ranskalaista. Ainoastaan elostelijaliudan, muutamia huvittelevia
nautoja, jotka eivät ole edes Ranskassa syntyneet, mässäreitä,
poliitikkoja, tarpeettomia olentoja, koko mokoman touhun, joka liitää
ohi koko kansakunnan sitä koskematta. Et ole nähnyt muuta kuin parven
ampiaisia, joita kauniiden puutarhain kukat vetävät puoleensa. Et ole
huomannut uutterain mehiläisten pesiä, työn, kuumeisten tutkimusten
keskustaa.
-- Älähän, vastasi Christophe, olenhan nähnyt teidän älyllisenkin
valiojoukkonne.
-- Minkä? Pari kolme tusinaa kirjailevia kynämiehiä? Kylläpä maksoi
vaivan! Nykyaikaan, jolloin tiede ja työ ovat saavuttaneet valtavat
mittasuhteet, on kirjallisuus jäänyt kaikkein pintapuolisimmaksi
kansakunnan aatteiden kerrostumaksi. Ja kirjallisiltakaan aloilta et
ole nähnyt muuta kuin teatterin, jopa ainoastaan loistoteatterin, tuon
kansainvälisen keittiön, jossa tehdään herkkuja kosmopoliittisten
hotellien rikkaille vieraille. Parisin teatterit? Luuletko sinä,
että mikään oikea työntekijä edes tietää koskaan, mitä siellä
näytelläänkään? Pasteur ei käynyt niissä kymmentä kertaa koko
elämässään. Niinkuin kaikki muutkin ulkomaalaiset annat sinä liian
suuren merkityksen meidän romaaneillemme, bulevardi-näytöksillemme,
politikoitsijaimme juonille...? Minä näytän, jos tahdot, sinulle
naisia, jotka eivät koskaan lue romaaneja, nuoria parisilaistyttöjä,
jotka eivät milloinkaan käy teatterissa, miehiä, jotka eivät ole
kertaakaan ajatelleet politiikkaa, -- ja niitä juuri henkisissä
piireissä. Et ole nähnyt meidän tiedemiehiämme etkä runoilijoitamme,
et nähnyt niitä yksinäisiä työntekijöitä, joiden voimat kuluvat
hiljaisuudessa, et vallankumouksellistemme aina palavaa aatteiden
tulta. Et ole nähnyt yhtään suurta uskovaista etkä yhtään suurta
uskotonta. Kansasta ei sinulle kannata puhuakaan. Paitsi sitä köyhää
naista, joka sinua hoiteli, tunnetko laisinkaan kansaa? Missäpä
olisit sitä saanut nähdä? Kuinka monta toista tai kolmatta kerrosta
ylempänä asuvaa parisilaista tunnet? Ellet tunne sellaisia, et tunne
myöskään Ranskaa. Et tunne noita köyhiä perheitä, jotka asuvat Parisin
ullakkokerroksissa, tai hiljaisilla maaseuduilla, rehellisiä ja
tunnollisia sieluja, jotka ovat koko ikänsä pysyneet arkipäiväisessä
elämässä ja ovat uskollisia vakaville aatteille, jokapäiväiselle
kieltäytymiselle, -- et tunne sitä "piskuista laumaa", joka on ollut
aina Ranskassa olemassa, -- pientä luvultaan, suurta sielultaan, sitä,
joka elää melkein tuntemattomana, näennäisesti toimettomana, mutta
on kuitenkin Ranskan parhain voima: se voima, joka on vaiti ja pysyy
aina ennallaan, kun maan valioiksi itseänsä nimittävä joukko mätänee
ja uudistuu lakkaamatta... Ihmetteletkö, jos näet ranskalaisen, joka
ei elä ollakseen onnellinen, -- onnellinen millä ehdoilla tahansa,
-- vaan toteuttaakseen tai palvellakseen uskoaan? Täällä on tuhansia
sellaisia kuin minä, ja minua paljon hartaampia, vaatimattomampia,
jotka palvelevat kuolonhetkeensä asti järkkymättä jotain ihannetta,
jotain Jumalaa, joka ei heille vastaa. Sinä et tunne säästäväistä,
järjestystä noudattavaa, työteliästä, rauhallista pikku väkeä, jonka
sydämen pohjalla palaa hiipuva liekki, -- et tunne sitä uhrattua
kansaa, joka on puolustanut ennen muinoin suurten itsekkyyttä vastaan
minun "maatani"; et tunne sinisilmäistä Vauban-vanhustamme. Sinä et
tunne kansaa, etkä sen parhaita. Oletko lukenut yhtään ainoaa niitä
kirjoja, jotka ovat meidän ranskalaisten ystäviä, tovereita, jotka
tukevat uskollisesti meitä elämässämme? Tiedätkö edes nimeltä eräitä
nuoria aikakauslehtiämme, joihin niin paljon työtä ja uskoa uhrataan?
