oli ollut Ranskassa käynnissä noin viisikolmatta vuotta: Ranskan
kristillisyyden valtava yritys sulattaa keskenään sovintoon järkeä,
vapautta ja elämää; hän näytti Christophelle ihailtavia pappeja,
joilla oli rohkeutta, kuten eräs heistä sanoi, "antaa kastaa
itsensä ihmisiksi", ja jotka vaativat katolilaisuudelle takaisin
oikeutta ymmärtää kaikkea ja yhdistää toisiinsa kaikki vilpittömät
ajatussuunnat: sillä "kaikki rehelliset ajatukset, silloinkin,
kun ne erehtyvät, ovat pyhiä ja jumalallisia"; hän näytti hänelle
tuhannet nuoret katolilaiset, jotka olivat tehneet ylevän päätöksen:
koettavansa rakentaa kristillisen tasavallan, vapaan, puhtaan,
veljellisen, -- sellaisen, että se olisi avoinna kaikille, ketkä
vain tarkoittivat hyvää; ja osoitti hänelle, kuinka tuo piskuinen
lauma, vaikka sitä vihattiin ja ahdistettiin alinomaa, vaikka sitä
syytettiin kerettiläisyydestä, ja punottiin sille salakavalia ansoja
sekä oikeistossa että vasemmistossa, -- (ja varsinkin oikeistossa),
-- kuinka se pelkäämätön lauma, nuo suuret kristityt, kulki kuitenkin
yhä horjumatta sitä päämäärää kohti, joka vie tulevaisuuteen, kulki
kirkkain otsin, koettelemuksiinsa alistuen ja tietäen, ettei maailmassa
voi rakentaa mitään pysyväistä kastelematta kylvöään kyyneleillä ja
verellä.
Saman elävän ihanteellisuuden ja kiihkeän vapaamielisyyden henki
elähytti muitakin Ranskan uskontokuntia. Laajan protestantismin ja
juutalaisuuden puutuneita jäseniä varisti niinikään uusi elämä. Kaikki
ahkeroitsivat kilpaa ja hartaasti luodakseen uuden uskonnon, vapautetun
ihmisyyden uskonnon, sellaisen, joka ei hylkäisi mitään, ei järjen
kykyjä eikä innostuksen voimaa.
Tällainen uskonnollinen haltioitumus ei ollut mikään uskontokuntien
yksinoikeus; se sama oli myöskin vallankumousliikkeen sieluna.
Siinä liikkeessä sai se traagillisen luonteen. Christophe ei ollut
siihen asti nähnyt vielä muuta kuin karkean lajin sosialismia, --
politikoitsijain sosialismin, noiden keinottelijain, jotka näyttelevät
nälkäiselle laumalleen kiiltävänä leluna lapsellista ja kömpelöä
Onnen unelmaa, nimittäin rehellisemmin sanoen: haavetta yleisestä
Nautinnosta, jonka Tiede, Vallan käsiin otettuna, sille muka
hankkisi, kuten he lupailivat. Moista inhottavaa optimismia vastaan
nousi erään valiojoukon mystillinen ja raivoisa reaktsiooni, mikäli
Christophe nyt huomasi. Se valiojoukko johti työväen syndikaattien
taistelua. Heidän tunnuksenaan oli "sota, kaiken ylevän synnyttäjä",
sankarillinen sota, "joka yksinään voi antaa kuolevalle maailmalle
jälleen järjellisen olemassaolon syyn, päämäärän, ihanteen".
