Runosikermä.
1.
Nyt jylhien mustien metsien yli
käy illan tuulonen tohahtain
ja kantaa kuiskeita torpan luota,
miss' istuvi nuorikot kuhertain --
mut yöhön eksynyt kulkija,
tuo mailta oudoilta palaava,
hän kuulevi, kuulevi kuisketta tuota,
on silmässä toivo ja avoinna syli,
vaan sentään tuohon ei luota.
Niin usein aavoja astuissansa
hän kuunteli herkällä korvallansa,
niin usein risahti metsässä oksa,
tai lauloi lintu ja lähteensuoni,
niin usein petti jo silmä ja korva,
ett' arkana, peljäten pettyvänsä,
ei usko hän nytkään itseänsä.
2.
Kuni metsään eksynyt kulkija,
jonka jäljet vuotavat hurmetta,
jonka otsan on okaiset oksat lyöneet,
jonka voimat on taistelut turhat syöneet,
niin on hän nyt verhossa kuluneen vaatteen,
tuo ylpeä etsijä elämän aatteen.
3.
Tuo korska hän tuorehin tuntein lähti
ja ohjeenaan oli Pohjolan tähti --
ei kysynyt tietä hän keltään, ei
ei pyytänyt vanhemmilta hän lupaa,
hän sietänyt vain ei ahdasta tupaa --
niin lykkäsi purtensa vesille vaan
ja laski ja laski kuin uhmallaan
yli selkien tuttujen, outojen vetten,
mihin vuorten vilppahat vihurit vei.
Kun pelotti, lauleli pelkonsa pois --
ken valjuna raukkana seilata vois,
kun yllänsä taivahat siintävät kaartuu
ja ehtoolla Pohjolan tähtönen koittaa,
kun alla on vihreän läikkyvät laineet
ja aamulla tuuloset mastossa soittaa!
4.
Yli aaltojen vahtoisen harjanteen,
yli kauvaksi häipyvän läikkyvän veen,
näki venhossa istuva maata, maata,
joka päivyen kullassa hohti.
Sitä laski hän kohti, kohti,
käsi voimakas ruoria johti --
ei voi tuo olla vain kangastusta,
ei hullun ja houkkion uskallusta,
ei harhaan viedä se saata:
noin kultahan, purppuraan
ei voi hyvä luojakaan
toki pelkkää valhetta verhota, ei!
Ja aallot ne vierii ja tuulet ne käy
ja purjeissa täysissä juoksevi haaksi
ei tuttuja rantoja enää näy
ja peikkojen öisten maaksi
on nähty jo unten ja uskon saari,
ja virvojen liekiksi taivaankaari.
5.
Se maa se on talvisten lunten maa
ja mustien merten ranta,
sen luonto se kuolleena uinahtaa
ja luita sen kasvavi santa;
sen taivaalla paistavi musta päivä,
ja musta on päivän kieli
ja kerran jos hetkeksi häipyvi häivä,
niin sentään on autio mieli.
6.
Tähän talvisen saaren rantaan,
tähän jäisehen, luisehen santaan
meni pirstaksi haaksi hältä,
tuolta hennolta etsijältä.
Mut talven saari on saari vain --
yli senkin siintävi kangastain
yhä uusia toivon maita.
Ei ain' ole toivehet unta,
ei ain' ole talvella lunta,
sen päiväkin pilvestä puhjeta voi
ja pilvien lomasta kevään koi.
Jos menikin purtensa pirstoihin,
sen jälleen kuntohon laittaa,
elon oksia keulahan taittaa
ja uusin purjehin, toivehin
hän jättää talvisen, oudon maan
ja etsivi kultaista aatettaan.
Tuo talvinen saari on unta vaan
ja unta on mustien merten maat --
nyt peikkojen ruhtinas, turhaan saat
tämän venhosen kanssa sa kilvoitella,
kun laskee se uudella purjehella
kotilahtosen varmahan valkamaan!
7.
Mut missä on impi ken rannalle jäi
ja jonka hän kuvaa kantoi
öin, päivin toivona rinnassaan,
kun tuulille purjehet antoi,
ja joka se lempeenä tähtenä vilkkui,
yön peikot kun purtensa keulassa ilkkui?
Hän kulkevi yössä ja kuuntelee,
mikä tuuli sen äänen toisi,
jota kohden lähtisi eksynyt mies,
johon vihdoin uskoa voisi
ja joka ei pettäis kuin metsän immet
ja synkkien metsäin hyllyvät rimmet?
8.
Nyt kulkeva ritari rauhaton,
joka ulapat laski ja korvet kulki,
ja elämän aatetta etsinyt on,
koti valmis kun on, kuka tiensä nyt sulki
sen luo, joka henkeä kalliimp' on hälle
ja joka on aurinko etsijälle?
Joko sammui syvien silmien palo,
joko hälveni ijäksi taivaalta valo,
joka syksyisten mertenkin aallokossa
oli sielunsa vilkkuva majakka, jossa
levon löytävän sentään hän luuli,
kun kulkua auttaisi myötäinen tuuli
ja aalloista nousisi tuttava talo?
9.
Vait! Kuuluu ääniä? mistä ne käy?
Ei missään Metsolan impiä näy,
ei kuulu kansoa Tapion --
mikä kumma se kuiske on?
Se on kuisketta kaukaista, hiljaisaa,
mut soi kuin viereltä soisi,
se on tyyntä ja sielua rauhoittaa
kuni äityen ääntä se oisi. --
Eijaa, se on omasta rinnasta,
sulosointuja nukkujan valveuneen!
Kuin hellänä helkkyy se kuiskeena;
sydän tietävi tien luo hälvenneen,
sydän näyttävi syvien silmien palon
ja nostavi taivaalle päivyen valon.
10.
Hän, jonka tuntehet turtuneet
jo vuosia monta nukkui,
hän, jolta toivehet murtuneet
jo vallan nuorena hukkui,
hän, joka on kaikkea epäillyt,
mut etsiessä ei lepäillyt,
hän, etsijä onnen ja autuuden,
sen pohjasta sykkivän sydämmen
nyt löytävä vihdoin, vihdoin ois,
jos syvien silmien auringosta
sais lohtua hän kuin uskonnosta --
niin, jospa hän toivotun säteen sois!