Onko sinulla aavistusta niistä kunnokkaista persoonallisuuksista,
jotka ovat kirkkaita tahtiamme ja joiden vaitelias valo hirvittää
ulkokullattujen laumaa? Se ei uskalla taistella heitä vastaan suoraan;
se kumartelee heidän edessään, voidakseen helpommin heidät pettää.
Ulkokullattu on orja, ja orjahan edellyttää herraakin. Sinä tunnet
vasta orjat, et isäntiä... Sinä olet katsellut taisteluitamme, ja
olet pitänyt niitä jonkinlaisina itsekkäinä saivarteluina, koska
et ymmärrä niiden tarkoitusta. Näet päivän varjot ja heiastukset,
et näe sisällistä valoamme, kansamme tuhatvuotista sielua. Oletko
koskaan koettanut siihen tutustua? Oletko aavistanut sankariaikaimme
henkeä, ristiretkistä kommuniin asti? Oletko päässyt perille
ranskalaisen hengen traagillisuudesta? Oletko saanut tuijottaa Pascalin
pohjattomiin syvyyksiin? Kuinka saattaakaan solvata kansaa, joka on
yli kymmenen vuosisataa ponnistanut ja luonut uutta, kansaa, joka on
valanut maailmaa oman muotonsa mukaiseksi gootilaisella taiteella,
1600-luvullaan ja vallankumouksellaan, -- kansaa, joka on kaksikymmentä
kertaa kestänyt tulikokeensa ja siinä karaistunut, ja kaksikymmentä
kertaa noussut ylös kuolleista, kuolematta koskaan!... -- Te olette
kaikki samanlaisia. Kaikki kansalaisesi tulevat tänne, eivätkä
näe täällä muuta kuin meitä kalvavat loiseläimet, kirjallisuuden
ja rahamaailman keinottelijat kätyreineen, ostojoukkioineen ja
naaraineen; ja he arvostelevat Ranskaa näiden kurjien mukaan, jotka
sitä kaluavat! Kukaan teistä ei tule ajatelleeksikaan todellista,
syrjään sysättyä ja sorrettua Ranskaa, niitä suuria elämänvoimia,
joita piilee Ranskan maaseudulla, ei koko sitä suurta joukkoa, joka
tekee työtä välittämättä päivän häärääjien melusta... Mutta onhan
varsin luonnollista, että te ette siitä tiedä; siitä en teitä moiti.
Kuinkapa te sitä tuntisitte? Itse ranskalaisetkaan tuskin tuntevat
Ranskaa. Parhaat meistä ovat saarrettuja, vankeja omassa maassaan...
Kukaan ei aavista koskaan, miten me olemme kärsineet, me, jotka
todella rakastamme heimomme henkeä ja säilytämme sitä valonamme,
itsessämme kuin pyhää aarretta, joka on meidän haltuumme uskottu,
ja suojelemme epätoivoisesti taistellen sitä niiden vihamielisiä
puhalluksia vastaan, jotka koettavat sitä sammuttaa, -- yksin,
tuntien myrkyllisenä ympärillämme nuo muukalaisuuden tartuttamat,
jotka ovat anastaneet meidän henkemme aivan kuin kärpäsparvi ja
jyrsivät inhottavina toukkina järkeämme ja tahraavat sydäntämme;
-- ne, joiden tehtävä olisi ollut meitä puolustaa, ovat pettäneet
meidät, nimittäin johtajat, tuhmat ja pelkurimaiset kriitikkomme,
jotka matelevat vihollisen edessä saadakseen anteeksi sen, että ovat
meidän oikeaa rotuamme; meidät on hyljännyt oma kansamme, sillä se
ei ajattele meitä, ei meistä mitään tiedä... Millä keinoilla me
saisimme sen tuntemaan meidät? Äänemme ei pääse sen kuuluville...