Nämä suuret vallankumoussankarit, jotka suihkusivat kaikenlaista
sosialismia, "porvarillista ja merkantiilisosialismia, pacifistista ja
englantilaista sosialismia", näyttivät hänelle uuden elämänkäsityksen:
traagillisen käsityksen maailman kaikkeudesta: sen kaikkeuden
"antagonismi oli laki" ja se eli pelkästään uhrista, ainaisesta,
alinomaa uusiintuvasta uhrista. -- Joskin saattoi epäillä, ymmärsikö
tuo lauma ja armeija, jonka nämä päälliköt syöksivät entistä maailmaa
vastaan taisteluun, tällaista sotaista mystisismiä, mikä sovellutti
väkivaltaista asiaansa kannattamaan yhtaikaa Kantin ja Nietzschen,
niin oli moinen vallankumouksien aristokratia kuitenkin hämmästystä
ja ihailevaa kunnioitusta herättävä ilmiö. Sen hurja pessimismi,
sankarillisen elämäntaistelun rakkaus, haltioitunut usko sotaan ja
uhrautumiseen muistuttivat suuresti jonkin germaanisen järjestön tahi
Japanin samurai-luokan sotilaallisia ja uskonnollisia ihanteita.
Ja kuitenkin oli kaikki tämä aito ranskalaista: siinä ilmenivät
ranskalaisen rodun vuosisatoja samanlaisina säilyneet tunnusmerkit.
Olivierin avulla näki Christophe nykyiset vallankumousmiehet jo
Konventin tribuneissa ja prokonsuleissa, eräissä _Ancien Régimen_
ranskalaisissa ajattelijoissa, valtiomiehissä ja reformaattoreissa.
Olivatpa he nimeltään kalvinistejä tai jansenistejä, jakobiineja tai
syndikalisteja, kaikissa huomasi hän saman pessimistisen idealismin,
joka taisteli luontoa vastaan, mitään kuvitelmia uskomatta ja silti
masentumatta -- näki heissä saman kansakuntaa tukevan "luuston"
Christophe sai aavistuksen näistä mystillisistä taisteluista ja alkoi
ymmärtää ranskalaisen fanatismin suuruutta, joka oli uskossaan ja
uskollisuudessaan niin tinkimätön, ettei toisilla, sovitteluihin,
-- _combinazioni_, -- taipuvaisemmilla kansoilla ollut siitä
aavistustakaan. Niinkuin kaikki muutkin ulkomaalaiset oli Christophe
ensin laskenut halpahintaista leikkiä siitä, miten ristiriidassa
muka ranskalaisten taipumus itsevaltaisuuteen ja ne taikasanat,
joilla tasavalta leimasi rakennustensa seinät, olivat keskenään.
Nyt hän aavisti ensi kertaa, minkälaista sotaisen Vapauden henkeä
ranskalaiset palvelivat; sillä hengellä oli peloittava Järjen miekka
kädessä. Ei, tämä vapaus ei ollutkaan ranskalaisissa pelkkää komeaa
kaunopuheisuutta, epämääräistä ideologiaa, kuten hän oli luullut.
Tälle kansalle, jolle järjen vaatimukset olivat kaikkein tärkeimmät,
oli taistelu järjen puolesta pyhempi mitään muuta. Väliäpä sillä, jos
se taistelu näytti sellaisista kansoista, jotka sanoivat olevansa
käytännöllisiä, mielettömältä. Syvemmälle näkevin silmin katsottuna
on taistelu maailman valloittamiseksi, maailman hegemonian tai
rikkauden saavuttamiseksi yhtä suurta turhuutta; näistä kummankaan
lajisista taisteluista ei miljoonan vuoden kuluttua jää mitään
jäljelle. Mutta jos se seikka, kuinka totisesti sotaa käydään,
missä määrin siinä kaikki voimat haltioituvat ja jaksavat uhrautua
korkeammalle Olennolle, antaa elämälle sen pääarvon, niin ei löydy
paljon taistelun syitä, jotka olisivat suuremmaksi kunniaksi elämälle
kuin tuo Ranskassa iankaikkisesti käyty taistelu järjen puolesta
tai sitä vastaan. Ja niistä, jotka olivat maistaneet sen taistelun
kirpeää makeutta, tuntui anglosaksien paljon kiitetty apaatinen
suvaitsevaisuus varsin ummehtuneelta ja vähän miehekkäältä. Anglosaksit
korvasivat tämän vajavaisuutensa etsimällä tarmolleen toisenlaisia
toimialoja. Mutta näillä aloilla eivät he päässeetkään sieluiltaan
suuriksi. Suvaitsevaisuus on suurta ainoastaan silloin kuin se esiintyy
itsenäisenä sankaruutena puolueiden otellessa keskenään. Nykyajan
Europassa johtuu se tavallisimmin välinpitämättömyydestä, uskon, elämän
puutteesta. Englantilaiset kehuvat usein, sovittaen omaan käytäntöönsä
eräät Voltairen sanat, että "eri uskolaisten lukuisuus on Englannissa
luonut enemmän suvaitsevaisuutta kuin Ranskassa koko vallankumous". --
Mutta totuus on se, että vallankumouksen Ranskassa on enemmän uskoa
kuin koko Englannin uskonnollisuudessa.
