Syksyn tullen ilmat vilpastuu,
päivät lyhenee,
puhteet pitenee,
taivas innottomaks valjustuu
ja niin kolkoks käypi Luojan silmä.
Luovat nesteet vankka routa
maahan jälleen kiristää,
vetten vapaat voimalaulut
tukahduttaa kylmä jää,
tuulen soitto puiden tutkaimissa
soi niin tyyneltä ja juhlaisalta,
soi niin mahtavalta
kuin soi suuren kansan kirkkoveisu.
Tuota kuullen tyyntyy mieli,
muuten rauhaton.
Päivän pienet huolet unhottuu,
sielun silmän peili kirkastuu,
unelmoihin aatos taipuu,
mietelmihin mieli vaipuu.
Talven pitkään uneen valmistaikse luonto,
syksyhän on sille valmistuksen aika,
kuolon ijäiseen mä uneen valmistaudun,
vanhuushan on mulle valmistuksen aika.
Elämän mahtavaan laaja sävelvirta
alkaen kaukaa äitini laulusta asti
vienona, viehkeenä soittona käypi
mieluusti kuulevan henkeni herkkään kalvoon.
Poissa on, poissa on tuonoiset karkeat äänet,
poissa on tuskien tuottamat soinnuttomuudet!
Kaikki on kaunista, puhdasta sointua täynnä,
niin kuni kesäisen auringon ehtoolla ruskottaissa
on tyyni ja vehreä luonto.
Kaikki on huolteni ilkeät varjot
säälivä unhotus vienyt,
muistoni kirjavan sarjan
kullalla huolinut lohtua antava aika.
Ja houkuttavaisina leikkivät siellä
vain minun mennehet riemut,
vain minun kultaiset päivät,
leikivät siellä mun henkeni herkkähän silmään
niin kuni poudalla vetreän virkeä auer
tanssivi päivyttä vasten
hienona tähtöis-vyönä.
Nyt silmäni ta'apäin tarkata voi,
on taivalta tehdessä oppia karttunut myös,
on katse jo varmempi maailman ongelmoihin,
ja allehen pohjaa saanut on aavistuskin.
Nyt koitan mä etsiä luomisen syntyääntä,
maan sekä taivahan voimain tarkoitusta.
Oi, jospa sen kerran mä löytäisin
tuon laulujen kumman lähteen!
Ja sitte jos sointuhun suureen sen
vois kantelen kieliä soittaa,
niin vuolaana, varmana virtana kai
yli merten ja maiden se soisi,
ja kansat ja kullalla kruunatut päät
sitä kummana kuunnella voisi.
Vaan sit'ei suotu vielä kuolevaisen,
ei jättikääpiön, mi pyrkii kaikkialle,
kun jonkun pienen pulman kaikkeudesta
hän viisaudellaan selvillensä sai.
Vuostuhannet, vuosmiljoonat
on turhaan urkkinut ihminen:
mikä elämän, yksilön tarkoitus on?
mikä meidän on oikea kehto?
mitä varten me luotihin maailman?
mihin kuljemme sokkoina kaikki?
Niin tuhannet, niin miljoonat,
on näitä turhaan tutkinut,
kunnekka musta multamaa
on heiltä kurkut tukkinut.
Olenko, narri, suuri hullu lapsi?
-- Vaikk' enhän muita narrimpikaan ois! --
Miks heittää hiiteen lemmon ongelmoita
en vihdoinkin ma viisastuen vois?
Tai antaa niille varmat vastaukset,
niin pääsis rauhaan rinta kärsinyt?
Liet, Luoja, sä oikukas voima vain
ja tiedoton, hirveä mahti,
tai kaikenko viisas sä kaitsija liet
ja lempeä lastesi vahti?
Mikä lietkin, sä mahtava, tiedä en;
olen vain sinun luomasi ihminen.
En syntymälahjoja muita mä saanut
kuin hiukkasen järkeä, tunnetta vain;
mun niillähän kaikkea tutkia täytyy,
siks tyytyös suomasi lahjojen ääneen:
mä muuta en antaa voi.
Kun tarkoitust' et elämälle suonut,
niin elolleni itse määrän luon;
kun onneen viittonut et valtatietä,
niin koitan onneen itse löytää tien.
Ken taas ei noita itse tehdä viitsi
tai ehkei voi,
hän muiden luomia lainatkoon
ja muiden luojia palvelkoon,
jos henkensä siihen tyytyy
ja onni jos siinä löytyy.
Niin paljo on puutteita maailmassa,
niin monta kärsii, kituu pois,
niin paljo on väärää ja saastaisuutta,
min Tuonelan virrat jo viedä vois --
vaan haudan jos partaalla elämän huolet
sä riemujen rinnalle vaakaan tuot,
niin varmaan riemujen voittavi mitta
ja kaivaten täältä sä kuolet.
Paistaahan, näät sen, täällä lämmin päivä,
koittaahan kevät jälkeen talvien,
tuoksuuhan hurmaavasti kukkaiskentät,
raikuuhan lehdot lintuin säveleitä,
kuohuuhan kosket elon riemuvirttä
ja järvet taivaan kaarta kimmeltävät --
siis miks en soittais tässä minä myöskin
riemuvirttä suuren elämän
ja laulais ilmi hengen luomistöitä
keralla kauniin, nuoren kevähän?