Ah, se onkin katkerinta. Tiedämme, että meitä on Ranskassa tuhansia
samoinajattelevia, tiedämme, että me puhumme toistemme aatteita, mutta
emme voi saada ääntämme kuuluville! Vihollisella on käsissään kaikki:
sanomalehdet, aikakauskirjat, teatterit... Sanomalehdet suorastaan
pelkäävät ajatuksia tai suvaitsevat niitä ainoastaan huvittelun
välineinä taikka jonkin puolueen aseina. Nurkkakunnat ja suljetut
piirit eivät anna kenellekään tietä muuta kuin sillä ehdolla, että
tulijan on häpeällisesti alennettava itsensä. Köyhyys ja liiallinen
työ rusentaa meidät. Keinottelijat, jotka tahtovat vain rikastua,
välittävät pelkästään siitä köyhälistöstä, jonka he voivat ostaa. Tylsä
ja itsekäs porvaristo antaa meidän kuolla eteensä. Kansamme ei tiedä
meistä mitään; yksinpä nekin, jotka taistelevat meidän tavallamme,
painettuina hiljaisuuteen kuin me, eivät tiedä olemassaoloamme, emmekä
mekään, että heitä on olemassa... Kovan onnen Parisi! Epäilemättä
on tästä ollut hyvääkin, sillä se on luonut ranskalaiset ajatukset
yhtenäisemmiksi keskenään. Mutta sen tekemä paha on ainakin yhtä
suuri; ja sellaisena aikana kuin meidän kääntyy hyväkin pahaksi.
Kun jokin valhe-parhaisto anastaa väkivalloin Parisin ja toitottaa
valtavalla torvella yleisömenestystään, niin koko muun Ranskan ääni
vaipuu kuulumattomiin. Vieläpä on asia pahemminkin: koko Ranska pettää
itse itseään; se on vaiti, se pelkää, se kätkee arasti itseensä omat
ajatuksensa... Minä kärsin ennen muinoin suuresti tästä. Mutta nyt,
Christophe, olen jo tyyni. Olen ymmärtänyt oman voimani, nähnyt kansani
voiman. Meidän tulee vain odottaa, että vedenpaisumus laskeutuu. Se
ei järkytä Ranskan jaloa peruskalliota. Mudan alta, jonka tulva tuo
mukanaan, näytän kerran sen sinulle. Ja nyt jo pistää aalloista esille
siellä täällä korkeita huippuja...
Christophe huomasi piankin, mikä valtava ihanteellisuuden voima
kannusti hänen aikansa ranskalaisia runoilijoita, säveltäjiä ja
tiedemiehiä. Sillaikaa kuin päivän häärääjät töykeän sensualistisella
melulla tukkivat ranskalaisen aatteellisuuden äänen, virittivät maan
aatteet, jotka olivat liian ylimyksellisiä taistellakseen väkivalloin
roskajoukon julkeaa kirkunaa vastaan, yhä itselleen ja Jumalalleen
palavaa ja keskitettyä lauluaan. Näyttipä siltä kuin olisi se
aatteellisuus, halutessaan paeta ulkomaailman vastenmielistä melskettä,
vetäytynyt sen vuoksi kaikkein syvimpiin turvapaikkoihinsa, aivan
linnoituksensa keskimmäiseen torniin.
Runoniekat, -- ne harvat, jotka ansaitsivat tuon kauniin nimen,
vaikkakin sanomalehdistö ja akateemikot koristelivat sillä usein
kunniaa ja kultaa ahnastelevia lörpöttelijöitä, -- oikeat runoniekat,
jotka halveksivat häpeämätöntä korusanaisuutta ja orjallista
realismia, sillä viimemainittuhan kaluaa asiain pintaa pääsemättä
koskaan niiden ytimeen, vetäytyvät sielullisuuden salaisimpaan
keskustaan, sellaiseen mystilliseen näkemykseen, että se veti itseensä
kaikki muodot ja ajatukset kuin järveen syöksyvä putous, ja väritti
itsensä sisäisellä elämällä. Tällainen itsepintainen idealismi, joka
sulkeutui omaan kuoreensa luodakseen uusia, valtavia kaikkeuksia,
teki sen käsittämättömäksi suurelle joukolle. Ei edes Christophe
ymmärtänyt sitä ensin. Vastakohta Markkinatorin jälkeen oli liian
jyrkkä. Tuntui kuin hän olisi joutunut raivoisasta temmellyksestä ja
räikeästä valaistuksesta täydelliseen hiljaisuuteen ja pimeyteen.
