asui muuan perhe, jonka sukunimi oli Elsberger. Perheeseen kuului
neljä henkeä: perheenisä, insinööri Elie Elsberger, kaksi tytärtä,
toinen noin seitsemän, toinen kymmenen vuoden ikäinen. He olivat
varsin sivistynyttä ja miellyttävää väkeä; mutta he elivät sangen
sulkeutunutta elämää, etupäässä siksi, että he häpesivät syyttä suotta
vaikeaa taloudellista asemaansa. Nuorta rouvaa, joka täytti uljaasti
talousvelvollisuutensa, painoi se tunne raskaana taakkana; hän olisi
tehnyt työtä kahta vertaa enemmän, jos ei vain kukaan olisi tiennyt
heidän köyhyyttään: sitäkään tunnetta ei Christophen äly pystynyt
käsittämään. He olivat protestanttista sukua, kotoisin itäisestä
Ranskasta. Muutama vuosi sitten oli Dreyfus-jutun hirmumyrsky temmannut
heidät molemmat mukaansa. Niinä kuutena vuonna, joina tämän pyhän
hysterian vimmattu tuuli heitä viuhtoi, olivat he kumpikin kiihtyneet
asiasta vallan raivoisasti, niinkuin tuhannet muutkin ranskalaiset.
He uhrasivat jutulle omat asiansa, yhteiskunnallisen asemansa, kaikki
vaikuttavat suhteensa; he antoivat särkyä väliensä rakkaiden ystäviensä
kanssa; he olivat vähällä pilata siinä leikissä terveytensäkin.
Moniin kuukausiin eivät he nukkuneet, eivät edes syöneetkään. He
jauhoivat alinomaa ja raivohullun sitkeydellä samoja todisteita; he
kiihdyttivät toinen toistaan; vaikka he tavallisesti olivat ylen arkoja
ja pelkäsivät aina, että olisivat naurettavia, ottivat he silloin osaa
mielenosoituksiin, jopa puhuivat julkisesti kokouksissakin; kotiin
he tulivat kiihtynein päin ja sairain sydämin; ja he itkivät kahden
kesken yöllä. He kuluttivat taistelussa sellaisen määrän innostusta ja
tunteiden voimaa, ettei heille jäänyt itselleen mitään, ja etteivät
he voineet enää riemultakaan voitosta, kun se viimein tuli; he olivat
kaiken tarmonsa tyhjentäneet, jäykistyneet ja tylsyneet koko iäkseen.
Toiveet olivat olleet niin suuret, heidän uhrauksensa hehku niin
puhdas, että voitto näyttikin heistä naurettavalta siihen verraten,
mitä he siitä olivat uneksineet. He, jotka olivat niin kokonaisia,
ettei heissä ollut tilaa kuin yhdelle ainoalle totuudelle, pettyivät
katkerasti, kun heidän aatettaan ajavat sankarit sitten hieroivat
poliittista kauppaa ja tekivät sovinnon vastustajain kanssa. He näkivät
taistelutoveriensa kiipeilevän virkoihin, ahnehtivan valtaa, vievän
kaiken kunnian taistelusta, ja anastavan kaikki paikat, sitten, kun
vihollinen oli voitettu, -- ja vuorostaan taas polkevan oikeutta, --
noiden miesten, joita he uskoivat pelkän oikeudentunnon kannustaneen
niinkuin se oli heitä itseään innostanut. Ainoastaan kourallinen jäi
uskolliseksi vakaumukselleen; he olivat edelleen köyhiä ja kaikkien
puolueiden hylkäämiä yksinäisiä; ja hekin puolestaan hylkäsivät
puolueet ja pysyivät niistä syrjässä, jopa erillään toisistaankin,
hermoheikkoina ja surun murtamina, toivomatta enää mitään, halveksien
ihmisiä; he olivat ylenmäärin väsyneet elämään. Insinööri Elsberger ja
hänen vaimonsa olivat näitä voitettuja.