Tästä Järjen taisteluiden, sotaisen idealismin vaskisesta kehästä
johdatti Olivier Christophea, -- niinkuin Virgilius aikoinaan Dantea,
-- sille vuorelle, jonka huipulla todella vapaiden ranskalaisten pieni
joukko hiljaisena ja kirkkaana seisoi.
Sen vapaampia ihmisiä ei missään maailmassa. Tyynen taivaan kannen alla
leijaavan linnun rauhaa. Näissä korkeuksissa oli ilma niin puhdasta,
niin ohennettua, että Christophen oli siellä vaikea hengittää. Siellä
hän näki taiteilijoita, jotka vaativat ehdotonta vapautta, haaveillen
rajattomuutta, -- hillittömiä subjektivisteja, jotka halveksivat, kuten
Flaubert, "tosiseikkoihin uskovia hölmöjä"; -- filosoofeja, joiden
monimuotoisina aaltoavat ajatukset seurasivat kaikkien mahdollisten,
yhä muuttuvien asiain jälkiä ja "virtasivat ja vyöryivät lakkaamatta",
pysähtymättä missään, tapaamatta missään lujaa pohjaa, kalliota,
"kuvaamatta", niinkuin Montaigne sanoi, "olemista, vaan sen sijaan
_matkaa_, iankaikkista _kulkua_, päivästä päivään, hetkestä hetkeen".
Siellä oli tiedemiehiä, jotka tiesivät sen kaikkeuden tyhjyyden ja
olemattomuuden, johon ihminen on rakentanut ajatuksensa ja Jumalansa,
taiteensa ja tieteensä, ja jotka yhä edelleen loivat maailmaa ja
sen lakeja, tuota mahtavaa yhden päivän unelmaa. He eivät pyytäneet
tieteeltä lepoa, onnea, ei edes totuutta: -- sillä he epäilivät,
saavuttaisivatko moisen ollenkaan; he rakastivat tiedettä itseään,
siksi, että se oli kaunis, ainoa kaunis, ainoa tosi. Näillä ajatuksen
huipuilla seisoi oppineita, jyrkkiä pyrrhonilaisia, jotka olivat
välinpitämättömiä kaikille kärsimyksille, kaikille pettymyksille,
melkein kaikelle todelliselle, ja jotka kuuntelivat ummistetuin luomin
sielujen hiljaista konserttia, lukemattomien muotojen herkkää ja
valtavaa harmoniaa. Nuo suuret matemaatikot, vapaat filosoofit, --
maailman ankarimmat ja positiivisimmat henget, -- häilyivät mystillisen
haltiotilan rajalla; he kaivoivat kaiken ympäriltään tyhjäksi, he
riippuivat syvyyden kuilun suulla, he olivat autuaita siitä, että
heidän päätään huimasi; rajattomassa yössä he välkyttivät ylhäisen
riemukkaasti henkensä salamoita.
Christophe kumartui heidän kanssaan katsomaan alas; mutta hänen
päätänsä alkoi pyörryttää. Hän, joka luuli olevansa vapaa, koska hän
oli päässyt kaikista muista laeista paitsi omantuntonsa, näki nyt
kauhukseen, kuinka vähän vapaa hän oli näihin ranskalaisiin verraten,
jotka olivat päässeet kaikkia ehdottomia järjen lakeja, kaikkia
kategoorisia imperatiiveja, kaikkia elämän järkisyitä loitommalle.