Hänen korvissaan aivan humisi. Hän ei nähnyt enää mitään. Ensiksi
loukkasi se häntä, sillä hän oli tottunut pitämään kiihkeästä elämästä.
Ulkona pauhasivat intohimojen myrskyt, jotka käänsivät Ranskaa nurin
ja järkyttivät koko ihmiskuntaakin. Mutta taiteesta ei siitä näkynyt
merkkiäkään. Christophe kysyi ystävältään:
-- Teidän Dreyfus-juttunne sinkautti teidät taivaisiin ja syöksi
syvyyksiin. Missä on runoilija, joka on elänyt sen myrskyn? Tätä
nykyä kamppaillaan uskonnollisissa sieluissa kauneinta taistelua,
mitä on nähty vuosisatoihin, taistelua kirkon vallan ja omantunnon
oikeuksien välillä. Missä on teillä se runoilija, jossa tämä pyhä
tuska kuvastuu. Työläiskansa valmistuu sotaan, kansat kuolevat,
toiset nousevat kuolleista. Armenialaisia teurastetaan, Aasia herää
tuhatvuotisesta unestaan ja kaataa Europan etuvartian, moskovalaisen
jättiläisen; Turkki avaa silmänsä päivän valoon kuin Aadam; ihmisnero
on valloittanut ilman; vanha maa jalkaimme alla ruskaa ja halkeaa,
se nielee kokonaisen kansan... Missä on taiteessanne kaikki tämä
kahtenakymmenenä vuonna tapahtuneen kehityksen runsaus, josta
riittäisi aihetta kahteenkymmeneen _Iliadiin_; missä näkyvät sen
jäljet runoilijainne teoksissa? Hekö yksinään eivät huomaa maailman
runollisuutta?
-- Maltahan mielesi, ystäväni, vastasi hänelle Olivier; olehan vaiti,
kuuntele...
Vähitellen hälveni maailman väkipyörien ratina, ja raskaiden toiminnan
vankkurien jyrinä haipui kuulumattomiin. Alkoi eroittaa hiljaisuuden
jumalaista laulua:
Le bruit d'abeilles, le parfum de tilleul...
Le vent,
Avec ses lèvres d'or frôlant le sol des plaines...
Le doux bruit de la pluie avec l'odeur des roses.
("Mettisten sumina, lehmuksen suhina... Tuuli kulta-huulillaan kedoille
suukon antaa... Sade hiljaa soi ja ruusun tuoksun kantaa").
Helskyvin vasaroin runoilijat veistivät maljakkojensa kupeisiin:
La fine majesté des plus naïves choses,
("Kaikkein koruttomimman hienoa majesteettisuutta"),
vakavaa ja iloista elämää,
Avec ses flûtes d'or et ses flûtes d'ébène,
("Elämää kultaisin huiluin ja ebenpuisin huiluin"),
uskonnollista iloa, uskoa, joka pursuu sieluista kuin lähde,
Pour qui toute ombre est claire...
("Jolle kaikki varjot ovat kirkkaat...")
ja hyvää tuskaa, joka liekuttaa ja hymyilee
De son visage austère, d'où descend
Une clarté surnaturelle,...
("Ankarin kasvoin, joilta säteilee yliluonnollinen kirkkaus..."),
sekä
La mort sereine aux grands yeux doux,
("Tyynen kuoleman suurin, hellin silmin").
Kokonainen sinfonia sopusointuisia ja puhtaita ääniä. Ainoakaan ei
ollut sellainen laumojen mahtipontinen pasuuna kuin Corneille ja
Victor Hugo; mutta kuinka paljon syvempää ja vivahdusrikkaampaa tämä
yhteissoitto oli! Nykyaikaisen Europan rikkainta musiikkia.
Olivier sanoi Christophelle, joka oli tullut hiljaiseksi:
-- Ymmärrätkö nyt?
Christophe puolestaan viittasi häntä vain olemaan hiljaa. Vasten
tahtoaankin, ja vaikka hän piti miehekkäämmästä musiikista, nautti hän
näistä hiljaa suhisevista sielun metsistä ja sorisevista puroista.