Sen tehdä voinen ja sen tehdä tahdon
ja laulaa niin kuin laulat, luonto suuri.
Kun kevään tullen sä luomaan käyt
ja töittesi valtahan vaivut,
niin eloa, taistoa laulusi luo
ja varmaan siitä sä nautit,
kun katsot sä voimien temmellystä.
Mä tuota leikkiäs oon aina ihastellut,
se elonriemun onpi osoitusta.
Jos määrää muuta sull'ei ehkä liene,
niin luominen on sentään suurin viettis
ja oikkus kummat, viehätystä täynnä,
suo aina uutta, uutta jännitystä
meidän kääpiöiden kummastella,
kummastella sekä ihastella,
ihannoida
unelmoida
taikka myöskin kyynelöidä.
Siis kiitos kaikesta, sä luonnon suuri äiti,
joka kohdussas mun kannoit,
sitten ruumiin, hengen annoit,
laskit maailmaan kuin pienen sokon lapsen,
jota muiden täytyi kannatella,
kunnes kypsyi tuosta itsetietoon,
huomas lahjas, ihmekanteloisen,
jolla soittamaan mä opin vihdoin,
soitin aina niinkuin parhain taisin,
vaikk'en oikeaa lie ääntä saanut.
Kiitos, luonnotar, kun sentään sallit,
sallit soittaa loppuun laulun elämän!
Nään tuolla kirkkomaan ja haudan tässä,
johonka hiljaa ruumis lasketaan;
jo surunuottiansa kuolonkellot
nyt käyvät aamun ilmaan soittamaan.
Ja kellot kaikuu, kaikuu, kaikuu
ja vaarat kaukoa vastailee --
niin juhlallista,
niin murheellista
nyt virttä saattojoukkue veisailee,
ja äiti kuollehen vainaan
kääntyvi puolehen taivaan
ja lapsensa sielulle autuutta rukoilee.
Niin yksilö kuolee kuin koskessa leikkivä laine,
niin hukkuvi jäljettömiin
kuin ilmalla täyttynyt häilyvä kupla
ja aikojen vierressä joutuvi unhoksiin,
lie kuinka hän mahtava ollut
tai mieroa kerjäten käynyt.
Niin, harmaja hauta on kaikkien töittemme loppu,
ja mistä ei ihmisen laps lie konsahan tullut,
sinne, niin sinne on astua kaikkien pakko.
Sun rukouksesi kuolinvuotehellas
on saamas kanteloisen viime kaiku,
on lähteväisen linnun joutsenlaulu,
mi rientää aikoo kohti -- surmoansa!
Sä poistut näyttämöltä, yksilö,
mut tuhannet sun sijaas tulvaa kohta;
sun lakkas laulus, saammui kaunis kannel,
vaan luonnon yhteissoitto tuot' ei tunne.
Elämä kulkevi kulkuaan
kuin kuoleman armoton valta
ja soittaen jättikanneltaan
se ohjaa, ohjaa taivaan, maan,
ja täyttää voimalla ilmavyön.
Elon virttään vanhaa, mutta aina uutta
soittaa, soittaa jättikanteloinen
merten aavain aallokoissa,
korven aarnihongikoissa,
soittaa kuohuissa koskien
liverryksissä lintujen,
ihmisintohimon soitimissa --
kaikkialla halki ikuisuuden
helkkyy, kaikuu, vyöryy, raikuu
laulu suuren laajan elämän,
laulu luonnon kauniin kevähän
soiden luomisnautinnosta,
soiden elon ylistystä,
luonnon voimain valtaa ääretöntä,
luovan voiman ikuisuutta.
"YHTEISVOIMIN YHTEISTYÖHÖN!"
Istun rannan kuusen alla, päivä mailleen laskeutuu,
aallot laulaa kehtovirttä, kunnes silmät sulkeuu,
kaikkialla hiljaisuutta, ilta vitkaan hämärtyy,
kummat varjot, oudot aaveet sielun silmään ilmestyy:
Hurmerusko äkkiänsä taivon synkän punottaa,
tykit paukkaa, säilät säihkyy, haavan saaneet voivottaa,
torvet soipi, hevot hirnuu, sinkoo hiekka tanteren,
kunnes sauhuun peittyy kaikki, laskeu verhot yöhyen.
Sitten pitkät, pitkät ai'at on kuin haudan hiljaisuus,
kuulen lyönnit sydänraukan, kunnes syntyy kuva uus:
päivä vitkaan valkeneepi, valon valjun maahan luo,
tuonottaista tanteretta katsastaa mun jälleen suo.
Siellä nään mä näännyksissä pienen joukon nukkuvan,
vaikk' on päivä ylähällä uinuu raukat untahan,
kunnes uni jännervoimat ehtinyt on virkistää,
kunnes lämpö "luojan silmän" valppahimmat herättää.
