Ma kerran kummia uneksin:
muka manalan maille ma astelin,
tein tilini kanssa maailman
ja auki jo ukset Tuonelan
ma eessäni näin;
näin Tuonen valkean joutsenen,
näin Tuonen tuikean paimenen,
joka ampui nuolen mun sy'ämehen; --
hän kieltä korskaakin käytti jo
ja kuolon varjot hän näytti jo
ja Tuonen tyttöjen karkeloon
hän pyys -- ja mustahan aurinkoon
jo tahtoi muakin uskomaan.
Mut minäpä narrille nauroin vaan
ja käännyin päivyen kultaan päin;
niin unta näin.
Ei minusta Tuonen tytöt huolineet --
kai kammoivat he punaa poskipäiden,
vai oisko suonet tulta tuiskineet,
ei nauru mieleen ollut kassapäiden.
Ma Tuonen vaa'alla kun punnittiin,
viel' aivan köykäiseks ma löydettiin
ja elon rantaan jälleen saatettiin;
ei huoli Tuonen herra pakanoista,
ei hurjapäistä, elon akanoista,
näät pilkkanauru hälle aina on
kuin kultasilta maiseen elohon --
niin unta näin.
Ma lähtöpassin sain -- ja vieköön Hiisi,
jos sinne tarjokkaana toiste käyn!
Mut tuosta matkastain nyt huolin viisi --
ja ellei kalma kerran itse tulle,
niin kiinni pysyy Mannun ukset mulle.
Hän vaatii pelkoa ja vavistusta
tuo Tuonen isäntä ja ukko musta --
ja siksipä pilkkanaurajat
ja elämän riemunlaulajat
vain vieraina käyvätkin manalan mailla
niin unta näin.
Kun heräsin, niin koitti päivyt jo
ja yli metsän aamun aurinko
taas kylvi kultiansa maailmaan
ja katsoi hymyellen -- pakanaan!