Ne lauloivat keskellä kansojen hetkisiä kamppailuja maailman ikuista
nuoruutta,
Bonté douce de la Beauté,
("Kauniin onnekasta hyvyyttä"),
sillaikaa kuin ihmiskunta,
Avec des aboiements d'épouvante et des plaintes,
Tourne en rond dans un champ aride et ténébreux,
("Kauhunhuudoin ja valitellen harhaa hietikon kuolleen yössä"),
sillaikaa kuin miljoonat olennot ottelevat väsyksiin saakka,
reväistäkseen toistensa käsistä vapauden veriset rievut, sillaikaa
lauloivat lähteet ja metsät:
"Vapaa!... Vapaa!... Sanctus, Sanctus..."
Ne eivät kuitenkaan vaipuneet pelkkään unelmien ja tyyneyden
itsekkääseen horteeseen. Runoniekkain kuorosta ei puuttunut myöskään
traagillisia ääniä: ylpeyden ääntä, rakkauden, ahdistuksen ääntä.
Siinä oli myöskin hirmumyrskyä,
Avec sa force rude ou sa douceur profonde,
("Hurjaa voimaa tai syvää lempeyttä"),
temmeltävää kiihkoa: sellaisten laulajain harha-aistimuksellisia
eepoksia, jotka kertovat laumojen kuohunnasta, inhimillisten jumalten
taisteluista keskenään, puuskuttavista työmiehistä, jotka
Visages d'encre et d'or trouant l'ombre et la brume,
Dos musculeux tendus ou ramassés, soudain,
Autour de grands brasiers et d'énormes enclumes...
("Mustin ja kultana paistavin kasvoin häärivät, ympäri huuruinen yö,
jänteisin seljin kimmoten pystyyn ääressä ahjon, kun valtava moukari
lyö..."),
noista työmiehistä, jotka rakentavat tulevaisuuden Kaupunkia.
Keskellä älyn jäätiköitten häikäisevää tai hämärää valoa näki
yksinäisten sielujen sankarillisen katkeruuden, sielujen, jotka
polttavat itseään epätoivoisella riemulla.
Nämä idealistit tuntuivat saksalaisesta monessakin suhteessa paljoa
enemmän saksalaisilta kuin ranskalaisilta. Mutta kaikilla heillä oli
rakkautensa esineenä "le fin parler de France", Ranskan jalo kieli,
ja heidän runoutensa suonet kiehuivat kreikkalaisten myyttien mahlaa.
Ranskalaiset maisemat ja jokapäiväinen ilma muuttuivat salaperäisellä
lumouksella heidän silmissään attikalaisiksi. Tuntui siltä kuin
antiikin olennot olisivat nousseet eloon näissä 20-nen vuosisadan
ranskalaisissa, tahtoen heittää yltään nykyaikaiset vaatteensa ja
liikkua jälleen koko kauniissa alastomuudessaan.
Kaikkiaan kävi tästä runoudesta sellaisen vuosisatojen kuluessa
kypsyneen hengenviljelyksen tuoksu, ettei moista löytynyt missään
muualla Europassa. Kun sitä sai hengittää, ei sitä voinut enää
unhottaa. Se veti puoleensa ulkomaalaisia taiteilijoita kaikista
maailman ääristä. Heistä tuli ranskalaisia runoilijoita, äärimmäisen
jyrkkiä ranskalaisia; eikä ranskalaisella klassillisella taiteella
ollut mitään innokkaampia oppilaita kuin jotkut anglosaksit,
flaamilaiset tai kreikkalaiset. Christophe, jota Olivier näin opasti,
antoi piankin ranskalaisen Muusan mietiskelevän kauneuden tunkeutua
itseensä, vaikkakin hän pohjaltaan piti kaunista rahvaan tyttöä
parempana kuin tätä aristokraatista runotarta, -- sillä se runotar oli
hänen makuunsa sopiakseen liian älyllinen, -- yksinkertaista, tervettä
ja lujatekoista tyttöä, joka ei järkeile, vaan osaa rakastaa.
Sama _odor di bellezza_ nousi koko ranskalaisesta taiteesta, aivan
kuin kypsien mansikkain ja vaaraimien tuoksu syyspuolen metsissä,
joita aurinko lämmittää. Musiikki oli pieni, ruohikossa piilevä
mansikkamarikko, jonka huumaava tuoksu oli niin voimakas, että se
täytti koko metsän. Christophe oli ensin kulkenut sen ohitse sitä
huomaamatta, sillä hän oli tottunut helakampiin marjoihin ja maihin,
joissa musiikki kohoaa suurina metsinä, paljon tuuheampina kuin täällä.