He eivät liioin kolisseet talossa; he pelkäsivät melkein
sairaaloisesti, että olisivat häirinneet naapureitaan, ja se pelko
oli sitä ihmeellisempää, kun he itse saivat suuresti kärsiä toisten
melusta, ja kun heistä oli kunnianasia olla siitä valittamatta.
Christophen kävi sääliksi heidän kahta pikkutyttöään, joiden
luonnollista ilontarvetta, halua huutaa, hypellä ja nauraa vanhemmat
alinomaa tukehduttivat. Hän piti sanomattomasti lapsista, ja kun hän
nyt kohtasi nuo pienet naapurittarensa portaissa, niin hän osoitti
heille kaikin tavoin ystävyyttään. Tyttöset kainostelivat ensin,
mutta tulivat piankin Christophen tutuiksi, sillä Christophella oli
aina heille jotain hupaista juteltavaa, tai namusia taskussa; lapset
kertoivat vanhemmilleen Christophesta; ja insinöörin pari, joka oli
ensin seurannut pahalla silmällä Christophen lähentelemistä, mielistyi
pian tuohon hälisevään, mutta ylen rehelliseltä näyttävään naapuriinsa,
jonka pianoa ja kotoista kolinaa he olivat monta kertaa sadatelleet,
kun asuivat hänen alapuolellaan; (sillä Christophea kiusasi ahtaassa
kamarissa asuminen niin, että hän teuhasi siellä usein kuin karhu
häkissä.) -- Heidän oli kuitenkin melkoisen vaikeaa päästä keskenään
pakinoihin. Christophen tökerö ja äkkipikainen käytös joskus suorastaan
tyrmistytti Elie Elsbergeriä. Mutta turhaan koetti hän nyt säilyttää
itsensä ja tämän saksalaisen välillä sitä eroittavaa muuria, jonka
hän oli suojakseen rakentanut. Naapurin rajatonta hyvätuulisuutta,
hänen vilpittömiä ja kunnioittavia silmiään, joissa ei näkynyt yhtään
ainoaa sala-ajatusta, oli mahdotonta vastustaa. Silloin tällöin sai
Christophe jo kuulla insinöörin suusta muutamia hänen henkilökohtaisia
asioitaankin. Elsberger oli omituinen sielu, samalla rohkea ja haluton,
ärtyisä ja alistuvainen. Hänellä oli voimaa kantaa arvokkaasti kova
kohtalonsa, mutta ei ryhtiä sitä muuttaa. Näytti melkein siltä kuin
hän olisi ollut kohtalostaan hyvillään, ainoastaan siksi, että sai sen
nojalla olla pessimisti. Juuri äskettäin oli hänelle tarjottu edullinen
paikka Brasiliassa, johtajan toimi eräässä teollisuusyrityksessä; mutta
hän ei ottanut sitä vastaan; sanoi pelkäävänsä, että ilmasto siellä
haittaisi hänen perheensä terveyttä.
-- No, jättäkää perhe tänne, virkkoi Christophe. Menkää sinne
yksinänne, ja kootkaa siellä heille rikkautta.
-- Heidätkö tänne? huudahti insinööri. Näkee, ettei teillä ole lapsia.
-- Vakuutan teille, että jos minulla olisi, niin ajattelisin silloinkin
samoin.
-- Minä en sitä voisi tehdä!... Entä jättää kotimaansa!... Ei!
Mieluummin kärsin täällä.
Christophesta oli tällainen kotimaan, vaimon ja lasten rakkaus,
tällainen kituminen heidän kanssaan yhdessä, omituista. Olivier ymmärsi
sen hyvin:
-- Ajattelehan, sanoi hän, että ihminen saattaisi ehkä siellä kuolla,
maassa, jossa hän on aivan outo, kaukana niistä ihmisistä, joita
rakastaa. Kaikki on sitä kauheutta parempi. Ja sitäpaitsi: maailmassa
elää niin vähän aikaa, ettei maksa vaivaa kiusata sillä tavoin
itseään!...