Minkätähden he sitten elivät?
-- Siitä ilosta, että ovat vapaita, vastasi Olivier.
Mutta Christophe, joka tunsi tällaisessa vapaudessa maan pettävän
jalkainsa alla, kaipasi silloin mahtavaa saksalaista kurin ja
auktoriteetin henkeä; ja hän sanoi:
-- Teidän ilonne on linnunkuvastin, ooppiumin polttajan uni. Te
juovutatte itsenne vapaudella, unohdatte elämän. Ehdoton vapaus
merkitsee hulluutta järjelle, anarkiaa valtiolle... Vapaus! Kuka tässä
maailmassa on vapaat Kuka on vapaa teidän tasavallassanne? -- Heittiöt.
Teidät, parhaat, tukehdutetaan. Te ette nyt osaa enää muuta kuin
uneksia. Pian ette osaa enää uneksiakaan.
-- Ei haittaa! vastasi Olivier. Sinä et voi aavistaa, Christophe-parka,
vapauden ihanaa riemua. Sen puolesta kannattaa antautua mihin vaaraan
tahansa, kestää kärsimyksiä, vaikkapa kuollakin. Olla vapaa, tuntea,
että kaikki olennot ympärillä ovat vapaita, -- niin, heittiötkin: se on
kuvaamatonta hekkumaa; tuntuu kuin uisi äärettömyyden helmassa. Sielu
ei voisi elää enää muualla. Mitä välitän siitä varmuudesta, jota sinä
minulle tarjoat, moitteettomasta kurista, hyvästä järjestyksestä, jos
saan sen keisarillisen kasarmisi neljän muurin sisällä? Minä kuolisin
siellä, tukehtuisin kuin myrkkyyn. Ilmaa! Yhä enemmän ilmaa! Aina yhä
enemmän vapautta!
-- Maailma tarvitsee lakeja, vastasi Christophe. Ennemmin tai myöhemmin
ilmestyy teille käskijä.
Mutta Olivier muistutti kujeillen Christophelle
vanhan Pierre de l'Estoilen sanoja:
Kaiken maailman mahdin on yhtä mahdotonta rajoittaa
ranskalaisten puhevapautta
kuin kiskoa aurinko maahan
ja sulkea se syvälle
maakuoppaan.
Christophe tottui vähitellen rajattoman vapauden ilmaan. Ranskalaisen
hengen huipulta, jolla täyteen valoon päässeet sielut uneksivat, näki
hän jalkainsa edessä vuoren rinteet: niitä myöten koetti sankarillinen,
elävän uskon puolesta taisteleva valiojoukko, -- olipa se usko sitten
laadultaan kuinka monenlaista tahansa, -- iankaikkisesti ponnistellen
nousta ylös huipulle; -- sitä joukkoa olivat ne, jotka käyvät pyhää
sotaa tietämättömyyttä, tauteja, köyhyyttä vastaan; ne, joita polttaa
keksijäin kuume ja jotka ovat valloittaneet valon ja liitävät ilmojen
halki, eläen nykyaikaisen Prometeusten ja Ikarosten järkihourailussa;
ne, jotka kamppailevat tieteen titaanisotaa luontoa vastaan ja
lannistavat sen. Alempana näki hän pienen, hiljaisen ryhmän hyvää
tarkoittavia miehiä ja naisia, vaatimattomia kunnon sieluja, jotka
ovat suurilla voimanponnistuksilla päässeet rinteen puoliväliin, mutta
eivät jaksa nousta korkeammalle, nuo keskinkertaiseen ja vaikeaan
elämään sidotut ihmiset, jotka palavat salaisesti uskollisessa työssä
kenenkään tietämättä heistä mitään. -- Vielä alempana, vuoren juurella,
äkkijyrkkäin kallioiden välissä ahtaassa solassa näki hän ainaisen
taistelun: siellä olivat abstraktisten aatteiden, sokeain vaistojen
fanaatikot, jotka riehuvat toistensa kimpussa eivätkä aavista,
että on jotain heidän piirinsä ulkopuolellakin, yläpuolella niiden
kalliomuurien, jotka heitä saartavat. Ja sitäkin alempana olivat rämeet
ja omassa tunkiossaan rypevät eläimet. -- Mutta kaikkialla, siellä
täällä pitkin vuoren kupeita loisti taiteen raikkaita kukkia, musiikin
tuoksuavia mansikoita, solisivat runouden purot ja kuului sen lintujen
laulu. Christophe kysyi ystävältään:
-- Missä on teidän kansanne? Minä näen täällä ainoastaan valiojoukot,
hyvät tai pahat.
