Muistanpa ai'an, jolloin lasna muinoin
ma kirkassilmänä ja huoletonna
kuin päivän säde leikin, laulelin;
kotoinen lahti päilyi peilityynnä,
kotoiset koivut huojui huminoiden
ja käki kukkui mulle riemujaan.
Suvinen päivyt painui vaaran taakse,
heleä rusko kultas honganlatvat,
suloiset tuoksut tuntui rinnassain;
etäällä paimentorven äänen kuulin,
lähellä karjan kilkattavat kellot
ja tuvast' äidin kehtohyräilyt.
Oli mielenikin puhdas silloin
kuin lammen valkolumpeen kaunis kukka
tai vuorilähteen helmikarpalot;
ja aika vieri niinkuin virran juoksu
ja huolet autereena eestä häipyi
ja silmän kyynel kuivi syntyissään.
Oi, jospa mielen tuon ma jälleen saisin
ja muistot parhaat saisin seppeleeksi,
sen sulle, armahani, antaisin!
Mut siitä synnin kukat, murheen liljat
ma tyystin kitkisin jo ennakolta,
kosk' olet päivän sekä riemun laps.