-- Niinkuin meillä pitäisi muka aina olla kuolema mielessä! vastasi
Christophe kohauttaen hartioitaan. Ja jos ajatteleekin kuolemaa, niin
eikö ole kauniimpi kuolla sen puolesta, jota rakastaa, kuin sammua
tylsyyteen?
Samoissa portaissa kuin ystävykset, neljännen kerroksen pienemmässä
huoneistossa asui muuan sähkötyöntekijä nimeltä Aubert. -- Hän eli
aivan erillään muista talon asukkaista, eikä se ollut suinkaan
hänen vikansa, sillä tuolla olennolla, joka oli kansan lapsi, oli
intohimoinen toivo, ettei hänen koskaan enää tarvitsisi alentua
rahvaan joukkoon. Hän oli kooltaan pieni, kivuloisen näköinen;
otsansa oli kova, kulmaluut synkät, katse terävä, suoraan eteenpäin
tuijottava ja pistävä kuin naskali; vaaleat viikset, ivallinen suu,
puhetapa inisevä, ääni samea; hänellä oli kaulassa silkkiliina;
kurkku oli aina kipeä, sillä hän poltti hurjasti tupakkaa ja
pahensi siten taipumustaan kurkkukatarriin. Hän oli työkiihkoinen
luonne: keuhkotautisilmiö, yhtymä itserakkautta, pilkallisuutta ja
katkeruutta, joiden kätkössä piili helposti haltioituva, pateettinen
ja naiivi, ainaisista elämänpettymyksistä kärsivä sielu. Hän oli
jonkin porvarisherran äpärä; isäänsä ei hän ollut tuntenut koskaan,
ja äitiä, joka hänet oli kasvattanut, ei hän mitenkään voinut
kunnioittaa; jo pikku lapsena oli hän nähnyt paljon surullista ja
likaista. Hän oli ollut jos minkälaisissa toimissa. Matkustellut
Ranskan ristiin rastiin. Ihailtavalla opinhalulla, suunnattomilla
voimanponnistuksilla oli hän kasvattanut itse itsensä; hän lueskeli
kaikkea, historiaa, filosofiaa, dekadenttirunoilijoita; hän seurasi
kaikkia maailman asioita: teatteria, taidenäyttelyjä, konsertteja;
hän jumaloi suorastaan liikuttavasti taidetta, kirjallisuutta,
kaikkia porvarillisia ajatuksia: ne lumosivat häntä. Hän oli imenyt
itsensä täyteen sitä epämääräistä ja kiihkeää ideologiaa, jossa
vallankumouksen alkuaikojen porvaristo eli. Hän uskoi lujasti järjen
erehtymättömyyteen, maailman rajattomaan edistysmahdollisuuteen,
-- _quo non ascendam?_ -- jonkinlaisen tuhatvuotisen valtakunnan
saapumiseen, tieteen ehdottomasti voittavaan mahtiin,
Ihmisyys-Jumalaan, ja Ranskaan, Ihmisyyden vanhimpaan tyttäreen.
Hän oli niin haltioitunut ja herkkäuskoinen anttiklerikalisti, että
piti uskontoa, -- ja varsinkin katolilaisuutta, -- aivan samana kuin
obskurantismia, valistuksenkammoa, ja näki papissa valon suurimman
vihamiehen. Sosialismi, individualismi, kansallistunto taistelivat
aina keskenään hänen päässään. Hän oli sielultaan ihmisystävä,
temperamentiltaan despoottinen ja elämäntavoiltaan anarkisti. Hän oli
sangen ylpeä, ja kun hän tiesi kasvatuksensa vaillinaisuuden, niin oli
hän hyvin varovainen jutuissaan ihmisten kanssa; kaiken, mitä hän kuuli
puhuttavan, käytti hän tietojensa kartuttamiseen, mutta neuvoja ei hän
tahtonut kysyä: sellainen olisi ollut nöyryytys; ja kuinka suuri hänen
luontainen älynsä ja notkeutensa olivatkin, eivät ne voineet korvata
täydellisesti hänen huonoa koulutustaan. Hän oli saanut päähänsä ruveta
kirjoittelemaan. Niinkuin sangen monet sellaiset ranskalaiset, jotka
eivät ole saaneet oppia, oli hänelläkin tyylikyky ja hyvä huomiosilmä;
mutta hänen ajatuksensa oli sekavaa. Hän oli näyttänyt kyhäyksiään
eräälle kuuluisalle sanomalehtimiehelle, johon hän uskoi, mutta tuo
mies oli tehnyt hänen hommastaan pilaa. Se tapaus oli hänelle sellainen
nöyryytys, ettei hän koskaan enää puhunut kenellekään kirjoituksistaan
mitään. Mutta siitä huolimatta kirjoitti hän yhä; se homma oli hänelle
sielullista kevennystä ja tuotti hänen itserakkaudelleen iloa. Omasta
mielestään oli hän sangen tyytyväinen kaunosanaisiin kyhäyksiinsä ja
filosoofisiin ajatuksiinsa, joilla ei kuitenkaan ollut mitään arvoa.
