-- Ei ole kahta tapaa rakastaa... Tai, jos niitä onkin: on a

Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen

JEAN-CHRISTOPHE PARISISSA III

VII. SAMAN KATON ALLA

Kirj.

ROMAIN ROLLAND

Porvoossa,

Werner Söderström Osakeyhtiö,

1918.

ENSIMÄISEN PAINOKSEN ALKULAUSE.

Olen vuosien kuluessa niin tottunut puhelemaan henkisesti loitolla

olevien ystävieni kanssa, tuttujen ja tuntemattomien, että minulle on

tullut ehdoton kaipuu puhua tällä kertaa heille ääneenkin. Ja olisinpa

kiittämätön, ellen lausuisi heille kiitoksia kaikesta siitä, mitä

olen velkapää heitä kohtaan. Siitä alkaen kuin ryhdyin kirjoittamaan

tätä pitkää _Jean-Christophen_ tarinaa, olen kirjoittanut sitä heidän

kanssaan, heitä varten. He ovat minua rohkaisseet, seuranneet minua

kärsivällisesti, lämmittäneet minua suopeudellaan. Jos lienen joskus

tehnyt joillekuille heistä jotakin hyvää, ovat he tehneet sitä vielä

enemmän minulle. Työni on yhteisten ajatustemme hedelmä.

Tunnustan, että minä en silloin, kun esiinnyin ensi kertaa, uskaltanut

toivoa ystäväpiiriämme kourallista suuremmaksi: minun kunniahimoni

rajoittui Sokrateen kodin seinien sisälle. Mutta vuosi vuodelta olen

yhä enemmän huomannut, kuinka me olemme veljiä siinä suhteessa,

että rakastamme samoja ihanteita, kärsimme samoista asioista, niin

maaseudulla kuin Parisissakin, niin Ranskassa kuin ulkomailla. Siitä

olen saanut todistuksen aivan äskettäin, viimeisen niteeni ilmestyessä,

niteen, jossa Christophe purkaa sielunsa halveksumista -- ja minunkin

sieluni -- _Markkinatoria_ kohtaan. Ainoakaan kirjoistani ei ole

herättänyt niin välitöntä vastakaikua. Se johtuu siitä, ettei se kirja

ollutkaan totta puhuen pelkästään minun ääntäni, vaan se oli ystävieni

puhetta. Ystävät tietävät hyvin että Christophe on yhtä paljon heidän

kuin minunkin. Olemme kaikki antaneet hänelle yhteistä henkeämme.

* * * * *

Koska Christophe on heidän omaansa, on minun velvollisuuteni antaa

lukijoilleni muutamia selityksiä hänestä. Pelkään, että tämä nide,

jonka heille nyt tarjoan, saattaa olla pettymys sitä odottaville.

He eivät tapaa enempää tässä kuin _Markkinatorissakaan_ mitään

romaaniseikkailuja, vaan näyttää sankarin elämä tässä suorastaan

katkenneelta. Käsitellään vähemmän häntä itseään kuin hänen

ympäristöään.

On selitettävä olosuhteet, joissa ryhdyin laajaa teostani

suunnittelemaan.

Elin siihen aikaan sielullisesti täysin eristettynä. Niinkuin monia

muita ranskalaisia tukahdutti minuakin elämä keskellä moraalisesti

itselleni aivan vihamielistä maailmaa; tahdoin saada hengittää

vapaasti, tahdoin nousta vastustamaan sairaaloiseksi tullutta

sivistystä, väärän valiojoukon turmelemia ajatuksia; tahdoin sanoa

noille valioille: "Te valehtelette, te ette ole oikea kuva Ranskasta."

Sen vuoksi tarvitsin puhdassilmäistä ja puhdassydämistä sankaria,

niin vikaantumatonta sielultaan, että hänellä oli oikeus puhua, ja

niin lujaäänistä, että häntä kuultaisiin. Hitaasti ja kärsivällisesti

rakentelin tämän sankarini. Ennenkuin laisinkaan päätin ryhtyä

kirjoittamaan teostani, säilytin häntä sielussani monet vuodet;

Christophe ei lähtenyt matkaan ennenkuin viitoitin hänelle tien perille

asti; ja eräät _Markkinatorin_ luvut, eräät _Jean-Christophen_ lopun

niteet ovat kirjoitetut jo ennenkuin _Sarastus_ tai samaan aikaan

kuin se, vaikka ne ovatkin ilmestyneet myöhemmin. Sillä Ranskan

kuvalla, joka heijasteleikse Christophen ja Olivierin sielussa,

oli jo alusta alkaen varma paikkansa teoksessa. Sitä ei sovi siis

pitää minkäänlaisena poikkeamisena itse asiasta, vaan tahallisena

pysähdyksenä matkan varrella, jonkinlaisena suurena kallionpykälänä

elämän vuorimatkalla, pengermänä, jolta saattaa katsella äsken

kuljettua laaksoa ja nähdä kaukaiset ilmanrannat, joita kohti matka

edelleen vie.

On selvää, ettei minulla ole ollut aikomuskaan näissä viimeisissä

niteissä (nimittäin kirjoissa _"Markkinatori"_ ja _"Saman katon alla"_)

tehdä mitään romaania, enempää kuin koko muussakaan teoksessani. Mikä

tämä teos sitten on? Runoelmako? -- Tarvitsetteko tosiaan nimeä? Kun

näette ihmisen, kysyttekö häneltä, onko hän romaani vai runo? Ihmisen

olen koettanut luoda. Ihmiselämä ei mahdu kirjallisten muotojen

puitteisiin. Sillä ovat omat lakinsa; ja kullakin ihmiselämällä on oma

lakinsa. Sen muoto on luonnonvoiman määräämä. On ihmisolentoja, jotka

ovat kuin tyyniä järviä; toiset ovat kuin laajalti selkeä taivas, jolla

väikkyy pilviä; toiset jälleen ovat hedelmällisiä tasankoja, toiset

korkeita, särmäisiä vuorenhuippuja. _Jean-Christophe_ on minusta aina

ollut kuin suuri joki; sen olen ilmaissut jo ensimäisillä sivuilla. --

Jokien matkalla on kohtia, jolloin vesi laajenee, näyttää nukkuvan,

heiastelee ympäröiviä maisemia ja taivasta. Ja kuitenkin joki elää ja

muutteleikse; ja joskus kätkee tämä näennäinen liikkumattomuus väkevän

pohjavirran, jonka voima näyttäytyy etempänä, yhtäkkiä, heti, kun tulee

ensimmäinen este. Sellaisia ovat seuraavat kaksi _Jean-Christophen_

nidettäkin. Nyt, kun se on kauan itseensä koonnut ja uomaansa imenyt

kummankin rannan ajatuksia, jatkaa se matkaansa kohti sitä merta, --

johon me kaikki menemme.

Tammikuulla, 1909.

R. R.

SAMAN KATON ALLA

Minulla on ystävä!... Suloista on löytää sielu, johon voi turvautua

myrskyn keskellä, hellä pakopaikka, jossa viimeinkin saa hengähtää,

odottaen, että sydämen läähättävä jyskytys rauhoittuisi! Ei ole enää

yksin, ei tarvitse aina olla aseissa, silmät varuillaan, niin että

niitä valvonnasta polttaa, kunnes ihminen väsyy ja joutuu vihollisen

käsiin! On rakas toveri, jonka haltuun on antanut koko itsensä, --

joka puolestaan on jättänyt koko olemuksensa toisen huomaan. Saa

viimein nauttia lepoa, nukkua sillaikaa kuin toinen valvoo, valvoa

toisen uinahtaessa. Ilo suojata ihmistä, jota rakastaa ja joka uskoo

itsensä minun huolenpitooni kuin pikku lapsi. Vielä suurempi ilo

heittäytyä hänen hoiviinsa, tietää, että hän pitää toisen salaisuuden,

saa omistaa minut kokonaan. Kun on jo vanhentunut, kulunut, uupunut

monta vuotta elämän taakkaa kannettuaan, niin tunteekin nyt syntyvänsä

uudestaan, nuorentuvansa tuon ystävänsä hahmossa; näkee riemukseen

hänen silmillään maailman jälleen uutena, huomaa hänen tajunnallaan

ihanat, ohiliukuvat elämänkuvat, nauttii hänen sydämellään elämän

hurmauksesta... Ja ilo on kärsiäkin hänen kanssaan... Ah, kärsimyskin

on riemua, kun sitä kokee kahden!