Mutta nyt sai hänet tuo hieno tuoksu tiellään kääntymään; ja hän löysi
Olivierin avulla perin hienostuneen ja teeskentelemättömän musikaalisen
taiteen niiden louhikoiden, karhunmaaraimien ja lakastuneiden lehtien
seasta, jotka olivat anastaneet musiikin nimen; muutamat harvat
musiikkimiehet olivat sen taiteen luoneet. Huolettomat faunit tanssivat
demokratian vihannespuutarhoin ja tehtaiden savupiippujen välissä,
Saint-Denis'n tasangon sydämessä, pyhässä metsikössä. Christophe kuuli
hämmästyksekseen heidän huilunsa livertelyn, iroonisen ja kirkkaan,
sellaisen, joka ei muistuttanut mitään muuta ennen kuultua:
Un petit roseau m'a suffi
Pour faire frémir l'herbe haute
Et tout le pré
Et les doux saules
Et le ruisseau qui chante aussi;
Un petit roseau m'a suffi
A faire chanter la forêt...
("Vain ruokopillillä pienellä sain
nukat nurmen värisemään,
koko niityn ja lempeät raitapuut,
puron virkuksi soitossaan;
vain ruokopillillä pienellä sain
koko metsän jo laulamaan...")
Christophe alkoi huomata uudistuksen kuumeista värinää, joka piili
huolimattoman siroissa ja näennäisesti dilettantisissa uusissa
ranskalaisissa pikku pianokappaleissa ja lauluissa, koko nykyaikaisessa
ranskalaisessa kamarimusiikissa; silloinen saksalainen taide ei
viitsinyt luoda siihen silmäänsäkään, eikä edes Christophe ollut ennen
huomannut sen runollista virtuositeettia. Nyt alkoi hän aavistaa,
millaisella Rheinin toisella puolella tuntemattomalla rauhattomalla
innolla ranskalaiset musiikkimiehet etsivät vielä viljelemättömiltä
taiteen uutismailta niitä vesoja, jotka saattoivat kerran kasvaa
suuriksi. Kun saksalaiset muusikot pysyivät liikkumattomina paikallaan,
jäivät siis ikäänkuin isiensä leiriin, ja luulivat maailman kehityksen
pysähtyneen heidän kansansa entisiin voittoihin, niin riensikin
maailma nyt yhä eteenpäin; ja ranskalaiset kulkivat ensimäisinä noilla
löytöretkillä; he tutkivat taiteen kaukaisimmatkin seudut, näkivät
sammuneet auringot ja syttyvät auringot, sekä kadonneen Kreikan että
tuhansien vuosien unesta heräävän Kaukaisen Idän, joka avaa äärettömiä
untenmahdollisuuksia kuultavat silmänsä valolle, viilletynmuotoiset ja
leveät. Ranskalaiset avasivat patoportit, päästäen entisten kuosien
säveltulvat jälleen länsimaiseen musiikkiin, jonka järjestyksen vaisto
ja klassilliset suhteet olivat kanavoineet valmiiksi; he antoivat
Versaillesin altaihin vuotaa kaiken maailman vetten: kansanomaisten
melodiain ja rytmien, eksootisten ja antiikkien sävelasteikkojen,
uusien tai uudistettujen intervallilajien. Niinkuin heidän
impressionistiset maalarinsa -- nuo valon Kristofer Columbukset, --
olivat ennen heitä avanneet silmälle uuden maailman, niin ponnistivat
nyt myöskin Ranskan säveltäjät voimiaan saadakseen valloitetuksi
uuden sävelten maailman; he tunkeutuivat syvemmälle muita Kuullun
mystillisiin perukoihin; he löysivät uusia maita tässä sisämeressä.
Oli muuten hyvin mahdollista, etteivät he voisi tehdä voittomaistaan
mitään. Tapansa mukaan olivat he etupäässä maailman tienraivaajia.
Christophe ihaili tämän uuden musiikin ensi askelten reippautta,
musiikin, joka oli syntynyt vasta eilen ja kulki nyt jo taiteen
etuvartiona. Mitenkä virkeä tuo aistikas ja hento pikku olento olikaan!
