Niin luonnon laulun sävelvuo
se rikkahana kaikuu rinnassamme,
sen lähtehistä hengen juuret juo
jo syntymässä,
sen vienon hellät sävellainehet
ne meissä tuudittaapi tuntehet
jo kehdossamme;
ja elämässä
ne aina, aina sitten kaikuu, raikuu;
paisuu milloin kosken kuohunnaksi,
myrskyn mylvinnäksi raivostuupi,
milloin helkkyy hellin kaihonkielin,
kaihonkielin sekä toivonmielin,
kunnes sointuu yhteen luonnon soiton kanssa,
kunnes tuntee varmaan angen asemansa,
kunnes hiljaa, hiljaa luonnon kannelkaiku
rinnassamme sammuu, sammuu, sammuu.
Lauloi äiti ensin kätkyellä,
emo vieritteli tuudittaissa
virttä vienon, hellän viehkeintä
ijän kaiken halki kaikuvaista:
Nukkui kyyhky kehdossansa,
uinaeli äidin ulpu
nähden unta autereista,
kuinka leikki luonnon immet,
kassapäiset karkeloksi
saarella selällisellä,
terhenniemen tanterella
sinipiian soitellessa,
vellamoisen vierittäissä.
Maammopa valvoi marjuttansa,
ettei se joutunut hukkaan,
ettei huuhkaja aivan varhain
iskenyt kyyhkysrukkaan.
Äitipä huonolta maailmalta
kielteli kieltelemistään
tietäen, ettei pulmustansa
sitte hän löytäis mistään.
Tää on ensi soitto luonnon kanteloisen
puhdas, kirkas, vieno, rauhaa täynnä --
tietämättään lapsi kaiken toistaa
niinkuin suvi-illoin järven tyyni pinta
taivaan sinikaaren kuvastaapi.
Vaan tää kaiku vain ei konsaan kuole,
vaikka vaihtuis kuinka kulkupaikat,
kuuluu aina halki myrskyjenkin
hiljaa, vienona ja rauhoitellen
niinkuin kaukainen ja kaunis soitto.
Lapsen ajat armahaiset
kiitäin, liitäin linnunsiivin poistui, poistui,
varsi varttui, järki jatkui,
tunteen lähteet lämmön saivat,
kumpus kuplia kummat suonet,
tulvas vetreät verten aallot,
povi paisui ja poreet nousi,
norui nestehet jännervöissä,
suihki suonissa kuumat kiihkot,
tulta tuiskusi silmänluonnit --
entinen rattosa rauha,
entinen lapsuus lauha,
äityen neuvot ja lempeät laulut
ja kaunis ja luottava lapsuuden usko,
ne kaikkosi pois kuni pilvyet tuulosen tieltä;
ja tuntehet tuskapäät
jo murteli lapsuen mieltä
ja lahtosen tyynehen kaarteeseen
toi vinhat viimat ja myrskysäät,
toi epäilyksen, epätoivon tuskan,
loihti soimaan suuret sydänkielet --
Ja keskellä muiden onnen ja riemun
tuntui kaikki niinkuin tyhjä tuntuu;
ulapoilla
aukeoilla,
siintävillä,
soiluvilla
seilas nuoren miehen mieli --
mutta rinnassansa raukka
yhtä kaihoi, kaihoi, toivoi.
Ilmestyipä suvi-illan suussa,
tuolta laakson lehdon liepeheltä,
solkikoivujen solasta
impi kaunis kuni kevätpäivä,
puhdas kaino niinkuin metsän kyyhky,
raitis, tuores niinkuin illan kaste;
silmissänsä säihkyi säde päivän,
kummat kuuhuet on kulmillansa,
tähdet taivaan heiluu hartehilla,
olkapäillä oudot otavaiset.
Kummastellen
kainostellen
tunteen aaltoloina läikkyessä,
lähestyvät nuoret toisiansa,
onnen aavistukset mielessänsä --
Mutta raivoon riuhtautuu jo rinta,
ailut outo pahoin ahdistaapi,
suonet tykkii,
sydän sykkii,
kiihkeästi veret poskiin nousee,
kunnes katse kohtaa toisen katseen,
kunnes sy'än jo löytää toisen sy'ämmen --
silloin tiettiin, mitä kaiho tiesi,
silloin selvis elon salaisuus.
Ja kevään lauluja linnut laulaa,
purot notkojen pulppuaa,
ja saarten rantoja aallot kaulaa,
tuomet kukkien tuoksuaa;
lemmen ilmoa uhkuu luonto,
luomisvoimoa kostuu maa,
metsä vertyen vihannoipi,
kautta ilmojen kannel soipi
voimakkaana,
toivokkaana,
tulvii taivahalle
niin kuin virta vuolas,
täyttää avaruuden,
maailmalle
tuopi onnen uuden,
soittaa, soittaa riemuin kaikkialla
lemmen autuutta ja sointuisuutta,
suven heilimöivän suurta työtä,
luovan voiman pyhää vihkivirttä.