Minulla on ystävä! Etäällä minusta, ja lähellä minua, aina minussa

itsessäni. Hän on minun ja minä hänen. Ystävä rakastaa minua. Olen

täydellisesti hänen. Rakkaus on vallannut meidän molempien sielut ja

tehnyt ne yhdeksi sieluksi.

Kun Christophe heräsi Roussinien illatsujen jälkeisenä aamuna, johtui

hänen mieleensä Olivier Jeannin. Hänelle tuli heti vastustamaton halu

tavata häntä uudestaan. Hän nousi vuoteesta ja lähti kaupungille.

Kello ei ollut vielä kahdeksaa. Aamu oli lämmin ja hiukan painostava.

Tavallista aikaisemman huhtikuun aamu: ukkosen huuru hautoi Parisia.

Olivier asui Sainte-Genevièven mäen juurella, erään pikku kadun

varrella, lähellä _Jardin des Plantes'ia_, Kasvitieteellistä puutarhaa.

Talo oli kadun kapeimmalla kohdalla. Portaat Olivierin asuntoon veivät

valottoman pihan perukasta, pihan, jossa tuntui kaikenlaisia pahoja

hajuja. Portaat olivat käännekohdistaan jyrkät ja hiukan vinossa seiniä

kohti, joihin oli liidulla tuhrittu jos jonkinlaisia kirjoituksia.

Kun Christophe tuli kolmanteen kerrokseen, avasi jokin nainen, harmaa

tukka hajallaan hartioilla ja yöröijy puoleksi auki, ovea, koska

oli näet kuullut jonkun nousevan portaissa, ja vetäisi sen sitten,

Christophen nähdessään, äkäisesti kiinni. Kussakin porraskäänteessä oli

monta ovea; ja niiden hatarain ovien takaa kuului kaikkialta lasten

kiljuntaa ja telmimistä. Koko talo kuhisi likaisia rahvaan ihmisiä,

asuen päälletysten, matalissa komeroissaan, yhteisen, inhottavan pihan

ympärillä. Christophea tällainen inhotti, ja hän kummasteli, mikä halu

nuo kaikki olennot oli vetänyt tänne, pois maaseudulta, jossa heillä

toki olisi ollut raitista ilmaa, ja mitä hyötyä heillä oli Parisista,

sillä olivathan he tuomitut elämään täällä kaiken ikänsä kuin haudassa.

Nyt tuli Christophe siihen kerrokseen, jossa Olivier asui. Oikeaa

ovikelloa ei ollut, vaan oli nuora, jonka päässä oli solmu. Christophe

vetäisi nuorasta niin lujasti, että sisältä kajahtava kellon räminä

sai jälleen muutamia talon asukkaita vilkaisemaan ovistaan portaihin.

Olivier tuli avaamaan. Christophe hämmästyi, niin hienosti oli Olivier

puettu, joskin varsin yksinkertaisesti; ja sellainen huolehdittu

ulkoasu vaikutti häneen nyt mieluisena yllätyksenä, vaikkei hän olisi

jossakin muussa tilaisuudessa välittänyt moisista asioista yhtään.

Siinä oli näet jotakin iloista ja tervettä tämän tahraisen ilmapiirin

keskellä nähtynä. Kohta, kun Christophe näki Olivierin rehelliset ja

kirkkaat silmät, tuli hänelle aivan edellisen illan vaikutelma. Hän

ojensi Olivierille kätensä. Olivier sammalteli, peljästyneenä:

-- Te, tekö tulette!...

Christophe oli niin viehättynyt siitä, että yllätti Olivierin ja näki

nyt hänen sielunsa arkuuden ja sekaannuksen aivan peittelemättä, että

hän ei muistanut vastata, vaan hymyili ainoastaan. Hän työnsi Olivieria

edeltään sisään ja astui nyt uuden tuttavansa ainoaan huoneeseen,

joka oli samalla sekä makuukamari että työhuone. Nurkassa ikkunan

vieressä oli kapea rautasänky; Christophe huomasi korkean pieluspinkan,

joka oli kasattu sänkyyn pääpuoleen. Kolme tuolia, mustaksi maalattu

pöytä, pieni piano ja kirjahylly täyttivät melkein koko kamarin. Se

oli näet kovin vaatimaton: pieni, matala, ja sai huonosti valoa; ja

kuitenkin hohti huoneessa ikäänkuin heiastus siinä asuvan nuorukaisen

kirkkaista silmistä. Kaikki oli puhdasta ja hyvässä järjestyksessä,

aivan kuin naisen käsi olisi siellä askaroinut; ja pari maljakkoon

pistettyä ruusua loi näiden ahtaiden seinien sisälle, jotka olivat

muuten somistetut vanhojen firenzeläisten maalarien tauluilla,

valokuva-jäljennöksillä, hiukan kevättäkin.

-- Kuinka, te tulitte, tekö tulitte minua katsomaan? toisti Olivier yhä

suunniltaan ilosta.

-- Peijakas, täytyihän tulla, vastasi Christophe; sillä tehän ette

tietysti olisi tullut.

-- Niinkö luulette? kysyi Olivier. Mutta sitten hän lisäsi:

-- Se on kyllä totta. Mutta kyllä minä ajattelin tulla.

-- Mikä sitten esti tulemasta?

-- Halusin sitä liiaksi.

-- Onpa sekin syy!

-- Niin, niin, älkää naurako. Minä näet pelkäsin, että te ette haluaisi

niin paljoa sitä!

-- Minä en sellaisesta paljon välittänyt! Minun teki mieli nähdä teitä,

ja minä tulin. Pianhan näen, onko se teistä ikävää.

-- Silloin teillä on merkilliset silmät. He katselivat hymyillen

toisiaan. Olivier jatkoi:

-- Minä olin eilen hassu. Luulin, ettette pitänyt minusta. Minua vaivaa

pelkuruus aivan kuin tauti: en voi silloin puhua mitään.

-- Älkää olko siitä millännekään. Puhujia on teidän maassanne

tarpeeksi; on oikein hauskaa tavata joku, joka on joskus vaiti.

Vaikkapa vain arkuudesta, siis vasten tahtoaan.

Christophe nauroi, tyytyväisenä itseensä pistoksestaan.

-- Te tulitte siis minun luokseni sen vuoksi, että minä en puhu mitään?

-- Kyllä, sen tähden juuri, teidän vaiteliaisuutenne laadun tähden.

Sitäkin on monenlaista: minä pidän tällaisesta vaikenemisesta, siinä

selitys.

-- Mitenkä te sitten tulitte minulle niin suopeaksi? Ettehän ole minua

juuri nähnytkään.

-- Se on oma asiani. Minä en kauan kursaile. Kun näen vain

vilahdukselta jotkin kasvot, joista pidän, niin on päätökseni valmis:

ryhdyn henkilöä ajamaan; minun täytyy hänet tavata.

-- Ettekö koskaan pety sellaisessa haeskelussa?

