Oksattomat, lakkapäiset
hongat pilvenkorkuiset --
vuoret harmaat, jäkäläiset,
valjut vaarain rintehet --
syvät nielut vuoren alla,
eessä aavat ulapat,
synkät pilvet taivahalla,
joista säihkyy salamat,
yllä korkeudessa tuolla
räsähdellen
ajaa jyryllänsä ukkonen,
pauhaa täällä, pauhaa tuolla,
väsähdellen
painuu sentään vihdoin läntehen.
Karmaan kallion rintamaa
notkosta, rytöjen alta
nousee, nousee ja kapuaa
mies, joka kalvakalta
ja laihalta näyttää, nuorukainen,
niin varrelta hento kuin heikko nainen.
Mut kulmansa ryppyset nuo
ja katse säihkyvä tuo
se tuiskuvi hengen tulta
ja sielua mahtavaa:
se kirkasta on kuin kulta
tuo liekki, mi singahtaa
hänen silmistä vapaista, voimakkaista,
se tietävi miestä, ei hentoa naista.
Siinä on koko maailma vaivoineen
tuossa ahjossa kärsimysten,
ja onpa kuin Jumala taivoineen
yli mustien viettelysten
niissä oisi jo voittonsa voittanut
ja kuin tuolle jo päiv' olis koittanut.
Mut päivä tää nous helmasta yön,
nous helmasta vaivan ja hengen työn,
nyt alla arkisten huolien
ja maalina taistelun nuolien
tulis uusi ja voimakas luoda polvi,
ja tehdä jättejä kääpiöistä
ja kaartaa taivaalle laajempi holvi,
ja päästää aurinko vuorten vöistä.
Mut voimat mistä? Sitäpä juuri
hän miettivi huipulla kallion,
se öin ja päivin on murheensa suuri
ja sitä hän vuosia miettinyt on;
vaan taas kun taivahat välkähtää
ja honkien latvat hohtaa,
niin pystyyn heittyvi uljas pää
ja salama salaman kohtaa,
hän puhuu nöyrän ja rohkean lailla
ja katseensa matkaavi oudoilla mailla:
"Sinä Herra voimien taivaisten,
jota ihmiset luojaksi sanoo,
sinä, jolta johtajat vaivaisten
elonohjetta nöyrinä anoo.
Sinä, jota ei kuolema tapaa,
sinä ääretön, pohjaton, vapaa,
sinä, jonka on pitkäisen nuolet,
oi, näe toki poikasi huolet!
Olen syntyä Sun sekä juurta,
ikihengen heimoa suurta,
ja sen luomisen mahtavan innostuksen,
jota itse sa tunsit, kun maailman loit,
sen tunnen ma myös sekä uskalluksen,
min suuria toimia varten soit.
Sun kaikille riittävän rakkautesi
sen annoit myöskin sä kuvallesi --
mut moittia nyt jos tahtoisit:
miks kuvani kirkkahan tahrasit
ja harhaan vieviä teitä kuljit
ja Luojasi ääneltä korvasi suljit?
Jos kysynet näin, minä suorasti vastaan:
niin, miksikä johtanut isä ei lastaan,
miksikä ääntä sä monta tarjosit,
miksikä kirkkaankin päivän varjosit,
miks loit pahan ja miksikä hyvän,
miksikä vuoren ja laakson syvän,
miksikä mustan ja valkean,
niin, miksikä loit tämän maailman,
kun minäkin paremman luoda voisin,
jos voimassa vertaises vain oisin?
Mull' onpihan atteeni valtakunta
ja siipeni kantavat sinunkin luo
ja vaikka on kaikki mun haaveeni unta,
niin mun on luomani maailma tuo;
minä luomani maailman kansoitan,
minä salamas orjiksi lannistan,
minä sulta en koskaan pyytänyt armoa,
vain tahtoni voimasta sain minä tarmoa,
ei säikytä minua myrskysi sää,
en kerjää henkeä sulta,
ei taivuta niskaani kruunattu pää,
ei houkuta vuortesi kulta,
en tavannut ihmistä päällä maan,
joka oisi mun pitänyt orjanaan,
ja koska on sieluni ikuinen,
niin viikatemiestäsi pelkää en.
Ja sentään eessäsi nöyristyn,
kuin kääpiöt muutkin ma köyristyn --
mut huomaa: itseni vuoksi
en saapunut nyt sinun luoksi,
vaan veljien, siskojen, kansani tähden
nyt lankean maahan kaikkien nähden:
Jos on sulla maassa ja taivaassa valta
ja valta valtaasi jakaa,
suo silmät mun keksiä kaikkialta
ne kansani lapset kuin makaa,
suo valta heitä mun nostattaa,
suo valta heitä mun johdattaa
ja koska ma tahdon suurta ja hyvää
ja jaloa, vapaata, laajaa ja syvää,
niin auta, mahtava, lastasi, auta
ja salli mun poistaa se koi, joka syö;
oi, kruunaa sillä mun henkeni työ,
ettei minun kansaani nielisi hauta!"
Ja onpa kuin suvinen, lempeä tuuli
taas honkien latvoissa soitteleis
ja vuorilta jylhiltä sanoman uuden
nyt laakson lapsille laulaen veis --
ja onpa kuin seestyisi jälleen päivä
ja haihtuisi taivaalta viimeinen häivä --
kas, takaa vaarojen rusko jo viestin toi,
ett' uuden aamun jo koittavi huomenkoi.
Ja onpa kuin lämmön jo noustessansa
myös auringon kultainen kehrä sais
ja onpa kuin laulajan suortuvilla
se leikkis ja kohta ne kultoais,
ja huuruten lämpee jo vuorten rinta
ja kauniina kiiltävi ulapan pinta --
kai ihmeitä kalpean laulajan rukous loi?
Niin, rakkaus ja usko
ne ihmeitä tehdä voi.