Olivier vastasi:
-- Kansako? Se viljelee puutarhaansa. Se ei välitä mitään meistä.
Kaikki johtavien eri ryhmät koettavat vetää sitä mukaansa. Se ei
liity ainoaankaan niistä. Joku aika sitten se kuunteli vielä, ainakin
hajamielisesti, poliittisten silmänkääntäjäin lavertelua. Nykyään se
ei anna enää itseään häiritä. On muutamia miljooneja, jotka eivät
käytä edes äänioikeuttaan. Iskekööt puolueet toistensa päitä halki,
kansasta on yhdentekevää, kävi miten kävi, kun ne eivät vaan tule
tapellessaan sotkemaan hänen peltojaan: silloin se suuttuu ja rökittää
kaikkia puolueita, mikä ensiksi tielle sattuu. Se ei kiihdy aatteista,
se asettuu kaikkia liioittelulta vastaan, joilla sen työtä ja lepoa
häiritään, se ei ole mitään erikoista mieltä. Ainoa, mitä se vaatii
kuninkailta, keisareilta, tasavalloilta, papeilta, vapaamuurareilta,
sosialisteilta, on, että sitä varjeltaisiin suurilta yhteisiltä
onnettomuuksilta: sodalta, epäjärjestyksiltä, ruttotaudeilta, ja
annettaisiin sen viljellä rauhassa puutarhaansa. Sisimmässään se
ajattelee:
-- Eivätkö nuo vietävät jätä minua rauhaan?
Mutta ne vietävät ovat niin tyhmiä, että he ärsyttävät kunnon ukkoa
tuon tuostakin; he eivät asetu ennenkuin ukko tempaisee hankonsa ja
ajaa heidät pellolle, -- ja niin on kerran tapahtuva nykyisillekin
kansan agitaattoreille. Muinoin innostui itse kansa suuriinkin hommiin.
Ehkä se sattuu sille vielä nykyäänkin, vaikka se kauan sitten onkin
jo unohtanut kaikki hurjailut; missään tapauksessa eivät sellaiset
innonpuuskat kestä pitkää aikaa; kansa palaa aina pian vuosisataisen
kumppalinsa luokse, joka on: Maa. Se ystävä kiinnittää ranskalaisia
Ranskaan paljoa suuremmassa määrässä kuin ranskalaisuus. Sitä kelpo
maata ovat niin monet erilaiset kansat muokanneet vieretysten
vuosisatoja, että se yhdistää heidät toisiinsa, se on heidän rakkain
lemmittynsä. Onnen ja kovan onnen päivinä viljelevät he sitä,
lakkaamatta; ja kaikki siinä, kivisinkin maatilkku, on heille hyvää.
Christophe tähysteli ympäristöään. Niin kauas kuin silmä kantoi,
pitkin tien vartta, rämeiden reunoilla, kallioiden jyrkänteillä,
keskellä taistelukenttiä ja raunioita, oli kaikki Ranskassa,
vuoret ja tasangot, viljeltyä ja kukoistavaa: maa oli europalaisen
sivistyksen suuri puutarha. Sen verraton viehätys johtui yhtä paljon
hyvästä, hedelmällisestä mullasta kuin oli tulos väsymättömän
kansan itsepintaisesta työstä, tuon kansan, joka ei ollut koskaan,
monina vuosisatoina väsynyt sitä kyntämään, siihen kylvämään, sitä
kaunistamaan.