-- Sangen usein.

-- Ehkä erehdytte tälläkin kertaa.

-- No, se nähdään heti.

-- Oh, silloin olen hukassa! Minua aivan hyytää. Jos ajattelenkin, että

te tarkastatte minua, niin vähätkin avuni katoavat näkymättömiin.

Christophe katseli hellän uteliaana Olivierin vaikutuksille herkkiä

kasvoja, jotka vuoroin punastuivat ja kalpenivat. Tunteet heiastelivat

niissä kuin pilvien varjo vedessä.

-- Miten hermoherkkä nuori mies! ajatteli hän. Aivan kuin nainen.

Christophe kosketti hieman Olivierin polvea.

-- Kuulkaahan, sanoi hän, luuletteko, että minä tulin tänne aseissa

teitä vastaan? Minua inhottavat sellaiset ihmiset, jotka tekevät

psykoloogisia tutkimuksia ystävyyden kustannuksella. Ainoa mitä tahdon,

on se, että molemmilla on oikeus olla vapaita ja rehellisiä, antaa

ilmi suoraan tunteensa, häpeämättä joutavaa, pelkäämättä sitoutuvansa

siten ainaiseksi tai joutuvansa sitten aikoinaan siitä sisälliseen

ristiriitaan, -- oikeus pitää toisistaan nyt, mutta sitten, hetki

myöhemmin olla pitämättä. Eikö se ole miehekkäämpää ja rehellisempää,

vai mitä?

Olivier katseli häntä vakavasti ja vastasi:

-- Se on kyllä varma. Se on miehekkäämpää, ja te olette voimakas. Mutta

minä en ole liioin voimakas.

-- Olen aivan varma, että te olette, vastasi Christophe; mutta toisella

tavalla. Muuten: minä tulinkin juuri auttamaan teitä voimakkaaksi,

jos tahdotte apua. Sillä se, mitä nyt puhuin, sallii minun lisätä,

suoremmin kuin olisin voinut ilmaista, jos en olisi äskeistä puhunut,

että -- päättämättä mitään varmaa tulevaisuudesta, -- minä pidän teistä.

Olivier punastui korviin asti. Hän oli niin hämillään, ettei voinut

liikahtaa eikä mitään vastata. Christophe katseli kamaria.

-- Teillähän on huono asunto. Eikö teillä ole toista huonetta?

-- On romukonttori.

-- Uh, eihän tässä voi hengittääkään. Ja te saatatte asua tässä.

-- Siihen tottuu.

-- Minä en ikinä tottuisi.

Christophe avasi liivinsä napit ja hengitti keuhkojensa pohjasta.

Olivier meni heti avaamaan ikkunan.

-- Teillä mahtaa aina olla paha kaupungeissa, monsieur Krafft. Minua ei

uhkaa se vaara, että kärsisin liiasta voimastani. Minä tarvitsen niin

vähän ilmaa, että voin elää kaikkialla. Kuitenkin on minunkin joskus,

kesäisinä öinä, vaikeaa. Pelolla ajattelen niiden tuloa. Silloin istun

vuoteeni reunalla, ja tuntuu kuin tukehtuisin.

Christophe katsoi pieluspinoa, joka oli Olivierin sängyssä, ja

Olivierin väsyneitä kasvoja; ja hän näki sielussaan hänen yksinäisen,

synkän elämäntaistelunsa.

-- Muuttakaa täältä pois, sanoi hän. Mitä varten te täällä asutte?

Olivier kohautti olkapäitään, ja vastasi välinpitämättömällä äänellä:

-- Yhdentekevää, missä tahansa!...

Ylemmästä kerroksesta kuului askelten kolinaa. Alemmasta kimeitä,

riiteleviä ääniä. Ja joka minutti tärisytti seiniä kadulla ohi

kiitävien raitiovaunujen jyrinä.

-- Entä tämä koko talo! jatkoi Christophe. Täällähän löyhkää lialta,

ummehtuneelta, epäsiistiltä, tuntuu kaikkialla surkea kurjuus; kuinka

te voitte illoin tulla tänne sisäänkin? Eikö se vie suorastaan kaikkea

elämänhalua? Minun olisi mahdoton elää tällaisessa. Ennen makaisin yöni

vaikka jonkin sillan alla.

-- Kyllä se minuakin ensin vaivasi. Olen yhtä herkkä inholle kuin

tekin. Kun olin lapsi ja minua vietiin kävelemään, niin minun sydäntäni

kouristi, jos ainoastaan kuljettiin jonkin väkeä kuhisevan ja likaisen

kadun kautta. Minulle tuli kummallinen kauhu, jota en uskaltanut

ilmaista. Minä ajattelin: "Jos nyt tulisi maanjäristys, niin minä

kuolisin, ja jäisin ainaiseksi tänne"; ja se tuntui onnettomuuksista

kamalimmalta. En aavistanut, että kerran asuisin samanlaisissa

paikoissa, vapaaehtoisesti, ja että ehkä sellaisessa kuolisinkin. On

täytynyt supistaa vaatimuksiaan. Tällainen inhottaa minua yhäkin;

mutta koetan olla sitä ajattelematta. Noustessani asuntoni portaita

tukin silmäni, korvani, nenäni, kaikki aistit, kääriydyn itseeni. Ja

sitäpaitsi näen alhaalta, katsokaapas, tuon katon takaa, akaasiapuun

latvan. Istahdan tähän nurkkaan, sillä tavoin, etten näe mitään muuta.

Illoin, kun tuuli häilyttää puuta, olen olevinani kaukana Parisista;

suurten metsien humina ei minusta koskaan ennen tuntunut niin

suloiselta kuin joskus tämän puun pykäläisten lehtien silkkinen suhina.

-- Niin, näen hyvin, että te haaveksitte alinomaa, sanoi Christophe;

mutta on paha, että tuhlaatte sellaista mielikuvituksen voimaa elämän

pikku harmeja vastaan; siitä mielikuvituksesta voisi näet syntyä

jälleen uutta elämää.

-- Eikö se ole melkein kaikkien ihmisten kohtalo? Ettekö tekin kuluta

voimaanne suuttumukseen ja taisteluihin?

-- Se on aivan toinen asia. Minä olen siihen syntynyt. Katsokaahan

minun käsivarsiani, kämmeniäni. Minun terveyteni vaatii tappelua. Mutta

teillä ei ole liikoja voimia; sen, muuten, hyvin huomaa.

Olivier katseli alakuloisena laihoja sormiaan ja vastasi:

-- Niin, heikko minä olen, olen ollut aina. Mutta minkäpä sille voi?.

Täytyy kestää ja elää.

-- Millä te elätte?

-- Annan tunteja.

-- Mitä tunteja?

-- Monenlaisia. Opetan latinaa, kreikkaa, historiaa. Valmistan

poikia ylioppilastutkintoon. Luennoin sitäpaitsi siveysoppia eräässä

kunnalliskoulussa.

-- Mitä luennoitte?

-- Siveysoppia.

-- Mitä hiiden hullutusta se on? Opetetaanko teidän kouluissanne

siveysoppia?

Olivier hymyili:

-- Kyllä.

-- Ja oikeinko siitä riittää puhumista kymmeneksi minutiksi?

-- Minulla on niitä luennoita kaksitoista tuntia viikossa.

-- Opetatteko te sitten poikia tekemään pahaa?

-- Kuinka niin?

-- Ihminen tietää ilman pitkiä luennoitakin, mikä on hyvä.

-- Tai ei tiedä sitä niiden tähden ollenkaan.

