Minä olen se ruhtinas satumaan,
jonka valtakunta on laaja;
mun istuin pilvien kaarella on
ja liittooni kutsun ma auringon,
jonka tahdosta taivahat kaareuu,
jonka käskyä noutavi hopeinen kuu
sekä tähtien tarha taaja.
Tule kanssani Tapio Mielikkines!
Sinipiikojen ketterä parvi
nyt käyköhön kilvalla halavistoon
kera keijujen eessämme karkeloon --
ma tahdon riemua nähdä vaan
ja kukkia luokohon täyteen maan
nyt Tapion runsaussarvi!
Tuolla rinteellä pehmeä penger on,
jonka kunniakattona kuusi,
sinne viereeni vien minä Tellervon
ja kiehkuran tarhasta Pellervon
hän saakohon ympäri pään.
Mut itsekö kruunutta jään?
Hoi, kruununi tuokaa se uusi!
Mitä kuiskaat? Lappiko kruununi vei,
jonka kehdossa sain minä kerran?
Se on valhetta, peikkojen juonta vaan,
minä olenhan kuningas satumaan --
ja jos minun kruunuuni kurkkii ken,
niin taivaan salamat murskaavat sen,
se kruunu on antama Herran.
Hei, Nyyrikki, nokkelajalkainen mies!
Sinun täytyy mun kruununi noutaa!
Kuinka voisin ma kohdata auringon,
jos auvoa vailla mun kiharat on,
kun huomenkultansa niille se suo?
Siis joutuhun kruununi kirkas tuo --
sun seuraksi Tierakin joutaa.
Kas noin, nyt haihtuvat hämärät yön,
keto helmistä kastehen loistaa,
käki kukkuu kuusikon liepeellä jo
ja Mielikin lempeä koivikko
kevätlintujen lauluja soi --
tuolla paimenet torvilla kullervoi
ja vaarat ne kaikuja toistaa.
Hei, siinähän Nyyrikki kruununi tuo!
Sen löysitkö ristinpuulta,
missä karsikot huojuu? Siitä mä viis,
siin' onhan ne helmyet tallella? Siis
sinipiiat ja keijuset karkelohon,
nään tuolla jo nousevan auringon
ihan Ahtolan lahden suulta.
Noin häilyen, heiluen kaksittain
hovikeijuni kentällä väikkyy,
satakielet ja rastahat raksuttaa,
mut karhut ne kateina katsoa saa,
kun satujen kuningas ruhtinoi
ja uhrina Ukolle karkelot soi --
puun latvoissa päivä jo läikkyy.
Minä olen se ruhtinas satumaan,
jonka valtakunta on laaja;
mun istuin pilvien kaarella on
ja liittooni kutsun ma auringon,
jonka tahdosta taivahat kaareuu,
jonka käskyä noutavi hopeinen kuu
sekä tähtien tarha taaja!