe muuta kuin mitä tahtovat nähdä. Minä pidän teistä siksi,
että te ette ole sellaisia: te olette uljaita, pelaatte selvää peliä.
Mutta te olette epäinhimillisiä. Kun luulette hautoneenne kuoresta
jonkin totuuden, niin annatte sen lentää heti maailmaan, välittämättä
siitä, eikö se ehkä pistä maailmaa tuleen, niinkuin vanhan testamentin
ketut, joiden häntiin oli sidottu kekäleet. Minä kunnioittaisin
teitä, jos te pelkästään pitäisitte totuutta omaa onneanne parempana.
Mutta kun te hävitätte sillä toisten onnen... seis! Te olette liian
mukavuutta rakastavia. Pitää rakastaa totuutta enemmän kuin itseään.
Mutta lähimmäistään enemmän kuin totuutta.
-- Täytyykö hänelle siis valehdella?
Christophe vastasi Olivierille seuraavilla Goethen sanoilla:
-- "Me emme saa julistaa muuta kuin niitä korkeita totuuksia, joista
saattaa olla maailmalle onnea. Muut meidän täytyy pitää itsellämme;
ikäänkuin piilossa olevan auringon lauhkeat säteet ne levittävät valoa
kaikkiin meidän toimiimme."
Mutta tätä eivät ranskalaiset laisinkaan aprikoineet. He eivät
punninneet, lennättikö jousi, jonka he jännittivät, _"aatteen vai
kuoleman"_, tai molemmat yhtäaikaa. He olivat liiaksi älyllisiä.
Heillä ei ollut tarpeeksi rakkautta. Kun ranskalaisella on aatteita,
tahtoo hän tyrkyttää niitä toisille. Kun hänellä ei niitä ole,
tyrkyttää hän olemattomiaankin. Ja kun hän huomaa, ettei se onnistu,
niin lakkaa hänen mielenkiintonsa ihmisiä ja kaikkea toimintaakin
kohtaan. Etupäässä sen vuoksi maan valiojoukko välitti niin vähän
politiikasta, muulloin paitsi nuristakseen ja valittaakseen. Jokainen
sulkeutui omaan uskoonsa tai omaan uskonpuutteeseensa. Oli tehty
monta yritystä tällaisen individualismin hävittämiseksi, koetettu
muodostaa noiden ihmisten kesken jonkinlaisia ryhmiä; mutta enimmät
niistä ryhmistä olivat torkahtaneet kohta pelkiksi lörpötteleviksi
kirjallisiksi seuroiksi tai naurettaviksi nurkkakunniksi. Maan parhaat
tuhosivat kaikin voimin toisiaan. Ranskassa oli joukko erinomaisia
miehiä, joilla oli sekä voimaa että uskoa yllin kyllin ja jotka
olivat kuin luodut yhdistämään ja ohjaamaan toisten ja heikompien
tahtoja. Mutta kullakin heistä oli oma lammaslaumansa, eikä hän
suostunut päästämään sitä toisten katraisiin. Niin oli syntynyt
kokonainen joukko pieniä aikakauslehtiä, seuroja, liittoja, joilla
oli kyllä kaikki miehekkäät hyveet, mutta ei yhtä: kieltäytymistä;
sillä yksikään ei tahtonut jäädä toisen varjoon; ja kun ne sillä
lailla riitelivät keskenään muruista, siitä vähästä yleisöstä, mikä
tuli niiden kunkin osalle jo yhteisestäkin, pienestä ja sangen
varattomasta piiristä oikeita ihmisiä, niin elää kituuttivat ne
jonkin aikaa nälissään ja vähäverisinä; ja sitten ne menivät nurin,
siitä enää nousematta: kaatuivat eivät vihollisen, vaan -- (ja
se oli surkeampaa) -- omista iskuistaan. -- Kirjallisen ammatin
eri haarat, -- kirjailijat, dramaturgit, runoilijat, prosatöörit,
professorit, opetusmiehet, sanomalehtimiehet, -- muodostivat kaikki
pieniä eri luokkia, jotka jälleen vuorostaan jakautuivat yhä
pienempiin lahkoihin, ja nämä lahkotkin olivat toisilta suljetut. Ei
minkäänlaista keskinäistä lähentymistä. Ranskassa ei ollut mistään
asiasta yksimielisyyttä, paitsi eräinä sangen harvinaisina hetkinä,
jolloin yksimielisyys jälleen sai suorastaan tarttuvan ruton luonteen
ja jolloin se tavallisesti erehtyi: sillä sehän oli sairaaloista.