-- Aivan niin, ei tiedä ollenkaan. Eikä huonoin tapa tehdä hyvää ole

tehdä sitä tietämättään. Hyvä ei ole tiede, se on teko. Ainoastaan

neurasteenikot voivat väitellä siveydestä; ja ensimäinen siveyslaeista

on se, ettei saa olla neurasteenikko. Peijakkaan saivartelijat! He ovat

kuin raajarikkoja, jotka muka tahtoisivat opettaa minua kävelemään.

-- Eivät he teille puhukaan. Tehän kyllä osaatte kävellä; mutta on niin

paljon sellaisia, jotka eivät osaa.

-- No hyvä, ryömikööt kuin pikku lapset neljin kontin, kunnes he

oppivat sen itse. Mutta tärkeintä on, että he kulkevat, joko sitten

neljin kontin tai kaksin.

Christophe harppaili Olivierin kamarissa seinästä toiseen, mahtuen

pyörähtämään siinä parhaiksi nelisen askelta. Hän pysähtyi pianon

ääreen, aukaisi sen, selaili nuottivihkoja, sipaisi koskettimia, ja

sanoi:

-- Soittakaa minulle jotain.

Olivier hätkähti:

-- Minäkö, huudahti hän; johan nyt!

-- M:me Roussin sanoi, että te olette hyvin musikaalinen. Kuulkaa,

soittakaahan.

-- Teidänkö kuullen? Oh, vajoaisin häpeästä maan alle.

Christophe purskahti nauruun tämän naiivin ja vilpittömästä sydämestä

tulleen huudahduksen kuullessaan, ja myöskin Olivier naurahti hämillään.

-- Vai on ranskalaisillakin se este? sanoi Christophe.

Olivier kieltäytyi yhä soittamasta:

-- Mutta minkä tähden? Minkä tähden te sitä tahdotte?

-- Sanon sen sitten kohta. Soittakaa nyt.

-- Mitä sitten?

-- Mitä vaan haluatte.

Olivier huokaisi, tuli ja istahti pianon ääreen, ja alistuen

lauhkeasti uuden ystävänsä väkevän tahdon valtaan alkoi hän, pitkän

aikaa epäröityään, soittaa Mozartin kaunista _Adagiota h-mollissa_.

Ensin hänen sormensa vapisivat eivätkä jaksaneet käydä lujasti

koskettimiin; sitten hän vähitellen tuli rohkeaksi; ja luullen

ainoastaan kopioivansa Mozartin sanoja, hän avasikin tietämättään koko

oman sielunsa. Musiikki on hyvin petollinen uskottu: se paljastaa

jumaloitsijansa salaisimmatkin ajatukset toisille ihmisille, jotka

niinikään sitä rakastavat. Mozartin jumalaisen _Adagion_ takaa ei

Christophe nyt huomannut Mozartin muotoa, vaan hän näki tämän hänelle

vielä tuntemattoman uuden ystävänsä, joka kappaletta soitti: hän

näki rakastettavan ja punastelevan Olivierin, hänen arkahermoisen ja

puhtaan olemuksensa koko surumielisen kuulauden, hänen hellän hymynsä.

Mutta kun Olivier pääsi melkein sävelmän loppuun, huippukohtaan, jossa

tuskallisen rakkauden lauseke on kiihkeimmillään ja murtuu, esti

voittamaton häveliäisyyden tunne soittajaa jatkamasta; hänen sormensa

vaikenivat, ja ääni petti. Hän veti kätensä pois koskettimilta ja sanoi:

-- En voi enää.

Christophe seisoi hänen takanaan, piti käsiään kahden puolen Olivieria,

ja lopetti pianolla soittaen keskeytetyn lausekkeen; sitten hän virkkoi:

-- Nyt tunnen teidän sielunne äänen.

Hän otti Olivieria molemmista käsistä, ja katsoi häntä kauan kasvoihin,

ja viimein hän sanoi:

-- Kuinka tämä on kummallista!... Olen nähnyt teidät jo ennen... Minä

tunsin teidät niin hyvin jo kauan sitten!

Olivierin huulet vapisivat; hän oli jo vähällä puhua. Mutta hän olikin

vaiti; Christophe katseli häntä vielä hetken, sitten hän hymyili hiljaa

hänelle, ja lähti pois.

Christophe laskeusi alas portaita, ja hänen sydämessään säteili. Häntä

vastaan tuli kaksi rumaa paitaressua, toinen kantaen leipää, toinen

ruokaöljy-pulloa. Christophe nipisti heitä veitikkamaisesti poskesta.

Hän hymyili nyrpeälle talonmiehelle. Kadulla kulkiessaan hän hyräili

melkein kovaa. Sitten hän huomasi olevansa Luxembourgin puistossa.

Hän heittäytyi loikomaan penkille puun siimekseen, ja sulki silmänsä.

Ilma oli tyyni ja raskas; kävelijöitä liikkui vähän. Suihkulähteen

kohina kuului epäselvästi vähän väliä katketen, ja joskus hiekan

narina jonkun mennessä ohitse. Christophe tunsi, että häntä laiskotti

huikeasti, hän kellotteli kuin sisilisko päiväpaisteessa; varjo oli jo

kauan siirtynyt pois hänen kasvoiltaan; mutta hän ei viitsinyt itseään

liikauttaakaan. Hänen ajatuksensa kiertelivät siellä täällä; hän ei

koettanut niitä mihinkään kiinnittää; ne olivat pelkkää epämääräistä

autuasta valoa. Luxembourgin kello löi; hän ei sitä kuunnellut; mutta

hetken päästä tuli hänelle mieleen, että se oli lyönyt kaksitoista. Hän

nousi ponnahtaen istualleen, huomasi, että hän oli laiskotellut kaksi

tuntia, myöhästynyt Hechtin luota ja hukannut turhaan koko aamupuolen.

Hän naurahti ja lähti vihellellen kotiin. Teki _Rondon_ kaanon-muotoon

erään kaupustelijan huudosta. Suruisetkin säveleet saivat hänessä

riemuitsevan asun. Kulkiessaan kadulla erään silitysliikkeen ohitse

vilkaisi hän, kuten muulloinkin, tuohon puotiin ja näki siellä pienen

ja punatukkaisen silittäjätytön: hänen himmeä hipiänsä punotti nyt

kuumuutta; hän puki paraikaa ylleen avonaisia liivejään, hoikat

käsivarret melkein olkapäihin asti paljaina; tyttö loi Christopheen

julkean silmäyksen, niinkuin aina tavallisestikin; mutta ensi

kertaa luiskahti se katse irti Christophesta kiihoittamatta häntä.

Christophe vain naurahti. Kun hän tuli huoneeseensa, huomasi hän,

että hänen kaikki entiset mietteensä olivat haihtuneet. Hän nakkeli

ympärilleen hattunsa, takkinsa ja liivinsä, sinne tänne; ja sitten

hän ryhtyi työhön, sellaisella innolla kuin olisi aikonut valloittaa

maailman. Hän otti käsiinsä sävellyspätkät, joita oli siellä täällä

kaikkialla. Hänen ajatuksensa eivät olleet niissä; hän luki ainoastaan

silmillään; muutaman minutin päästä vaipui hän samanlaiseen onnelliseen

tylsyydentilaan kuin Luxembourgissa; hänen päätään huumasi, se oli

kuin humaltunut. Pari kertaa hän huomasi tuon horroksensa ja koetti

karistaa sen pois; mutta se ei onnistunut. Hän kirosi iloisesti, nousi

paikaltaan ja meni ja painoi päänsä kylmään pesuvatiin. Se selvitti

hiukan. Hän tuli takaisin pöytänsä ääreen, hiljaisena, epämääräinen

hymy huulillaan. Hän haaveili:

-- Mikä ero on tällä ja rakkaudella?

