(K. A. Tavaststjerna k. 20/3 1898).
Kun huomentuulosen valtahan
runopurtesi rohkean annoit,
niin puhalsi vuorilta tuulispäät
ja pystyssä pääsi sä kannoit:
sä näit vain nousevan auringon
ja toivojen taivaankaaren,
sä näit vain läikkyvän allokon
ja kaukana siintävän saaren.
Oli aamu se kaunis ja keväinen,
oli kevättä täys sun rinta,
soi vuossadan tuuli sun purjeissas,
sitä vahtosi merten pinta,
ja laulusi laineilla karkeloi,
myös leikiten vellamot läikkyi,
runopurtesi nuorissa kantelet soi
ja keulassa keijuset väikkyi.
Kuin Väinämö nuori sä lasket vain
päin unten ja toivojen saarta,
sä näät vain pilvissä impyen
ja katselet Pohjan kaarta --
mut ilkeä lappi sun yllättää,
on noidalla nuoli kyinen --
ja kohta on laineilla musta jää
ja essäsi syksy syinen.
Ei ollut se nuoruustoivojen maa,
mihin lappi sun loidulla voitti,
oli päivillä ääretön hiljaisuus,
yölauluja huuhkain soitti,
ja ylläsi taivaat kylmät on,
mut allasi musta nielu --
sen syvyys meille on mittaamaton:
yli lentävi yksin sielu.
Mut laululla voitat sä lappien kyyt
ja tai'alta kärjen taitat,
sä ihmeitä sydämesi lämmöllä luot,
jäät kukkaistarhaksi laitat --
ja onpa kuin kukkisi edelweiss
nyt lauluista laajenneista
ja onpa kuin päätäsi kierteleis
ikiseppele laakereista.
Sun kantelo mahtavan voiman saa,
jäävuorikin kaiun antaa,
evoê, sinä sävelten sankari taas,
jota keijuset hautahan kantaa!
Nyt lappi ja tuonetar ei sua vie --
ei kestänyt pohjola jäässä --
ikimaineen templihin vei sinun tie,
kun läksit sä seppel päässä.