Kun kevätpäivä kirkastuu
ja puhkee leimahtaen pilvilöistä,
kun luonto luomaan havautuu
ja tointuu talven pitkällisen öistä,
kun luonnotar muuttavi muotoaan,
ja milloin itkevi itkujaan,
milloin viluissansa
värjyy,
milloin vihoissansa
ärjyy,
säihkyy salamoita,
pilvin taivot peittää,
uhkaa maailmoita
surman suuhun heittää,
milloin hymyy, kyynel silmässänsä,
milloin ähkyy synnyintuskissansa
nauttein sentään luomiskyvystänsä,
luomiskyvystä ja voimastansa --
Silloin soimaan alkaa kumma kannel,
luonnon laajan suuri lauluharppu,
soittavi myrskyä maailmaan,
soittavi untelot toimintaan;
luoden vinhoja tuulispäitä
velloo vyöryjä laineiden,
reutoo, murskavi merten jäitä,
laulaa laulua keväimen.
Silloin helkkyy herkkä luonnonkannel,
tuhatkielin laulaa virttä elämän,
tuhat luonnotarta kuuluu kaikkialta
elon antajaansa lauluin kiittävän:
Kuohukoski vuorten valanteessa,
joka vauhkon lailla, vaahtosuuna,
kallion kieleltä kuiluhun syöksee
riemuten hurjasta leikistään,
kiittää mahtavalla laulullansa
kostajata julman sortajansa.
Vapaudesta, talven toivotusta,
laulaa merten laine lakkapäinen,
vyöryissänsä milloin syvänteissä,
milloin rannan louhiin roiskahdellen;
siintäväisen,
kuultavaisen,
ihalaisen ilman kannen alla
kimpoo kiurut tuolla korkealla,
kiurut, leivot kaikki kilvoitellen
soittaa kieltään luonnon kanteleessa.
Käki kukkuu kultarinta
vaaran vehmaan viertehellä,
kukkuu huolet, kukkuu riemut,
kukkuu haikeat halunsa;
taikka lehdon liepehellä
raksuttaapi laulurastas
kuusen kukkean nenässä;
joen suussa jouhisorsa,
tavi rannan ruohikossa
soittelevi soitintansa
kilvan joutsenen keralla,
joka seljän ulapalla
leijuu ulpulumpeen lailla,
kilvan angen allin kanssa,
joka surkunuotillansa
sekin luonnon kieltä soittaa.
Sitä huojuu heilulatvat hongat,
sitä soittaa hennot heisipuut,
sitä korven vanhat aarniaihkit,
noron koivut, rannan raidat muut --
Kaikki kieliä on luonnon harpun,
tuulenhengen niitä tuutiessa,
kaikki soivat taikalaulun lailla
luonnon mahdin niitä soitellessa.
Näin luonto laaja laulua on täynnä,
on kumma kannel tuhatkielinen,
min säveltulvan tunnerunsas vuoksi
käy sentään kaikki sointuun yhtehen.
Mut luonto muu sai tyytyä muruihin,
vaan yhden suotiin
täss' soittaa täysin sävelin,
ja kuulla kaikki luonnon suuret laulut,
joita kumpus kielet jättikantelon,
ja huolla huolet, tuntee tuskat, riemut,
ja kuulla lyönnit luonnon valtimon --
Tää laajan luonnon tuntehikas tulkki,
tää laulun suuren herkin kaikukalvo,
tää ihmekannel kaikkeuden
on ihminen.