Vaistomaisesti oli hän lakannut puhumasta itsekseen ääneen, aivan kuin

olisi hävennyt jotain. Hän kohautti hartioitaan:

-- Ei ole kahta tapaa rakastaa... Tai, jos niitä onkin: on ainoastaan

tapa rakastaa koko olemuksellaan, ja toinen, niiden, jotka eivät anna

rakkaudelleen muuta kuin osan liiastaan. Jumala varjelkoon minua

sellaisesta sydämen itaruudesta!

Hän keskeytti ajatuksensa, karttoi jonkinlaisen häveliäisyyden vuoksi

kehitellä sitä. Kauan hän istui siinä hymyillen sisäisille unelmilleen.

Hänen sydämensä hiljaisuus lauloi:

-- Du bist mein, und nun ist das Meine meiner als jemals...

("Sinä olet minun, ja nyt on minuuteni enemmän minun kuin koskaan

ennen...")

Hän otti nuottilehden, ja kirjoitti tyynesti siihen sen, mitä hänen

sydämensä lauloi.

He päättivät vuokrata yhteisen huoneiston. Christophe tahtoi, että se

oli hankittava heti, välittämättä siitä, että heiltä meni siten puolen

kuukauden vuokra hukkaan. Olivier, joka oli järkevämpi, ehdotti, että

odotettaisiin entisen vuokra-ajan loppua, vaikka hän halusikin muuttaa

yhtä mielellään kuin Christophe. Christophe ei ymmärtänyt tällaisia

laskelmia. Niinkuin monet muutkin ihmiset, joilla ei ole rahaa, ei

hänkään surrut niiden pyörimistä. Hän luuli nyt, että Olivier oli

vieläkin pahemmassa rahapulassa kuin hän itse. Ja kun hän eräänä

päivänä oli näkevinään, että ystävä oli kovassa rahanpuutteessa, niin

hän lähti yhtäkkiä hänen luotaan, ja tuli parin tunnin päästä takaisin

ja paiskasi riemuiten pöytään muutamia viiden frangin seteleitä, jotka

hän oli hankkinut ennakkomaksuna Hechtiltä. Olivier tuli punaiseksi,

eikä ottanut rahoja. Christophe oli siitä niin harmissaan, että

aikoi heittää rahat posetiiviukolle, joka soitti alhaalla pihalla.

Olivier esti. Ja sitten Christophe lähti jälleen pois, näköjään

loukkaantuneena, mutta oikeastaan vain raivoissaan itselleen, että

hän oli muka ollut kömpelö ja siten estänyt ystävää ottamasta hänen

apuaan. Ystävältä tuli kuitenkin kirje, sellainen, että se oli oikeaa

palsamia hänen haavalleen. Olivier kirjoitti hänelle näet, ettei hän

ollut voinut tätä puhua suullisesti, vaan nyt hän lausui olevansa ylen

onnellinen siitä, että oli tutustunut Christopheen, ja liikutettu

Christophen hyvyydestä häntä kohtaan. Christophe vastasi hänelle

kirjeellä, joka huokui hellyyttä ja muistutti hassusti niitä kirjeitä,

joita hän oli viisitoista-vuotiaana lähettänyt ystävälleen Otolle;

se oli täynnä saksalaista _Gemüthiä_ ja sekasotkua; siinä vilisi

ranskalaisia ja saksalaisia sanansutkauksia; ja jotkut niistä olivat

oikein sävelletyt ja nuoteilla merkityt.

Viimein pääsivät he yksiin asumaan. He olivat löytäneet kolmen kamarin

ja keittiön huoneiston Montparnassen kaupunginkorttelissa, lähellä

Denfertin toria, erään vanhan talon viidennessä kerroksessa; kaikki

huoneet olivat sangen pieniä, ikkunat pikkuruiseen, korkeain muurien

ympäröimään, neliskulmaiseen puutarhaan päin. Heidän kerroksestaan

näki sitäpaitsi, sillä vastapäätä oleva muuri oli toisia matalampi,

erääseen tuollaiseen suureen luostarin puutarhaan, joita on vielä

paljon Parisissa, vaikka ne ovat kätkössä ja tuntemattomia.

Puutarhan autioilla käytävillä ei yleensä näkynyt kävelijöitä.

Vanhat puut, korkeammat ja tuuheammat kuin Luxembourgin, väreilivät

auringonpaisteessa; linnut visersivät ja lauloivat; aamuisin kaikuivat

kottaraisten huilut ja varpusten räiskyvä ja tahdikas soitto; ja

kesäilloin kiirivät ilmoissa tervapääskysten huimaavat huudot, kun

linnut leijailivat nuolina edestakaisin kultaisen taivaan alla. Mutta

öisin kajahtelivat kuutamossa ruohosammakkojen heleät äänet, aivankuin

ilmarakot halkeilevat noustessaan lammikon pinnalle. Olisi melkein

unohtanut, että Parisi oli ympärillä, elleivät kadulla raskaasti

kierivät ajoneuvot olisi vavistaneet alinomaa vanhaa taloa, aivankuin

maa olisi vääntelehtinyt kuumeessa. Yksi kamareista oli muita avarampi

ja kauniimpi. Ystävysten kesken syntyi riita, kumpi sitä ei ottaisi.

Täytyi vetää arpaa; ja Christophe, joka tämän ratkaisutavan keksi,

osasi olla niin petollinen ja näppärä, saadakseen itsensä joutumaan

tappiolle, ettei hän itsekään olisi luullut moiseen pystyvänsä.

Sitten alkoi heille sopusointuisen onnen aika. Onni ei johtunut mistään

erikoisesta asiasta, se asui yhtaikaa kaikessa; se kultasi kaikki

heidän tekonsa ja heidän ajatuksensa, se ei lähtenyt heidän luotaan

hetkeksikään.

Tänä heidän ystävyytensä kuherruskuukautena, tuona syvän ja mykän

riemun ensimäisenä aikana, -- sellaista riemua saattaa tuntea

ainoastaan se ihminen, "joka voi tässä maailmassa sanoa toista sielua

omakseen"...

... _Ja, wer auch nur eine Seele sein nennt auf dem Erdenrund_...

Sinä aikana he tuskin puhuivat keskenään, tuskin tohtivat puhua;

heille riitti se, että he tunsivat toisensa lähellään, se, että he

saivat katsahtaa toisiinsa, virkkaa jonkin sanan, joka osoitti, että

heidän ajatuksensa kulkivat samaa latua, pitkänkin vaitiolon jälkeen.

Kysymättä toisiltaan mitään tai katsomattakaan toisiinsa näkivät he

lakkaamatta toisensa. Rakastava muovautuu tiedottomasti sen ihmisen

mukaiseksi, jota hän rakastaa; hän tahtoo niin hartaasti olla toista

loukkaamatta, tahtoo niin täydellisesti olla aivan sitä, mitä toinen

on, että hän saattaa mystillisellä vaistollaan yhtäkkiä aavistaa

toisen sielun hienoimmatkin värähdykset. Ystävä on ystävälle ikäänkuin

läpikuultava; he antavat koko olemuksensa toisilleen. Kasvojen piirteet

pyrkivät toistensa näköisiksi. Sielu tulee sielun kaltaiseksi, --

aina siihen päivään asti, jolloin eri syntyperäin demoonin syvä voima

riuhtautuu rajusti irti kahleistaan ja repii rikki rakkauden, joka on

sitä sitonut.

