Rikaskielinen on lemmen kanteloinen,
sointuu aina, soraääninkin,
tuskissaankin tuntuu autuaalta,
nauttii karsein, kyynelsilminkin.
Vaan ei aina kai'u lemmen kieli
yhtä intoisaan ja kiihkeästi:
ajan vinhan pyörän pyöriessä
tunteen hento kärki tylsistyy,
intohimon leimut lempeydeksi
pehmentyy,
vienon vienosti ja hellemmästi
sointuu soitto, äsken salamoiva,
nyt niin tasainen ja elinvoipa
kuin on vilkas laakson lähteensuoni,
alta nuoren nurmen pulppuvainen.
Vaimon armautta,
lasten rakkautta,
isän nuoren onnekkuutta,
kotikummun kultaisuutta,
koti-ilman ihanuutta
kaikuu soitto tyyni, sointuvainen.
Ikuista tyyntä soutamaan
ei sentään luotu meitä,
ei luotu aina nauttimaan
kotoisen lieden lämpöä
ja armaan lempeä;
ei luotu miestä ainakaan
ikänsä halki kuulemaan
kotoisen lahden laulua,
kotoisten kuusten huojua,
ei käen kultarinnan kukkumista,
ei laulu-leivon lempisäveleitä.
Mies toimehen suureen suunnattiin
koti-aitojen ulkopuolla,
meri myrskyvä seilata annettiin,
ilo taistelun touhuun kuolla.
Ylös purtesi purjeet siis nyt vain,
alus aaltojen harjanteille!
Elon aavalla seljällä purjehdus,
läpi vaivojen, huolien ponnistus
on leikkiä hauskaa meille.
Ole huoleti, vaimoni armaisin,
surukyynele poskelta poista!
Et salline sentäänsä lapsilles
esimerkkiä pelkurin moista?
Elo taistoa on --
siis ottelohon!
Tosi miesi ei myrskyä pelkää,
mut laittavi kuntohon venhon vaan
ja köyttävi köysiä tarkempaan,
vihatuuli kun vellovi selkää!
Tosi miesi hän uhrata kyllä voi,
mitä kohtalo kallista konsaan soi,
kun vaativi synnyinmaa.
On ihminen isäinmaatta
kuin juuria vailla on puu,
on niin kuin syksynen päivä,
kun aurinko piiloutuu,
on laineilla häilyvä lastunen vaan,
on myrskyssä lentävä lehti --
isänmaaton ken on,
hän itsekäs on,
ei löydä hän onnea milloinkaan,
ja loistoa rikkahan nautteissaan
hän mieroa köyhempi on.
Siis syyt' on soittaa riemun kanteletta,
kun luojaltani sain mä isäinmaan,
sain entis-ajan ihanaiset muistot
ja kansan kalliin, jota rakastan.
Sen hengen keväisistä hettehistä
sain nuoren nesteen suoniin, sydämmeen;
sen huolet huolen, kärsin kärsimykset,
sen tunteet tunnen, senhän itkut itken,
sen harvat riemut myöskin riemuitsen;
ja taivaan lientyessä mustiin pilviin
sen kanssa kaikki voimat ponnistan,
ett' alus kallis hukkumasta säilyis vaan.
Mut jos joku maatani uhkailee
ja kansani aarteita ahnailee,
väkivaltaa, sortoa käyttää --
niin luojalta lahjoja pyytelen polvillain,
ett' ukkosen voimalla lauluni kauaksi kaikuis,
ja vuoret järkkyis, järvet läikkyis,
korven kuusetkin jo korvat saisi,
nousis kilvoin noropetäjätkin,
hongat merten laineen lailla huojuis,
saisi soimaan luonnon myrskykannel
soimaan hurjimpata huutoansa,
ettei torkkuen kansani kuoloon suistu,
ettei untelojoukkona hautaan mustaan peity,
maahan martahana sorru ainiaaksi.