Hurja individualismi vallitsi maan kaikilla toiminnan aloilla: niin
tieteellisissä harrastuksissa kuin liike-elämässäkin; viimemainitussa
esti se muodostumasta minkäänlaisia yhteistä suojeluspyhimystä
palvelemaan tarkoitettuja liittoja. Eikä se individualismi ollut
suinkaan runsautta uhkuvaa eikä ylitsetulvivaa, vaan itsepäisesti
omaan kuoreensa vetäytynyttä. Elää yksinään, olematta mitään velkaa
muille, sekautumatta muihin, peljäten, että tuntisi itsensä toisten
joukossa vähäpätöiseksi, säilyä häiritsemättä pöyhkeän eristäytymisensä
rauhassa: se oli melkein kaikkien niiden miesten salaisimpana
ajatuksena, jotka perustivat "omia" aikakauslehtiä, "omia" teattereita,
"omia" yhtymiä; niillä lehdillä, teattereilla ja yhtymillä ei ollut
enimmäkseen mitään muuta olemassaolon syytä kuin perustajan halu päästä
erilleen toisten seurasta, mahdottomuus liittyä toisten kanssa johonkin
yhteiseen hommaan tai aatteeseen, ja epäilys toisia kohtaan; nimittäin
ellei jokin puolueellinen vihamielisyys saanut heitä nousemaan
toisia vastaan; ja kuitenkin olivat he kaikki miehiä, jotka olisivat
helpoimmin voineet ymmärtää toisiaan.
Silloinkin, kun jotkut toisiaan kunnioittavat henget liittyvät
yhteiseen tehtävään, kuten Olivier ja hänen toverinsa _Esope_-lehdessä,
näyttivät he olevan toisiaan kohtaan aina varuillaan; heillä ei ollut
yhtään sitä avomielistä suvaitsevaisuutta, joka on Saksassa niin
yleistä, että se saattaa siellä muuttua haitalliseksikin. Tässä nuorten
miesten ryhmässä oli varsinkin eräs, joka viehätti Christophea, sillä
Christophe aavisti, että hänessä piili harvinainen voima. Hän oli muuan
kirjailija; hänellä oli selvä loogillisuus ja taipumaton tahto; hän
tutki intohimoisesti moraalisia totuuksia ja palveli tinkimättä niitä,
valmiina uhraamaan niiden puolesta koko maailman ja oman itsensä;
hän oli perustanut aikakauslehden ja puolusti siinä melkein yksinään
näitä aatteitaan; hän oli sielussaan vannonut näyttävänsä Europalle
ja Ranskalle itselleen, miten Ranska voisi olla puhdas, sankarillinen
ja todella vapaa; hän uskoi vahvasti, että maailma kerran tunnustaisi
hänen kirjoittaneen ranskalaisuuden pelkäämättömimmät sivut; -- eikä
hän siinä erehtynytkään. Christophe olisi tahtonut tutustua lähemmin
häneen ja päästä hänen ystäväkseen. Mutta siihen hän ei saanut keinoa.
Vaikka Olivier oli monesti asioissa tuon miehen kanssa, eivät he
tavanneet toisiaan usein persoonallisesti eivätkä puhelleet keskenään
muuta kuin virallisista asioistaan; he eivät jutelleet mistään
läheisemmästä; enintään hiiskuivat he ainoastaan jotain ylimalkaista
omista aatteistaan; tahi juttelivat he kumpikin yksinään -- (sillä
totta puhuaksemme eivät he oikeastaan ilmaisseetkaan toisilleen
ajatuksiaan, vaan kumpikin piti aatteensa itsellään). Yksinään olivat
he toistensa seurassa, nuo taistelutoverit, jotka tiesivät kyllä
toistensa arvon.