Christophe puhui nykyään hiljaisella äänellä, hän käveli pehmeästi,

hän varoi, ettei olisi mitenkään kolissut huoneessaan, jonka seinän

takana hiljainen Olivier asui; ystävyys oli muuttanut hänen kasvojensa

ilmeenkin: se ilme oli nyt niin onnellinen ja nuorekas, ettei häntä

oltu koskaan sellaisena nähty. Hän jumaloi ystäväänsä. Olivierin olisi

ollut sangen helppo käyttää väärin valtaansa, ellei hän olisi hävennyt

sitä aivan kuin hän ei olisi laisinkaan ansainnut tätä onnea, sillä

hän piti itseään paljon mitättömämpänä Christophea, ja Christophe

puolestaan oli yhtä vaatimaton. Tällainen keskinäinen nöyryys, joka

johtui heidän suuresta rakkaudestaan, sulostutti yhä vain lisää heidän

elämäänsä. Oli ihanaa tuntea, että ystävä antoi toiselle sydämessään,

niin paljon tilaa, -- ihanaa, vaikka tiesikin, ettei ystävältä sitä

ansainnut. He olivat toisiaan kohtaan kiitollisuudesta aivan helliä.

Olivier oli sijoittanut kirjansa Christophen kirjojen joukkoon; hän

ei eroitellut niistä enää omiaan. Kun hän puhui jostakin niistä, ei

hän sanonut enää: "minun kirjani", vaan hän sanoi: "meidän kirjamme".

Ainoastaan muutamia esineitä pidätti hän itsellään eikä liittänyt

niitä yhteiseen aarteistoon: ne esineet olivat aikoinaan olleet hänen

sisarensa omat, tai yhdistyi niihin jokin muisto Antoinettesta.

Christophe huomasi piankin tämän eroituksen, sillä rakkaus oli tehnyt

hänen vaistonsa tarkaksi; mutta hän ei tiennyt, mistä se eroitus

johtui. Koskaan hän ei ohut uskaltanut kysellä ystävältä mitään hänen

omaisistaan; hän tiesi ainoastaan, ettei Olivierilla enää ollut ketään

sukulaisia; ja hän pelkäsi, että olisi herättänyt toisessa joitakin

entisiä tuskia, jos olisi häneltä jotakin heitä koskevaa udellut;

ja lisäksi hän vielä tahtoi ylpeästi olla aivan tungettelematon

ystävyydessään. Sen tähden esti omituinen arkatuntoisuus häntä

katselemasta valokuviakin, jotka olivat Olivierin pöydällä, vaikka hän

olisi halunnut katsella niitä, kolmea vallashenkilöä: herraa ja rouvaa

vaadittavissa juhla-asennoissa, sekä noin kaksitoista-vuotiasta tyttöä,

jonka edessä maassa loikoi suuri espanjalainen lintukoira.

Pari kuukautta sen jälkeen kuin he olivat siirtyneet yhteen asumaan,

vilustui Olivier; hänen täytyi asettua vuoteeseen. Christophe

näyttäytyi nyt sangen äidilliseksi olennoksi, sillä hän vaali Olivieria

koko ajan hellästi, jopa suorastaan levottomin mielin. Lääkäri oli

sairasta tutkiessaan huomannut hiukan tulehdusta hänen toisen keuhkonsa

yläpäässä, ja siksi käski hän Christophea voitelemaan Olivierin selkää

jodiliuoksella. Ja kun Christophe sitten sangen vakavasti täytti tuota

velvollisuuttaan, näki hän Olivierin kaulassa medaljongin. Christophe

tunsi ystäväänsä jo sen verran, että hän tiesi Olivierin vieläkin

vapaammaksi kaikesta virallisesta uskonnollisuudesta kuin hän itse. Hän

ei siis voinut olla ihmettelemättä mikä pyhä merkki Olivierilla oli

kaulassa. Olivier punastui. Hän selitti:

-- Se on minulle muisto. Se oli minun pikku Antoinette-parkani kaulassa

silloin, kun hän kuoli.

Christophe vavahti. Antoinetten nimi iski häneen kuin salama.

-- Antoinette? sanoi hän.

-- Sisareni, vastasi Olivier.

Christophe toisti:

-- Antoinette... Antoinette Jeannin... Hän oli teidän sisarenne?...

Mutta, jatkoi hän katsoen pöydällä olevaan valokuvaan, hänhän oli vasta

aivan lapsi, kun te hänet menetitte?

Olivier hymyili surullisesti:

-- Tuo on lapsena otettu valokuva, vastasi hän. Mutta minulla ei ole

hänestä muuta kuvaa... Hän oli viidenkolmatta-vuotias, kun hän minut

jätti.

-- Ah! huudahti Christophe liikutettuna. Ja hän on ollut Saksassa, eikö

niin?

Olivier nyökkäsi myöntävästi päätänsä. Christophe kävi kiinni Olivierin

käsiin:

-- Mutta minähän olen hänet tuntenut, sanoi hän.

-- Minä tiesin sen, vastasi Olivier.

Hän heittäytyi Christophen rintaa vasten.

-- Oi häntä raukkaa! Pikku raukkaa! hoki Christophe.

He itkivät yhdessä.

Sitten Christophe muisti, että Olivier oli sairas, hän koetti häntä

tyynnyttää, pakotti hänet pistämään kätensä peiton alle, kääri peiton

hänen olkapäidensä ympärille, ja pyyhkien äidillisesti kyyneleitä

hänen silmistään istahti hänen vuoteensa pääpuoleen; ja hän katseli

ystäväänsä.

-- Sentähden minä siis tunsin sinut jo heti, sanoi Christophe. Kohta

ensimäisenä iltana tunsin sinut.

(Ei ollut selvää, puhuiko Christophe sille ystävälle, joka oli tuossa,

vai sille, jota ei enää ollut olemassa.)

-- Mutta entä sinä, jatkoi hän sitten hetken päästä, sinä siis tiesit

sen?... Miksi sinä sitten et sitä minulle sanonut?

Olivierin silmillä vastasi Antoinette:

-- Minä en voinut sitä sanoa. Sinun oli se nähtävä.

He olivat jonkin aikaa vaiti; sitten kertoi Olivier, yön

hiljaisuudessa, loikoen liikkumatta vuoteessaan, matalalla äänellä

Christophelle, joka piteli hänen kättään kädessään, Antoinetten

tarinan; -- mutta hän ei maininnut Christophelle erästä seikkaa, jota

hän ei saanut mainita: sisarensa salaisuutta, sitä, josta Antoinette

itsekään ei ollut puhunut, -- ja jonka Christophe ehkä kyllä jo

tiesikin, niin ettei hänelle tarvinnutkaan siitä puhua.

Siitä lähtien ympäröi Antoinetten sielu heitä molempia. Kun he olivat

yhdessä, oli hän heidän kanssaan. Heidän ei tarvinnut edes ajatella

häntä: kaikki, mitä he ajattelivat yhdessä, he ajattelivat Antoinetten

kautta. Hänen rakkautensa oli side, joka liitti toisiinsa heidän

sydämiänsä.

Olivier loihti monesti puheissaan ilmi Antoinetten kuvan. Nimittäin

ainoastaan katkonaisina juttuina, lyhyinä pikku muistoina, jotka

näyttivät välkähtävässä valossa jonkin hänen aran ja siron eleensä,

vainajan vakavan ja nuorekkaan hymyn, hänen koko kadonneen olemuksensa

miettivän sulouden. Christophe kuunteli hiljaa, ja näkymättömän ystävän

heiasteet tunkivat läpi hänen sielunsa. Kun hän oli luonteeltaan

sellainen, että hän veti aina ja kaikkialla itseensä elämää ahnaammin

kuin muut, kuuli hän nyt joskus Olivierin sanoissa niin syviä kaikuja,

ettei Olivier ollut niitä eroittanut; ja hän ymmärsi ja omisti pian

nuoren vainajan olemuksen paremmin kuin itse Olivier.