Mutta elämänhavaintojaan, jotka olivat tosiaankin oivallisia, ei hän
pitänyt kerrassaan minään. Hänellä oli narrimainen päähänpisto luulla
olevansa filosoofi ja halu sommitella yhteiskunnallisia näytelmiä ja
aateromaaneja. Hän ratkaisi noin vain tuiki ratkaisemattomia pulmia,
ja löysi uuden Amerikan joka askelella. Kun hän sitten huomasi, että
se olikin jo ennen löydetty, niin oli hän pettynyt, nöyryytetty
ja hiukan katkera; hän melkein piti sitä vääryytenä ja ilkeytenä
itseään kohtaan. Häntä poltti kunnianhimo ja kaipuu uhrautua, kaipuu,
joka kärsi siitä, ettei hän tiennyt, mihin käyttää voimiaan. Hänen
unelmansa olisi ollut päästä suureksi kirjailijaksi, jäseneksi
tuohon parhaiden musteentuhraajien joukkoon, koska sillä oli hänestä
suorastaan yliluonnollinen arvo. Mutta siitä huolimatta, että hän
oli hyvä kuvittelemaan, oli hänellä kyllin terve järki ja irooninen
vaisto, joka sanoi hänelle, ettei hänellä ollut kykyä päästä sellaiseen
asemaan. Kuitenkin olisi hän tahtonut edes hiukan hengittää taiteen ja
porvarillisten ajatusten piirien ilmaa, sillä ne näyttivät hänestä,
kaukaa katsovasta, niin puhtailta ja kaikesta keskinkertaisuudesta
vapailta. Tästä itsessään viattomasta halusta johtui, että hänen oli
vaikea elää niiden ihmisten parissa, joiden joukossa hänen asemansa
pakotti hänen elämään. Ja kun nuo porvarit, joiden seuraa hän haki,
sulkivat häneltä ovensa, niin joutui hän olemaan aivan yksinään. Siksi
ei Christophen nyt ollutkaan vaikea päästä hänen kanssaan pakinoihin ja
väleihin. Päinvastoin: hänen täytyi piankin varjella tuolta mieheltä
itseään, sillä muuten olisi Aubert käynyt useammin Christophen luona
kuin Christophe hänen. Hän oli ylen onnellinen, kun sai tuttavakseen
taiteilijan, jonka kanssa voi puhua musiikista, teatterista, j.n.e.
Mutta Christophesta, kuten ymmärtää, eivät nämä pakinat olleet niin
mielenkiintoisia kuin Aubertista; hän olisi puhunut kansanmiehen kanssa
mieluummin itsestään kansasta. Mutta juuri sitäpä ei tämä kansanmies
tahtonut, eikä enää osannutkaan.
Sikäli kuin laskeuduttiin alempiin kerroksiin, olivat tietystikin
Christophe ja talon muut vuokralaiset yhä vieraampia keskenään.