Kummallinen kansa! Kaikki sanovat, että se on häilyväistä; ja
kuitenkaan ei siinä mikään muutu. Olivierin tarkka silmä näki
goottilaisten kuvanveistosten joukossa kaikki nykyaikaiset Ranskan
maalaistyypit; jo Clouet'n ja Dumoustier'n piirustuksissa huomasi
hän oman aikansa hienoston ja oppineiden väsyneet ja irooniset
kasvot; ja Lenainin töissä Ile-de-Francen ja Picardien työmiesten
ja talonpoikain kirkkaat silmät ja älykkyyden. Ammoisia olivat ne
aatteetkin, jotka kiersivät modernien ihmisten aivoissa. Pascalin
henki eli yhä, eikä suinkaan pelkästään järkeilevän tai uskonnollisen
valiojoukon sieluissa, vaan vähäpätöisissä porvareissakin, ja
vallankumouksellisissa syndikalisteissa. Corneillen ja Racinen taide
vaikutti yhäti elävästi kansaan, vieläpä elävämmin siihen kuin sen
parhaisiin, sillä kansaan eivät vieraat vaikutukset olleet tunkeutuneet
niin paljon kuin valiojoukkoon; parisilainen pikkuvirkailija tunsi
jonkin Ludvig XIV:n aikuisen tragedian itselleen läheisemmäksi kuin
minkään Tolstoin romaanin tai Ibsenin draaman. Keskiajan lauluilla,
muinaisella ranskalaisella _Tristanilla_ oli enemmän sukulaisia
nykyaikaisten ranskalaisten joukossa kuin Wagnerin _Tristanilla_.
Ajatuksen kukkaset, jotka olivat loistaneet Ranskan maaperässä
1100-luvulta asti, olivat kaikki samaa sukua, niin erilaisia kuin ne
keskenään olivatkin ja niin paljon kuin ne erosivatkin kaiken muun
maailman kasvattamista.
Christophe ei tuntenut tarpeeksi Ranskaa, joten hän ei vielä saanut
siitä varmaa kuvaa. Enimmän hämmästytti hänen tätä vaihtelevaa
maisemaa katsellessaan se seikka, että maa oli paloiteltu pieniksi
pirstaleiksi, aivan rajattomiin saakka. Kuten Olivier sanoi, täällä oli
jokaisella oma puutarhansa; ja jokainen puutarha, pieninkin maatilkku
oli eroitettu toisesta korkealla muurilla, elävällä pensasaidalla,
kaikenlaisilla sulkimilla. Enintään näkyi siellä täällä joku yhteinen
niitty tai metsä, tahi tunsivat saman joenrannan asukkaat pakostakin
olevansa läheisempiä toisilleen kuin toisen rannan asukkaille. Kaikki
sulkeutuivat täällä itseensä; ja tuntuipa kuin ei vuosisatoja kestänyt
naapuruus olisi suinkaan vähentänyt moista kiivasta individualismia,
vaan päinvastoin sitä yhä vain lisännyt. Christophe ajatteli:
-- Kuinka he ovat yksinäisiä!
Mikään ei ollut enemmän omiaan vahvistamaan näitä huomioita tosiksi
kuin se talo, jossa Christophe ja Olivier asuivat. Se oli kokonainen
erikoinen maailma, kunniallinen ja ahkera Ranska pienoiskoossa,
oma valtakuntansa, jonka jäseniä mikään ei yhdistänyt toisiinsa.