Vaistomaisesti tuli hänestä Olivierille Antoinetten sijainen; ja oli

liikuttavaa nähdä, kuinka tuo kömpelö saksalainen tietämättään muuttui

eräissä suhteissa aivanpa Antoinetten kaltaiseksi arkavaistoisessa

huomaavaisuudessa, niin hienotuntoinen oli hän tehdessään ystävälleen

palveluksia. Joskus hän ei enää tiennyt, rakastiko hän Olivieria

Antoinettessa, vaiko Antoinettea Olivierissa. Syvän hellyyden

vaatimuksesta meni hän silloin tällöin, Olivierille siitä puhumatta,

käymään Antoinetten haudalla; ja hän vei sinne kukkia. Olivier ei

tietänyt tästä pitkään aikaan. Hän sai kuulla asian vasta kerran

myöhemmin, kun näki haudalla aivan tuoreita kukkia; mutta kovin

helpolla hän ei päässyt varmaksi siitä, että juuri Christophe oli

siellä käynyt. Kun hän koetti arkaillen siitä hänelle puhua, niin

keskeytti Christophe jutun töykeän jörösti. Hän ei tahtonut, että

Olivier olisi tiennyt siitä mitään; ja hän piti salaisuuden omanaan

siihen saakka, kunnes he kerran kohtasivat toisensa Ivryn hautausmaalla.

Olivier puolestaan kirjoitti Christophen tietämättä Christophen

äidille. Hän lähetti Louisalle uutisia hänen pojastaan; hän sanoi,

kuinka suuresti hän hänestä piti, ja kuinka hän häntä ihaili. Louisa

vastasi Olivierille kömpelöin ja vaatimattomin kirjein, tietämättä

oikein, miten Olivieria kiittää; hän puhui aina pojastaan niinkuin

Christophe olisi ollut yhä pikku poika.

Kun joku aika hellää puolittaista vaikenemista meni, -- "hurmaavaa

rauhaa ja onnea, jonka syytä ei voinut tietää", -- niin heidän kielensä

kanta laukesi: Tuntikausin vaelsivat he sitten kumpikin löytöretkillä

toistensa sieluissa.

He olivat sangen erilaiset, mutta molemmat puhdasta ainesta. He

rakastivat toisiaan siksi, että he olivat niin erilaisia ja silti

kumpikin samaa maata.

Olivier oli heikko ja voimaton, kykenemätön taisteluun vaikeuksia

vastaan. Kun tuli este, niin hän väistyi, ei pelosta, vaan

jonkinlaisesta arkatuntoisuudesta, ja paljon siksi, että hän inhosi

niitä raakoja ja epähienoja keinoja, joihin hänen olisi pitänyt

turvautua, jos mieli voittaa. Hän elätti itseään antamalla kotitunteja,

kirjoittamalla taidetta koskevia kirjasia, joista, niinkuin aina on

tapana, maksettiin hävyttömän huonosti, ja silloin tällöin artikkeleita

aikakauslehtiin, artikkeleita, joita hän ei saanut edes tehdä oman

mielensä mukaan, eikä aiheistakaan, jotka olisivat olleet hänestä

mieltäkiinnittäviä: -- kirjoituksia niistä asioista, joihin hän olisi

innostunut, ei huolittu; koskaan ei pyydetty mitään, mihin hän olisi

parhaiten pystynyt: hän oli runoilija, häneltä vaadittiin arvosteluita;

hän tunsi hyvin musiikkia, häntä käskettiin puhumaan maalauksesta; hän

tiesi, ettei hän osaisi puhua siitä muuta kuin jotain keskinkertaista:

mutta se juuri pyytelijöille kelpasikin; näin joutui hän puhumaan

keskolaisille juuri sitä kieltä, jota he ymmärsivät. Moinen alkoi

häntä lopulta inhottaa niin, että hän kieltäytyi kokonaan tekemästä

noita artikkeleita. Häntä ei huvittanut enää kirjoittaa muihin kuin

aivan pieniin aikakauslehtiin; sellaisiin, jotka eivät maksaneet

mitään, mutta joille hän oli uskollinen, kuten niin monet muutkin

nuoret miehet, pelkästään sen vuoksi, että hän sai niissä olla vapaa.

Ainoastaan niissä hän saattoi julkaista kaikkea, mikä hänestä oli

elämän arvoista.