Kolmannessa kerroksessa asuvien ihmisten luokse pääsemiseksi olisi
pyrkijällä pitänyt olla suorastaan jonkinlainen taikavoima, jokin
_Sesam, aukea!_ -- Toisella puolella siellä asui kaksi naista, jotka
hypnotisoivat itseään eräällä vanhalla surulla turtaan tilaan: m:me
Germain, viidenneljättä ikäinen ihminen, jolta oli kuollut mies
ja pikku tytär ja joka nykyään eli erakkona vanhan ja jumalisen
anoppinsa kanssa. -- Toisella puolella portaita samassa kerroksessa
asui noin kymmenvuotiaan tyttärensä kanssa muuan arvoituksellinen
herrasmies, jonka ikää ei saattanut päätellä: hän oli tuossa viiden-
ja kuudenkymmenen välillä. Herra oli kaljupäinen, hänellä oli kaunis,
siististi hoidettu leukaparta; hän puhui hienosti, käytöksensä oli
sivistynyt, kätensä aristokraattiset. Häntä mainittiin nimeltä
Watelet. Sanottiin häntä anarkistiksi, vallankumoukselliseksi ja
kansallisuudeltaan ulkomaalaiseksi; ei tiedetty oikein, mistä hän oli
kotoisin, Venäjältä vaiko Belgiasta. Todellisuudessa hän oli syntyisin
Ranskan pohjoisosasta, eikä hän ollut enää vallankumouksellinen;
mutta hänen entinen maineensa ympäröi häntä. Watelet oli sekautunut
kommuniin vuonna 71, ja hänet oli tuomittu kuolemaan; hän oli päässyt
pakoon: itsekään hän ei oikein tiennyt, millä tavoin. Jo kymmenisen
vuotta oli hän oleskellut milloin missäkin Europan maassa. Hän
oli nähnyt tuon parisilaisen myrskyn aikana ja sen jälkeen, sekä
maanpakolaisuudessa että myöhemmin, isänmaahansa palattuaan, niin
paljon halpamaisuuksia entisten, valtaan päässeiden tovereidensa
keskuudessa ja kaikkien muidenkin vallankumouspuolueiden piireissä,
että hän oli eronnut heistä, säilyttäen yhä tahrattomana oman
vakaumuksensa, mutta pelkästään itsellään ja hyödyttömänä. Hän lueskeli
paljon, kirjoitteli silloin tällöin jonkin lievästi kapinoitsevan
kirjan, piteli käsissään -- (mikäli väitettiin) -- kaukaisten
anarkistiliikkeiden johtolankoja, Indian tai Kaukaisen-Idän, ja puuhasi
yleismaailmallista vallankumousta sekä teki samallaikaa kaikenlaisia
tutkimuksia, jotka olivat yhtä yleismaailmallisia, mutta luonteeltaan
sävyisämpiä: sommitteli kansainvälistä kieltä ja uutta, kansanomaista
musiikinopetus-menetelmää. Hän ei seurustellut talossa kenenkään
kanssa; hän vain tervehti ylen kohteliaasti kaikkia, ketä kohtasi.
Kuitenkin suostui hän nyt hiiskumaan Christophelle muutaman sanan
musikaalisesta metoodistaan. Se asia ei jaksanut yhtään kiinnittää
Christophen mieltä: hänen omain ajatustensa merkit olivat hänestä
varsin yhdentekevä asia; hän näet pystyi ilmaisemaan ajatuksensa
aina millä merkeillä, millä kielellä tahansa. Mutta tuo herra ei
hellittänyt, vaan selitteli yhä systeemiään lempeän itsepintaisesti;
muusta hänen elämästään ei Christophe saanut tietää mitään. Niinpä ei
hän pysähtynytkään enää hänen itsensä tähden, kun tuli häntä vastaan
portaissa, vaan ainoastaan katsellakseen herran mukana alati kulkevaa
tyttöä: tyttö oli pieni, vaaleatukkainen, kalpea, vähäverinen;
hänen silmänsä olivat siniset, profiiliviiva hiukan kuiva ja ruumis
heikonnäköinen; puku oli tytöllä aina hyvin siisti; hän näytti
kivuloiselta, eivätkä kasvonsa olleet kovin ilmehikkäät. Christophe
luuli, kuten kaikki muutkin, että tyttö oli Watelet'n tytär. Mutta
hän olikin orpo lapsi, erään työmiehen tytär; Watelet oli ottanut
hänet kasvatikseen noin neljän tai viiden vuoden vanhana, kun tytön
vanhemmat olivat kuolleet kulkutautiin. Watelet'ssa piili melkein
rajaton rakkaus köyhiä, varsinkin köyhiä lapsia kohtaan. Se tunne oli
hänessä mystillistä hellyyttä, samantapaista kuin aikoinaan Vincent
de Paulin. [Vincent de Paul: ranskalainen filantrooppi 1600-luvulla;
ranskalaisille jonkinlaisen kristillisen laupeuden perikuva.