Christophe tuli anteeksiantavaksi niitä hullutuksia kohtaan, joita hän
oli vielä äsken siinä huomannut. Ainoastaan ne, jotka eivät mitään tee,
eivät koskaan erehdy. Mutta erehdys, joka pyrkii elävää totuutta kohti,
on hedelmällisempi ja terveempi kuin kuollut totuus.
Olipa tulos mikä tahansa, työ oli hämmästyttävä. Olivier näytti
Christophelle, miten paljon oli saatu aikaan viitenäneljättä vuotena,
miten paljon tarmoa kulutettu ranskalaisen musiikin kohottamiseksi
siitä tyhjyyden unesta, johon se oli vajonnut ennen vuotta 1870: ja
se oli tehty ilman sinfoniakoulua, ilman syvällistä sivistystä, ilman
traditsiooneja, mestareja, yleisöä; maan ainoa säveltäjä oli ollut
Berlioz, ja hän kuoli väsyneenä, tukahdutettuna. Niinpä kunnioittikin
Christophe nyt niitä miehiä, jotka olivat panneet alkuun Ranskan
kansallisen musikaalisen herätyksen; hänen ei tehnyt enää mieli
hämmästellä heidän estetiikkansa ahtautta, heidän lahjattomuuttaan.
He olivat luoneet enemmänkin kuin jonkin sävelteoksen: he olivat
luoneet kokonaisen soitannollisen kansan. Niistä monista työmiehistä,
jotka olivat takoneet Ranskan uutta musiikkia, tuli varsinkin eräs
hänelle rakkaaksi: hän oli César Franck, joka kuoli ennenkuin sai
nähdä tavoittamansa voiton; aivan kuin vanha saksalainen Schütz oli
hänkin vuosikaudet säilyttänyt sielussaan vioittumattomana pyhän uskon
rotunsa hengenlahjoihin, ja ne vuodet olivat Ranskan säveltaiteen
surullisimmat. Liikuttava näky tosiaan: keskellä nautiskelevaa
Parisia moinen puhdas mestari ja musiikin pyhimys, mies, jonka sielun
kärsivällisyys säilyi selkeänä ja horjumattomana, niin köyhä kuin
hän olikin ja miten hänen työtään halveksittiinkin; hänen sielunsa
alistunut hymy kirkasti tuota hyvyyttä henkivää musiikkia.
Christophesta, joka ei tuntenut Ranskan syvää henkistä elämää, oli tämä
uskovainen taiteilija keskellä ateistista kansaansa melkeinpä ihmeilmiö.
Mutta Olivier kohautti ainoastaan olkapäitään, kun Christophe sitä
kummasteli. Ja Olivier kysyi nyt, missä Europan maassa oli maalaria,
joka olisi ollut siinä määrin raamatun hengen läpitunkema kuin
esimerkiksi puritaaninen François Millet; -- tai tiedemiestä, joka
olisi ollut palavammin uskonnollinen ja niin nöyrä sielultaan kuin
esimerkiksi selväpäinen Pasteur: viimemainittuhan suorastaan polvistui
äärettömyyden ajatuksen eteen ja joutui aina, kun se ajatus valtasi
hänen järkensä, "viiltävän ahdistuksen tilaan", -- kuten hän itse
sanoi, -- "ja pyysi järjelleen armoa, sillä Pascalin ylhäinen hulluus
oli temmata hänet käsiinsä". Syvä katolilaisuus ei näissä kahdessa
miehessä ollut esteenä enempää tuon ensimäisen sankarilliselle
realismille kuin toisen horjumattomalle järjellekään, järjelle, joka
samosi varmoin jaloin, horjahtamatta askeltakaan syrjään, "kaikki
alkeellisen luonnon piirit, elämän pienimmät idut, mikroskooppiset
alkiot kätkevän yön, ne olemassaolon viimeiset tyyssijat, joissa elämä
syntyy". Maaseudun rahvaasta, jonka lapsia he olivat, olivat he tämän
syvän uskonsa saaneet, uskon, joka versoi Ranskan maaperässä kaikkina
aikoina, vaikka jotkut demagoogit koettivatkin kieltää hälisten sen
olemassaolon. Olivier tunsi hyvin sen uskon: se oli ollut hänen omassa
povessaankin.