Mä lepään rannalla ruohistossa --
ja raitojen lehdillä leikkivä päivyt
se kastenurmelle nuortealle
väriseittinsä häilyvät heittää;
ei kahise korkeat rannan kaislat,
ei väräjä välkkyvä vetten pinta,
vain hyttysten karkelo eessäni väikkyy
ja sinistä taivahan lakea vastaan
lokin valkeat siivet välkkyy.
Mut lehto jo raikavi heleintä ääntä,
jalat kevyet kierteistä polkua polkee:
läpi koivikon kirjavat hamoset huiskaa
ja vetreät vartalot notkuu;
ne notkuvat ohi mun untelon silmän,
ne vilkkuvat rannalla leppien alla
ja lentävät hiekalle huiskin ja haiskin:
hei, oksille huivit ja paasille paidat,
kelokannolle kepeät kengät!
Hui, kuinka on vilpeä Ahtolan helma!
kihelmöitsevi sievä ja valkea jalka --
ja tuntuvi pyöreissä pohkeissa kylmä
ja tutjuvat viertävät lanteet;
hui, hui, nyt leikkivät kuulakat laineet
jo valkeilla kummuilla, notkeilla vöillä,
ja kirkkaita helmiä hartsilla hohtaa
ja kiertäen kaulojen puhdasta lunta
ne tähtinä kutreilla tuikkaa.
Ja kultaisin suukkosin aamuinen päivä
nyt lempivi muotoja Vellamon impein --
ja kirkkaana hopeisten tiukujen lailla
soi viehkeän hurmaava nauru;
se hyppii veikaten vesiä myöten
ja kaislojen päillä ja lehvillä leppäin
ja hiipoen ohi mun hermoni herkkäin
se lentää mansikkavaaroja pitkin
ja sammuvi saarien taakse.
Ma lepään rannalla ruohistossa --
ma kuulen kaiken ja nään tuon kaiken
ja kiihkeän kuumina valtimot tykkii
ja jänteistä velttous kaikkoo:
ma olen kuin nuortunut metsän peikko
tai satujen saartama Lemminkäinen,
jok' katsovi leikkejä saaren impein
ja tuntee suonissa tulisen kiihkon
nyt Kyllikin joukosta riistää.
Vaan lempo mun tuumani rohkeat estää,
ma kateena katson, kun muhkeat muodot
ja viertävät lanteet ja valkeat kummut
nyt soljuvat kainohon peittoon;
pian raikuu laulu jo lehdossa jälleen
ja ohitse keinuvat vartalot hoikat
ja huiskavat huivit ja pehmeät kutrit --
taas sinistä taivahan lakea vastaan
lokin valkeat siivet välkkyy.