LAULAJAN RUKOUS.

Oksattomat, lakkapäiset

hongat pilvenkorkuiset --

vuoret harmaat, jäkäläiset,

valjut vaarain rintehet --

syvät nielut vuoren alla,

eessä aavat ulapat,

synkät pilvet taivahalla,

joista säihkyy salamat,

yllä korkeudessa tuolla

räsähdellen

ajaa jyryllänsä ukkonen,

pauhaa täällä, pauhaa tuolla,

väsähdellen

painuu sentään vihdoin läntehen.

Karmaan kallion rintamaa

notkosta, rytöjen alta

nousee, nousee ja kapuaa

mies, joka kalvakalta

ja laihalta näyttää, nuorukainen,

niin varrelta hento kuin heikko nainen.

Mut kulmansa ryppyset nuo

ja katse säihkyvä tuo

se tuiskuvi hengen tulta

ja sielua mahtavaa:

se kirkasta on kuin kulta

tuo liekki, mi singahtaa

hänen silmistä vapaista, voimakkaista,

se tietävi miestä, ei hentoa naista.

Siinä on koko maailma vaivoineen

tuossa ahjossa kärsimysten,

ja onpa kuin Jumala taivoineen

yli mustien viettelysten

niissä oisi jo voittonsa voittanut

ja kuin tuolle jo päiv' olis koittanut.

Mut päivä tää nous helmasta yön,

nous helmasta vaivan ja hengen työn,

nyt alla arkisten huolien

ja maalina taistelun nuolien

tulis uusi ja voimakas luoda polvi,

ja tehdä jättejä kääpiöistä

ja kaartaa taivaalle laajempi holvi,

ja päästää aurinko vuorten vöistä.

Mut voimat mistä? Sitäpä juuri

hän miettivi huipulla kallion,

se öin ja päivin on murheensa suuri

ja sitä hän vuosia miettinyt on;

vaan taas kun taivahat välkähtää

ja honkien latvat hohtaa,

niin pystyyn heittyvi uljas pää

ja salama salaman kohtaa,

hän puhuu nöyrän ja rohkean lailla

ja katseensa matkaavi oudoilla mailla:

"Sinä Herra voimien taivaisten,

jota ihmiset luojaksi sanoo,

sinä, jolta johtajat vaivaisten

elonohjetta nöyrinä anoo.

Sinä, jota ei kuolema tapaa,

sinä ääretön, pohjaton, vapaa,

sinä, jonka on pitkäisen nuolet,

oi, näe toki poikasi huolet!

Olen syntyä Sun sekä juurta,

ikihengen heimoa suurta,

ja sen luomisen mahtavan innostuksen,

jota itse sa tunsit, kun maailman loit,

sen tunnen ma myös sekä uskalluksen,

min suuria toimia varten soit.

Sun kaikille riittävän rakkautesi

sen annoit myöskin sä kuvallesi --

mut moittia nyt jos tahtoisit:

miks kuvani kirkkahan tahrasit

ja harhaan vieviä teitä kuljit

ja Luojasi ääneltä korvasi suljit?

Jos kysynet näin, minä suorasti vastaan:

niin, miksikä johtanut isä ei lastaan,

miksikä ääntä sä monta tarjosit,

miksikä kirkkaankin päivän varjosit,

miks loit pahan ja miksikä hyvän,

miksikä vuoren ja laakson syvän,

miksikä mustan ja valkean,

niin, miksikä loit tämän maailman,

kun minäkin paremman luoda voisin,

jos voimassa vertaises vain oisin?

Mull' onpihan atteeni valtakunta

ja siipeni kantavat sinunkin luo

ja vaikka on kaikki mun haaveeni unta,

niin mun on luomani maailma tuo;

minä luomani maailman kansoitan,

minä salamas orjiksi lannistan,

minä sulta en koskaan pyytänyt armoa,

vain tahtoni voimasta sain minä tarmoa,

ei säikytä minua myrskysi sää,

en kerjää henkeä sulta,

ei taivuta niskaani kruunattu pää,

ei houkuta vuortesi kulta,

en tavannut ihmistä päällä maan,

joka oisi mun pitänyt orjanaan,

ja koska on sieluni ikuinen,

niin viikatemiestäsi pelkää en.

Ja sentään eessäsi nöyristyn,

kuin kääpiöt muutkin ma köyristyn --

mut huomaa: itseni vuoksi

en saapunut nyt sinun luoksi,

vaan veljien, siskojen, kansani tähden

nyt lankean maahan kaikkien nähden:

Jos on sulla maassa ja taivaassa valta

ja valta valtaasi jakaa,

suo silmät mun keksiä kaikkialta

ne kansani lapset kuin makaa,

suo valta heitä mun nostattaa,

suo valta heitä mun johdattaa

ja koska ma tahdon suurta ja hyvää

ja jaloa, vapaata, laajaa ja syvää,

niin auta, mahtava, lastasi, auta

ja salli mun poistaa se koi, joka syö;

oi, kruunaa sillä mun henkeni työ,

ettei minun kansaani nielisi hauta!"

Ja onpa kuin suvinen, lempeä tuuli

taas honkien latvoissa soitteleis

ja vuorilta jylhiltä sanoman uuden

nyt laakson lapsille laulaen veis --

ja onpa kuin seestyisi jälleen päivä

ja haihtuisi taivaalta viimeinen häivä --

kas, takaa vaarojen rusko jo viestin toi,

ett' uuden aamun jo koittavi huomenkoi.

Ja onpa kuin lämmön jo noustessansa

myös auringon kultainen kehrä sais

ja onpa kuin laulajan suortuvilla

se leikkis ja kohta ne kultoais,

ja huuruten lämpee jo vuorten rinta

ja kauniina kiiltävi ulapan pinta --

kai ihmeitä kalpean laulajan rukous loi?

Niin, rakkaus ja usko

ne ihmeitä tehdä voi.

25 vuotta Valikoima runoja · 第 91 / 102 题