Innoissansa jalkehille nää nyt huutain kavahtaa,
jotta joukko torkkuvainen tuosta pystyyn havahtaa,
hieroo unta silmistänsä, tuntee huomentuulosen,
tuntee taaskin suonissansa vanhat nesteet nuoruuden.
Päivä nousee taivahalle, kevätpäivä kultaisin,
-- oisko unta ikävintä taisto äsken ollutkin?
Unta kaikki miekan kalske, verivirrat vuolahat?
Koska kukkii tanterella tuossa ruusut ihanat.
Ja kun nousee kukkulalle joukon pienen johtomies,
niin hän kohta veljillensä sieltä ihmetellä ties,
että uljas, aava selkä heidän allaan aaltoilee,
houkutellen retkeilylle kummat henget viittoilee.
Ulapalla onnen saaren näkyy kaunis kangastus,
siell' on Sampo kätkössänsä, siellä kansan kalleus.
"Sinne, veikot, soutakaamme, joka mies nyt purtehen,
viel' on verta suonissamme otteluihin urhojen".
Yksimielin kevätkansa astuu toivon alukseen,
soutaa kohti onnen saarta, tahtoo Sammon omakseen.
Vastainen on kyllä tuuli, taival kuluu kuitenkin,
yhteisvoimin kun on kaikki käyty haaksen airoihin.
Mutta siinä soudettaissa Luoja tuulen käännyttää,
valkopurjeet pullistuupi, laiva vettä viilettää,
nyt on miesten helppo olla, hiljalleen vain huovataan,
laulun, soiton ongelmoiden otteluissa kiistataan.
Vaan jo kiista kiihottuupi, syntyy riitapuoluet:
keillä täss' on ruorivalta, keille kuuluu ohjakset?
Toiset inttää älyllänsä johtovallan ansainneen,
toiset väittää, ett' on heillä vanhin oikeus alukseen.
Mielet kiihtyy, sanat sinkoo, matkan määrä unhottuu,
lailla lasten kiisteltäissä haaksi tieltään harhautuu,
tuuli tuima taltuu, tyyntyy, meri hiljaa huo'ahtaa:
kaikki vanhat luonnon merkit ukkosilmaa ennustaa.
Taivon rannan takaloilta lonka musta nouseekin,
jymy kaukaa uhkaavaissa käy jo miesten korvihin;
vaan kun ollaan kuohuksissa, tuota tuskin huomataan
ja jos jotkut varottaakin, heit' ei kuulla kumminkaan.
Tuuli kiihtyy tuimemmaksi, taivas lientyy, pilveilee,
meri aava havahtuupi, ähkyy, kuohuu, tummenee,
kunnes halki pilven synkän iskee nuoli pitkäsen,
jyry seuraa, salamoipi, myrsky raivoo ulvoen.
Kuink' on laita pienen purren, sopu Sammon soutajain?
Riidelläänkö herruudesta heidän kesken yhä vain?
Onko hornan inhat henget päässeet irti tyrmästään,
kosk'ei myrskyn uhkausta joukko kuule vieläkään.
Synteinikö rankaisuksi tuo mun nähdä täytynee,
kuinka veljet keskenänsä kuolemakseen riitelee,
kuinka aiheeks kurjan kiistan nostettu on entisyys,
vaikka varmaan miesten tarmon vaatis moinen nykyisyys.
Hurja joukko, mieles malta, käy jo laivan hoitohon,
kaikki tarmos, kaikki voimas, yhteistyöhön tarvis on,
sillä laiva huojuu, horjuu, myrsky ehkä murskaa sen,
ellei lakkaa kurja kiista, ryhdy miehet toimehen.
Meri vahtoo, myrsky pauhaa, haaksen musta kuilu vie!
Eikä joukko työhön toinnu, noiduttu se varmaan lie --
Koittaisinko pauhun halki tuonne huutaa, varoittaa?
Ehkä Luoja äänen heikon heidän vuokseen vahvistaa:
"Ylös, joukko, yhteistyöhön!
Kiinni köysiin joka mies,
kunnes lauhtuu myrskyilma,
kunnes vaaraton on ties!
Nyt ei ole riidan aika,
vaan on yhteistoiminnan,
nyt voi surma vieraaks tulla,
viedä uhrit kuoleman!
Katsos kuinka mastot huojuu,
touvit sinkuu, voivottaa,
omaisuuttas irtahinta
kuinka vyöryt vallottaa,
kuinka kuohut raivokkaina
ryntää laivan kylkehen,
jotta haaksi saumoistansa
äännähtää jo huo'aten.
Ylös, joukko, jonka hurja
sokaissut on kiivastus!
Aallot varmaan vievät kaikki,
ellei joudu pelastus;
'Yhteisvoimin yhteistyöhön!'
keskinäiset riidat pois --
siinä yksin laivan turva
vielä ehkä olla vois!"
Näin mä huusin myrskyn halki, vaan ei kenkään kuunnellut,
meri heikon äänen voitti, vahvemmin en jaksanut;
riita jatkuu, haaksi huojuu, aallot lyö jo kannellen --
silloin herään@@@@Enkä tiedä, kuinka käynee kansallen.
_Syyskuulla v._ 1893.