Kun kaaoksesta kaikkeuden
loi luoja maailmoita,
kun sumut sankat yöhyen
säteistä päivän kirkkauden
hän selvitteli laulullansa --
niin taivot kaartui, säihkyi salamoita,
ja kuut ja tähdet kiertoon orjistuivat
ja vuoret nousi
ja uomat uurtui
ja virrat vuolahat lannistuivat.
Ja laulun tenhosta tammet nousi,
ja tammet nousi ja hongat hyötyi
ja elämännestehen hetteet hersyi
vihrytvaippahan luonnon verhoin;
nousp' on nurmihin nuoret heinät,
kasvoi kukkia kangashiekat,
norot marjoja maasta työnsi,
solkikoivuja soiset notkot,
lehdot leppien aaluvoita,
laaksot lintujen laulupuita.
Ja ihmehintä kaikist' ihmehistä
luojan laulun oli taikavoima,
joka luontoon kätki kummat kielet,
tuhatkielen laulun kanteloisen,
soinnut kauniit sekä soraäänet,
joiss' on luonnon suuri sävelistö,
luonnon kaikkivoipa,
luojan aina soipa,
suuri, mahtava,
rikas, ankara,
surunvieno sekä huolen hellä
kaikkisuuden iki-kanteloinen.
Tämän luonnon suuren soittoneuvon,
jonka laulullansa luoja loi,
sen nyt kumman vuolas sävelvirta
korvihimme kaikkialta soi,
tuhatkielin,
tuhatmielin,
soraäänin,
sointuäänin
noin se vastaan ryöppyää,
kuulokalvot yllättää --
kunpa vain on ihmishenki,
sydän ahdas, angervoinen
voisi kaikki kielet kuulla,
kuulla vuolaat sävelvirrat
luonnon laajan laulukanteleessa.