Suomentajan huomautus.] Kun hän epäili yleisen hyväntekeväisyyden
hyödyllisyyttä, ja tiesi, mitä yleisistä armeliaisuusseuroista voi
toivoa, niin oli hän päättänyt tehdä hyvää itsekseen. Hän teki sen
salaa: se oli hänelle sisäistä nautintoa. Hän ryhtyi opiskelemaan
lääketiedettäkin voidakseen auttaa lähimmäisiään. Kun hän kerran oli
mennyt erään samassa korttelissa asuvan työmiehen kotiin, tapasi
hän siellä sairaita ja ryhtyi heitä hoitamaan; hän tunsi eräitä
lääkeasioita, ja oli sitten ryhtynyt tietojaan täydentämään. Hän ei
jaksanut nähdä varsinkaan lasten kärsimyksiä: se aivan repi hänen
sydäntään. Mutta miten sanomattoman iloinen hän olikaan sitten, kun
hänen onnistui pelastaa taudin kourista joku pikku raukka, ja kun hän
näki kalvaan hymyn ilmestyvän jälleen lapsen laihoille pikku kasvoille!
Watelet'n sydän suorastaan suli silloin onnesta. Ne olivat hänelle
autuaita hetkiä. Silloin hän unohti kaikki ikävyydet, mitä hän useinkin
sai niiden puolelta, jotka oli hänelle kiitollisuuden velassa. Sillä
sangen harvoin osoittivat autetut hänelle kiitollisuuttaan. Lisäksi sai
hän kärsiä sitäkin ikävyyttä, että talonmiehen vaimo oli vimmoissaan,
kun näki aina paljasjalkaisia retaleita kapuilevan hänen portaissaan:
hän äksyili siitä vuokralaiselle. Talonomistaja tuli levottomaksi,
sillä hän luuli hänen luonaan pidettävän anarkistisia kokouksia, ja
huomautti hänelle asiasta. Watelet aikoi jo muuttaa toiseen paikkaan;
mutta se temppu oli vaikea: hän oli jo tottunut olemaan täällä; ja kun
hän oli lauhkea ja maltillinen mies, niin hän antoi itseään haukuskella.