Vanha, viisikerroksinen, rappeutunut ja vinoon kallistunut talo;
sen permannot narisivat ja laipiot olivat lahonneet. Christophen ja
Olivierin huoneistoon, joka oli ylimpänä katon rajassa, pääsi sateella
vesi sisään; oli viimein täytynyt hankkia työmiehiä korjaamaan sen
verran kattoa kuin tähän hätään saatettiin: Christophe kuuli, kuinka
he tekivät työtään ja juttelivat hänen päänsä päällä. Varsinkin yksi
heistä huvitti ja hermostutti häntä; mies puhui alinomaa itsekseen,
purskahteli nauruun, lauloi, laski sutkauksia, vihelteli joutavia
viisunpätkiä, pakinoi ihan yksinään ja ahkeroi koko ajan; hän ei
osannut tehdä mitään julistamatta, mitä hän milloinkin teki:
-- Ja tuohon minä lyön vielä naulan. Missäs ne minun vehkeeni ovat?
Lyön minä naulan. Ja lyön kaksi. Vielä kun moukautan vasaralla! Se
naula veti...
Kun Christophe rupesi soittamaan, niin mies vaikeni hetkeksi, kuunteli,
ja alkoi sitten viheltää kahta innokkaammin; mukaansa tempaavan kohdan
tullessa iski hän katolla vasarallaan jyskyttäen tahtia. Christophe
hermostui lopulta niin, että kiipesi tuolille ja pisti päänsä ulos
kattoikkunastaan ja aikoi miestä haukkua. Mutta tuskin näki hän tuon
vekkulin, istumassa kahtareisin katonharjalla, naama rehellisen ja
hölmön näköisenä ja poski nauloja pullollaan, niin hän purskahti
nauruun, ja mies samoin. Christophe unohti harminsa ja alkoi jutella
hänen kanssaan. Vasta lopulta hän muisti, miksi hän oli kiivennyt
ikkunaan:
-- Ahaa, muistaessani, sanoi hän, aioin kysyä teiltä, eikö pianoni
teitä häiritse?
Toinen vakuutti, ettei se häiritse; mutta pyysi Christophea soittamaan
hiukan nopeammin luistavia kappaleita, sillä hänen työnsä pyrki
äskeisiä kuunnellessa hidastumaan, koska hän seurasi aina tahtia. He
erosivat hyvinä ystävinä. Neljännestunnissa olivat he selvittäneet
keskenään enemmän asioita kuin Christophe oli puhunut puoleen vuoteen
kenenkään kanssa koko talossa.
Kussakin kerroksessa oli kaksi huoneistoa, toisessa kolme huonetta,
toisessa ainoastaan kaksi. Palvelijanhuoneita ei ollut: kukin perhe
toimitti kotiaskareensa itse, paitsi pohjakerroksen ja ensimäisen
kerroksen asukkaat, joilla molemmilla oli hallussaan kerroksensa
kumpikin huoneisto.
Viidennessä kerroksessa, Christophen ja Olivierin porrasnaapurina
asui _abbé_ Corneille, noin neljäkymmen-vuotias pappi, sangen
oppinut, vapaamielinen, laajaälyinen mies; hän oli ollut aikoinaan
raamatunselityksen opettajana eräässä suuressa pappisseminaarissa,
ja saanut äskettäin uudenaikaisten mielipiteittensä vuoksi
paavinistuimelta kirkollisen rangaistuksen. Hän tyytyi siivosti
julkiseen varoitukseen, pohjaltaan kuitenkaan alistumatta, vaikka hän
olikin vaiti eikä noussut vastarintaan; ja kun hänelle tarjottiin
keinoja, että hän olisi saanut julkisuuteen uskontoa koskevat
ajatuksensa, kieltäytyi hän turvautumasta niihin; hän karttoi yleistä
melua, salli ajatustensa jäädä mieluummin unohduksiin kuin teki
skandaalin. Christophe ei jaksanut ymmärtää tällaista alistuvaa
kapinoitsijatyyppiä. Hän oli koettanut päästä puheisiin _abbén_
kanssa; mutta pappi pysyttelihe hänelle sangen kohteliaasti kylmänä,
eikä puhunut mitään sellaista, mikä Christophesta olisi ollut
mielenkiintoisinta; hän näytti ikäänkuin olevan sitä mieltä, että hänen
arvonsa vaati häntä tällä tavoin elävältä hautautumaan.