Hän oli lauhkea, ystävällinen, päältä katsoen kärsivällinen, mutta

hirveän arkatuntoinen. Hiukankin kiivaampi sana loukkasi häntä

sydänjuuriin saakka; jokin vääryys sai hänet aina sekaisin; hän kärsi

sellaisesta sekä itse että toisten puolesta... Jotkin jo vuosisatoja

sitten tapahtuneet halpamaisuudet kiduttivat häntä niinkuin hän

olisi itse ollut niiden uhri. Kun hän kuvitteli, kuinka onneton tuo

silloin kärsinyt olikaan ollut, ja että monet vuosisadat estivät häntä

osoittamasta hänelle suopeuttaan, niin hän kalpeni, vapisi, kärsi

kauheasti. Kun hän itse näki tehtävän jotain vääryyttä, tuli hänelle

sellainen suuttumuksen puuska, että hänen koko ruumiinsa värisi ja

että hän joskus suorastaan sairastui tai ei voinut nukkua. Juuri tämän

heikkoutensa tuntien hän koetti aina olla tyyni: sillä hän tiesi,

että kun hän suuttui, niin hän ryntäsi yli kaikkien rajojen, ja puhui

silloin sanoja, joita ei voitu antaa anteeksi. Niiden tähden oltiin

hänelle pitkävihaisempia kuin Christophelle, sillä Christophe näytti

olevan pelkästään pikavihainen, mutta Olivier tuntui paljastavan

näillä suuttumuksen hetkillään koko ajatuksensa, pohjaan saakka,

selvemmin kuin Christophe; ja se olikin totta. Hän ei arvostellut

ihmisiä liiallisuuksiin mennen ja sokeasti kuin Christophe, mutta

sen sijaan ilman kuvitteluita ja terävästi. Ja sellaisia tuomioita

antavat ihmiset kaikkein vaikeimmin anteeksi. Olivier koetti siis olla

vaiti, vältti ryhtymästä kiistoihin, tietäen, kuinka turhaa väittely

oli. Hän oli kärsinyt tästä itsensä masentamisesta. Ja vielä enemmän

hän oli kärsinyt arkuudestaan, joka johti hänet joskus pettämään omia

aatteitaan, tai vei häneltä uskalluksen puolustaa niitä viimeiseen

asti, jopa houkutteli hänet pyytämään mielipiteitään anteeksikin,

niinkuin esimerkiksi viimeksi, väitellessään Lucien Levy-Coeurin kanssa

Christophesta. Hänellä olivat rajut epätoivonkautensa ennenkuin hän

oli selvittänyt suhteensa maailmaan. Ennen nuorempana, jolloin hän oli

nykyistä alttiimpi hermoilleen, vaihtelivat hänessä jaksottain huumaava

kiihtymys ja sairaaloinen mielenmasennus, yhtäkkiä ja tuskallisesti

keskenään vuorotellen. Sellaisillakin hetkillä, jolloin hän tiesi

olevansa tyyni, jopa suorastaan onnellinen, saattoi hän olla varma,

että suru väijyi jo hänen ovellaan. Ja yhtäkkiä se karkasi tosiaan

hänen kimppuunsa, aivan odottamatta. Ja silloin ei hän ollut pelkästään

onneton; hän tuomitsi vielä itseään siitä, että hän oli onneton, hän

arvosteli ankarasti kaikkia sanojaan, tekojaan, koko kunniallista

olemustaan, löytäen siinä kaikenlaisia vikoja ja puolustaen toisia

ihmisiä itseään vastaan. Sydän pamppaili hänen rinnassaan, hän oli

nääntyä, tukehtua tuskaansa. -- Antoinetten kuoleman jälkeen, -- ja

ehkä juuri Antoinetten ansiosta, sillä eräiden rakastettujen vainajain

muisto kuultaa meille rauhoittavana valona, aivankuin sairaiden silmiä

ja sielua virvoittava aamun sarastus, -- oli Olivierin edes onnistunut

alistua näihin mielensä myrskyihin, joten hän hallitsi jo niitä,

joskaan ei voinut niistä vapautua. Harvat ihmiset aavistivat, että

hänellä oli moisia sisäisiä taisteluita. Hän kätki tuon nöyryyttävän

salaisuutensa itseensä: heikon ja kiusatun ruumiinsa epäsäännöllisen

kiihkon, ruumiin, jota vapautunut ja kirkas äly tarkasteli alinomaa,

pääsemättä sen herraksi, mutta joutumatta myöskään sen orjaksi, -- äly,

_"keskeinen rauha, joka järkkymättä vastustaa loppumatonta sydämen

kuohuntaa"_.

Se rauha ihmetytti Christophea. Sen hän huomasi Olivierin silmissä,

Olivierilla oli ihmisiä ymmärtävä sisäinen näkemys, suuri sielullinen

uteliaisuus, terävä ja kaikille suunnille avoin, joka ei kieltänyt

mitään maailmassa, ei vihannut mitään, vaan katseli kaikkea

jalomielisen suopeasti; suuri raikaskatseisuus, ihmiselle arvaamaton

lahja, joka suo hänen nauttia alituisesti uudistuvin sydämin

iankaikkista kevättä. Tässä omassa sisäisessä kaikkeudessaan hän tunsi

olevansa vapaa, laaja, itsemääräävä, siinä hän unohti heikkoutensa

ja fyysilliset tuskansa. Hänestä oli tavallaan nautintokin katsella

ikäänkuin kaukaa ja säälivän iroonisesti omaa raihnasta ruumistaan,

joka saattoi koska tahansa hajota tomuksi. Sittenpähän ei ihminen

liioin kiintynyt _omaan_ elämäänsä; hän kiintyi sitä intohimoisemmin

_elämään_ yleensä! Kaiken voiman, mitä vailla Olivier oli taistelussa,

oli hän kerännyt olemuksensa rakkaudelliseen ja älylliseen puoleen.

Hänessä ei ollut tarpeeksi mehua hänen elääkseen omasta itsestään.

Hän oli köynnöskasvi: hänen täytyi kiintyä toiseen. Hän ei tuntenut

koskaan itseään niin rikkaaksi kuin antaessaan itsensä toiselle.

Naisellinen sielu, jonka piti aina saada rakastaa ja olla rakastettu.

Hän oli syntynyt Christophea varten, ja Christophe häntä. Olivier

oli kuin nuo entiset aristokraattiset ja herttaiset olennot, jotka

aikoinaan ympäröivät suuria taiteilijoita ja näyttivät puhkeavan

kukkaan heidän mahtavan sielunsa voimasta: niinkuin Leonardo da

Vincin oppilas Beltraffio, Michel-Angelon ystävä Cavalliere, nuoren

Raphaelin herttaiset toverit; ja Aert van Gelder, joka pysyi

uskollisena Rembrandtille silloinkin, kun mestari oli jo vanha ja

raihnas. Näillä ystävillä ei ole mestarin suuruutta, mutta tuntuu kuin

kaikki se, mikä mestareissa oli ylevää ja puhdasta, olisi ilmennyt

tällaisissa ystävissä vieläkin henkevämmässä muodossa. He ovat nerojen

ihannetovereita.

Heidän ystävyytensä oli suureksi hyväksi heille molemmille. Rakkaus

antaa sieluille siivet. Ystävän läsnäolo näyttää elämän koko arvossaan;

ihminen elää silloin rakkauden tähden, suojelee sen vuoksi olemustaan

ajan kulutukselta.

He rikastuttivat toinen toistaan. Olivierilla oli kuulas äly ja

sairaaloinen ruumis. Christophella valtava voima ja kuohuva sielu.

Toinen heistä oli sokea, toinen rampa. Nyt, yhdessä, tunsivat

he itsensä sangen voimakkaiksi. Christophen suojassa mielistyi

Olivier jälleen valoon; Christophe puhalsi häneen yltäkylläistä

elämänvoimaansa, fyysillistä ja moraalista vankkuuttaan, joka tahtoi

olla aina optimistinen, keskellä tuskaa, jopa vääryyttä ja vihaakin.

Christophe puolestaan otti ystävältään vielä enemmän, niinkuin neron

laki vaatii, sillä nero voi kylläkin haluta antaa: rakkaudessa ottaa

hän kuitenkin aina paljon enemmän kuin antaa, _quia nominor leo_

["koska nimeni on leijona;" erästä Aisopoon sadusta, jossa leijona

esiintyy saaliinjakajana, ottaen "leijonan osan". Suomentajan selitys],

koska hän on nero, ja neroutta on suureksi osaksi se, että osaa omistaa

itselleen ympäriltään kaiken suuren ja tehdä sen vieläkin suuremmaksi.

Kansan sananparsi sanoo, että rikkaus rikkaille, voima voimakkaille.

Christophe voimistui Olivierin ajatuksista; häneen syöpyi Olivierin

älyllinen tyyneys, hänen henkinen eristyneisyytensä, kyky nähdä asioita

kaukaa, ymmärtää ja vallita hiljaisena kaikkea. Mutta kun nuo ystävän

hyveet siirrettiin voimakkaampaan maaperään, Christopheen, niin ne

versoivat aivan toisenlaisella innolla.

He kumpikin hämmästyivät, mitä kaikkea he löysivät toisistaan. Miten

paljon heillä oli toisilleen jaettavaa! Kummallakin oli äärettömät

rikkautensa, joita he itse eivät siihen saakka olleet aavistaneetkaan:

molemmilla oman kansansa sielullinen näkemys; Olivierilla Ranskan laaja

kultuuri ja psykolooginen silmä; Christophella Saksan sisäinen musiikki

ja luonnonvaisto.

Christophe ei saattanut ymmärtää, että Olivier tosiaan oli

ranskalainen. Hän oli niin vähän kaikkien muiden ranskalaisten

tapainen, joita Christophe oli nähnyt. Ennenkuin Christophe oli

tutustunut Olivieriin, oli hän pitänyt nykyaikaista ranskalaista henkeä

kuvaavana tyyppinä Lucien Levy-Coeuriä, miestä, joka oli ainoastaan

tuon tyypin irvikuva. Ja nyt näki hän ystävästään, että Parisissa

saattoi elää älyllisesti yhtä vapaita, ja vapaampiakin miehiä kuin

Lucien Levy-Coeur, henkiä, jotka kuitenkin olivat yhtä puhtaita ja

stoalaisia kuin missä muualla tahansa Europassa. Christophe koetti

todistella Olivierille, ettei hänen sisarensa ja hän muka tainneetkaan

olla aito-ranskalaisia.

-- Veli parka, sanoi Olivier hänelle, mitä sinä Ranskasta tiedät?

Christophe intti vastaan ja väitti, että hän oli suurella vaivalla

koettanut siihen perehtyä; hän luetteli kaikki ranskalaiset, joihin

hän oli tutustunut Stevensien ja Roussinien piireissä: niissä oli

juutalaisia, belgialaisia, luxemburgilaisia, amerikalaisia, venäläisiä,

levanttilaisia, ja tilkkeeksi muutamia syntyperäisiäkin ranskalaisia.