Niin sä astut allapäin ja vanhan ääntä käytät,
vaikka vasta uunna vuonna miehen ijän täytät.
Heitä, poika, hiitehen sä mokomakin naama,
joka sun ei omas lie, vaan muilta lainaks saama!
Muutenhan sä raukka oot kuin pikku Pentti sällin,
joka miestä matkiessa otti taaton mällin,
puri, sylki, teuhasi ja mietti, tokko nähtiin --
kunnes huomas, että pilkkaa kaikkialla tehtiin.
1893.
Z. Topeliukselle.
(Seppeleen kanssa runolijavanhuksen täyttäessä 80 vuotta.)
Viikatteine vihlovine kulki Tuonen tyly mies,
korjas tyynnä taltehensa, mitä parhainta se ties,
Suomen toivon, Suomen voiman tallas alleen vankkurit,
jotka roiskuin ihmisverta raskahinna vyörysit.
Lasten parku, naisten itku, miesten kostonhuudot nuo
eivät auta, eivät turvaa Tuonen viikatteelta suo --
itse maa nyt itkee verta, vetten kalvot punertaa,
itse Luojan sinitaivas hurmetta nyt heijastaa.
Sotatouvon majesteetti synkin rautakasvoineen
ratsastaa nyt rautaorhin, vaatii viljan korjuuseen --
majesteetin kantapäillä hiipii syys ja talvisää,
jäätää huolten huokaukset, maille roudan hengähtää.
Talven henki, hengen talvi vallan merkit maahan löi,
korven helmaan kaikos kansa, piillen pettuleipää söi,
palui siellä polvillansa auttajata itkien,
kunnes Luoja vaikerrukset kuuli kansan viluisen.
Nosti päivän taivahalle, päivän terään tulta kaas,
päivä ratkoi roudan sillat, luonnon keiju heräs taas,
purki talven valkokankaat, hankki morsioksi maan,
nosti nurmen silkkiverhon, nosti onnen apilaan.
Mitkä lehdet apilaassa?
Voima, laulu, työ ja lempi;
voiman työssä voitokkaassa
kevätkansa suurta luo.
Mutta mikä voiman suo?
Laulu, joka tenhoisempi
on kuin voima -- Väinön maassa.
Laulun lämmin hengähdys
yli vetten, maitten käy,
loihtee liljat kukkimaan,
miss' ei ennen kortta näy,
kulokankaat vihertää,
peittää verta juoneen maan,
järvet jälleen sinertää,
kevätlinnut livertää --
laulun taikahelkähdys
voittaa kuolon ruhtinaan.
Niinkuin joustava, nuori mies,
nuori vyöltä ja varreltaan,
astuu Suomi nyt tietään uutta
kohden aamua, vastaisuutta.
Kussa kulki, jo mettä joi,
kussa kuunteli, lehdot soi,
kunne katseli, autiomaat
kanervankukkia teille loi.
Laulun mahti se siivet antoi,
laulun keiju se kuiskeet kantoi
rannoilta toivojen siintävän maan.
Mistäpä lienee se tullutkaan
tuo tuntehen nuoruus ja silmän koi,
nyt joka ihmeitä tehdä voi?
Olihan kuin olis rinnassa hällä
soinut kuin koskien kuohuvat laulut
riemuja soittavat keväämmällä,
virrat kun viskovat kahlivan jään,
Ahti kun nostavi vaahtovan pään
puistaen helmiä kutreiltansa,
niin että taivahan kaari ja kansa
helmillä kuohujen leikkiä voi.
Laulun mahti se ihmeet loi.
Näät laulun kun kulkevi ruhtinas,
hän käy kuin kruunattu kuningas,
ei hoida hän aarteitaan kuin saita,
tää lemmen ja toivojen valtias:
hän loihtee ruusuja, verhoo maita,
hän syttää rintoja toivekkaita
ja urhojen haudalle, itkien hiljaa,
hän kylvää muiston ja maineen liljaa.
Oi terve sä laulun ruhtinas taas,
nyt ottaos haltuusi kruunus ja maas,
se kansa mi nukkui horros-unta,
kun synnyit sä, kantelo vierelläsi,
sun laulus nostama valtakunta
nyt seisoo nuorra sun edessäsi:
se vastalahjaksi lauluistas,
sä Herran voideltu ruhtinas,
nyt tarjoo laakeriseppeleen
ja tien sun kansasi sydämeen.
Se tahtoo nähdä sun harmaan pääsi,
sen miehen, jonka jo Luoja sääsi
tuhanten lohduksi laulamaan,
se etsii katsetta taikurin sen,
ken sytti suurehen lempehen,
ken tenhoi, että hän mettä joi,
ken loihti, että ne lehdot soi
ja kuka se kummalla laulullaan
myös taikoi poltetun autiomaan,
se kanervat teille kun äkkiä loi.
Siis kiitos, laulujen ruhtinas,
sä lemmen ja toivojen valtias,
sun laulus nostama valtakunta
ei enää uinu se horros-unta,
vaan tarjoo sulle nyt seppeleen
ja tien sun kansasi sydämeen!