"Soiton Suomelle sorean,
kanteloisen kansallensa"
jätti vanha Väinämöinen,
kun hän vaskisin venosin
sinipilvihin katosi,
jätti helyn hietikolle,
synkän korven kainalohon,
alle rannan ritvakoivun.
Selän saarettoman tuulet,
vettä vellovat vihurit
soitteli ulapan virttä,
vonkui myrskyistä säveltä
Väinön orpo-ontelolla,
kaihoisella kantelolla;
taikka sitten illan tullen,
kun jo maininki maseni,
heratyyneksi tyveni,
ja kun Väinön venhon jälki
vetten kalvossa kuvasti,
silloin kuusikon kohusta,
liekkui tuuli lauhan lämmin
lahden pinnalla karehti --
sormilla Suvetar-immen,
hienoisilla hyppysillä
kieltä kantelon hiveli,
jotta hiljainen hyminä
lailla kaislikon kahinan
tahi kukkas-kuiskehena
liiteli ulapan vyötä
vesiperhojen välillä,
kiistaten sulossa soiton
luonnon lintusten keralla;
soiden tuolla, soiden täällä,
soiden rantaheinän päällä,
helkki haapojen lehillä,
lakkahongan latvuksissa,
siitä ilmoihin yleni
luonnon lauluna kajaten
koko ilman kannen alla.
Vaanpa kannelta vilutti
kun ei ihmisen sydäntä
eikä korvin kuulevata,
jolle antaisi iloja,
taikka kaihoja kajaisi,
kuta konsa viihdyttäisi,
konsa intohon ajaisi.
Tulipa päivän päättyessä,
iltaruskon sammuessa
tuonne terhenniemen taakse
impi kuusikon kohusta,
oksat tieltä taivutellen,
marjanvarsia varoen;
verkkaisilla askelilla
astui kohti kanteletta,
kultakutrit olkapäillä,
sinisilmät kyynelissä,
surun kaihoa povessa --
miksi, tuskin itse tiesi.
Näki kantelon kulossa,
sävellippahan setänsä --
sit' oli kauvan kaivannunna,
etsinyt ikävät illat,
talven pitkät puhdehetket,
hoivoa halaten, orpo,
sydänhuolten huojennusta.
Nyt sen vihdoinkin tapasi
surun suurimman ajalla.
Nosti kantelon kulosta,
suori soiton polvellensa,
silmäsi selälle järven,
jossa päilyi illan rusko,
katsoi taivahan laelle,
missä valkopilvet liiti,
kuuli kaislikon kahua,
kukan vienon kuiskehia,
siinä istuissa kivellä,
avojalat hietikolla,
jota illan lieto laine
huuhtoi hiljaa suuteloilla.
Hiljaa immen hienot sormet
kannelkieliä hiveli;
kaiholtansa katkeralta
oli orpo opin saanut.
Pian itki ihana laulu,
virsi vaimea valitti
sydänkaihot, surun tuskat,
jotka orporaukan mieltä
suvin, talvisin rasitti.
Siinä laulun lämmön taika
kulki kantelon povesta
povehen nuoren neitokaisen,
kaihomielen, kultakutrin,
jonka siskoset kedolla
päätä pientä nyökytellen
itki illan kastehelmet.
Sydänlohtua suloista,
lemmen kaihon lääkitystä
soittimesta saatuansa,
otti koito kantelehen,
kätki kainaloisehensa,
painui kuusikon povehen
oksat tieltä taivutellen,
marjanvarsia varoen
kulkiessa päin kotia
taattovainajan talolle.
Sinne kukkana katosi
tytär Väinämöisen veljen,
sinisilmä, kultakutri,
kaihomieli Kanteletar.