Watelet alkoi tulla luottavaiseksi Christophea kohtaan ensin
sen vuoksi, että hän oli hyvä lapsille. Se ominaisuus lähensi
heitä toisiinsa. Aina, kun Christophe kohtasi tuon pikku tytön,
tunsi hän sydäntään kouristavan: sillä tyttö muistutti, jostakin
käsittämättömästä syystä, jollakin mystillisellä yhdennäköisyydellä,
minkä ihmisen vaisto oivaltaa, vaikkei hän osaa asiaa selittää,
suuresti Sabina-vainajan, hänen ensimäisen rakkaansa, pikku tyttöä, --
Sabinan, joka oli elänyt hänen läheisyydessään niin lyhyen tuokion,
mutta jonka mykkä sulous ei ollut koskaan sitten hänen sydämestään
kadonnut. Niinpä seurasikin Christophe oikein mielenkiinnolla tuon
kalpean tyttösen elämää; lapsi ei koskaan juossut, ei hypellyt;
hänen ääntään kuuli tuskin milloinkaan, hänellä ei ollut yhtään
ikäistään leikkitoveria, vaan hän oli aina yksin ja leikki nukella tai
puupalikalla hiljaa itsekseen, samalla paikalla istuen ja liikutellen
huuliaan, puhellen äänettömästi itselleen jotain lapsentarinaa. Tyttö
oli herttainen ja samalla hiukan välinpitämätön ihmisistä; hänessä oli
jotakin omituista ja epävarmaa; mutta kasvatti-isä ei sitä huomannut,
hän rakasti tyttöä liian paljon. Oi, eikö lapsissa ole aina jonkin
verran tuollaista epämääräistä, vierasta, silloinkin, kun he ovat
meidän omaa lihaamme ja vertamme?... -- Christophe koetti tehdä
insinöörin tyttäret ja tämän pikku erakon keskenään tuttaviksi. Mutta
esteenä oli sekä Elsbergerien että Watelet'n parin jyrkkä, joskin
hienotunteisesti ja kohteliaasti ilmaistu vastahakoisuus. Nuo ihmiset
näyttivät pitävän kunnianasianaan hautautua elävältä, kumpikin omaan
lokeroonsa. Tarpeen tullen olisivat he olleet molemmilla tahoilla
valmiit auttamaan toisiaan; mutta he pelkäsivät, että luultaisiin
heidän itsensä tarvitsevan apua; ja kun he kummallakin puolella olivat
yhtä itserakkaita, -- ja taloudellisestikin yhtä epävarmassa asemassa,
-- niin ei tarvinnut luulla, että joku heistä olisi ojentanut ensiksi
toiselle kätensä.
Toisen kerroksen isompi huoneisto oli melkein aina tyhjänä. Talon
isäntä oli varannut sen itselleen, mutta hän ei ollut koskaan
kotosalla. Hän oli entinen kauppias; oli aikoinaan yhtäkkiä lopettanut
liikkeensä, saatuaan kootuksi omaisuutta sen määrän kuin oli itsekseen
päättänyt. Hän vietti enimmän osan vuotta poissa Parisista: talvet
jossakin Côte d'Azurin hotellissa; kesät Normandien rannikolla,
pikku koroillaaneläjänä, ikäänkuin kuvitellen elävänsä ylellisesti
katselemalla toisten ylellisyyttä, ja kuluttaen kuin hekin aikaansa
hyödyttömästi.
Toisen kerroksen pienempi huoneisto jälleen oli vuokrattu eräälle
lapsettomalle pariskunnalle nimeltä Arnaud. Mies, noin neljänkymmenen
tai viidenviidettä ikäinen, oli jossakin lukiossa opettajana. Hänellä
oli niin paljon koulutunteja, vihkojen korjaamista ja harjoituksia,
ettei hänelle ollut jäänyt aikaa tehdä väitöskirjaansa; hänen oli
lopulta täytynyt luopua koko aikomuksesta. Vaimo, joka oli kymmenen
vuotta häntä nuorempi, oli herttainen ja äärettömän kainoluontoinen.
He olivat molemmat älykkäitä ja sivistyneitä, rakastivat toisiaan
suuresti, eivät tunteneet ketään, eivätkä olleet koskaan poissa
kotoa. Miehellä ei ollut sellaiseen aikaa. Vaimolle tuli aika
yksinään liiankin pitkäksi; mutta hän oli reipas ja kiltti olento ja
masensi alakuloisuutensa, milloin sellainen puuska hänelle sattui,
tai ennen kaikkea salasi sen ja koetti viihtyä miten parhaiten voi:
hankki tietoja, teki muistiinpanoja miehelleen, kirjoitti miehen
muistiinpanot puhtaaksi, korjasi miehensä vaatteita ja ompeli itse
pukunsa ja hattunsa. Hän olisi kyllä mielellään käynyt silloin tällöin
teatterissa. Mutta itse Arnaud ei siitä välittänyt: hän oli illoin
liian väsynyt; ja vaimo tyytyi siis jäämään ilman sitä huvitusta.