Huone on pieni ja siisti. Ja lämmin: uunissa on ollut äsken tuli,
vaikka maaliskuinen päivä valaakin nykyään jo ikkunasta sisään kuivaa
ja suloisesti raukaisevaa paahdettaan. Kuin pikku sali on tämä kamari,
kivimuurin alimmassa kerroksessa syrjäisen kadun varrella. Tuossa on
pyöreä pöytä, ahdettu täyteen ruukkukasveja, pelargonioita,
morsiushuntuja, huolekkaasti aurinkoa kohti käännettyjä, joukossa
Köyhänilokin. Tuossa keinutuoli, tuolla jonkinmoinen kirjoituspöytä.
Seinillä kipsistä valettuja medaljongeja, jotka ovat esittävinään
suurmiehiä; piirongilla tunnettu kirjava kipsipoika, jalassa suuret
saappaat ja piippu suussa. Sänky puhtaalla päällysverholla peitettynä.
Asukas loikoo vuoteella, koivet varovasti nostettuina sängyn
päätylaudalle.
Aurinko laskee. Takassa risahtelee hiillos. Pitsisten ikkunauutimien
läpi lankeaa päivän valo kalpeina, värisevinä läikkinä seinäpapereille;
vavahtelee hetken, himmenee ja kirkastuu vuorotellen, siirtyy
hiljalleen kuviolta toiselle.
Puotikello seinän takana kilahtaa vielä kerran, ja kuuluu kauppiaan
sävyisä hyvästely. Kauppa pannaan kiinni.
Olkoonpa kamarin asukas, keski-ikäinen mies, nimeltään vaikka Falk. Hän
ajattelee, että pitäisi tästä nousta laiskana tupakoimasta... pitäisi
sytyttää lamppu. Olisi muka suomennettava tuota teosta "Taiteen
synteesi". Toinen on jo melkein valmis; se on "Ajan henki
ekspressionismissa". Mutta vielä on hämärää, vielä väreilee auringon
kulta ikkunasta, josta näkyy, tämän syrjäkadun päästä, louhittu kallio
ja sen vieritse merensaari, jonka mustan metsän puhki rusko alkaa
kiilua.
Vuokraemäntä liikkuu nyt toisessa vierushuoneessa, pikku puodin
omistaja. Kahvikupit ja tarjotin rattoisasti kalahtelevat. Ja sitten
hän tuokin sisään jo kahvia. Ketterästi ja ääneti laskee hän
tarjottimen pöydän kulmalle. Seisoo hetken. Kehoittelee juomaan. Mutta
ei vielä poistu kamarista.
Auringon säteet leikkivät kamarissa, raukeat ja haikeat keväisen
auringon hyvästelyt. Ollaan hiljaa. Falk on kuulevinaan, miten
vesipisarat vielä tippuvat räystäskouruista ikkunan takana...
vaikkeivät ne enää tippunekaan, sillä ilta kylmenee pian näihin
aikoihin. Mutta kun kävelijät kulkevat ikkunan ohitse, rasahtelevat
kulkijain askelet kevättä.
Vanhapiika seisoo yhä oven suussa, nojailee oven pieleen. Vuokralainen,
joka ei ole asunut hänen luonaan kuin muutaman viikon eikä ole tullut
paljoa puhuneeksi hänen kanssaan, katsahtaa häneen. Ja nousee
haukotellen sängystä, juomaan kahvia. Miksi hän yhä siinä seisoo, —
vanhapiika? Hän näyttää Laurista koomilliselta... tuntuu
vastenmieliseltäkin: on kuivettunut, luiseva; suunsa on leveä ja
punainen... toinen olkapäänsä nytkähtelee, ja joskus ihan hypähtää:
hermotautia jonkinlaista. Entä silmät sitten! Hän ei katso
vuokralaistaan koskaan silmiin. Jos Falk tavoittaa hänen katsettaan,
vääntyvät ne silmät ikäänkuin nurin, nyt kattoon, nyt seinille, ja
samalla hänen suunsa haukkoo ilmaa kuten kuivalle nostetun kalan...
äänettömästi niinkuin häntä tukehduttaisi.
Yhä se seisoo, kuiva ja keltainen vanhapiika. Käsi hapuilee oven
pieltä... ikäänkuin hän aikoisi ajatuksissaan jotain sanoa. Ja hän
huokaileekin. Olennon rinta on melkoisen pyöreä ja korkea. Mutta tuo
lakastunut iho: voi onnetonta! Muussakin ruumiissa on pyöreyttä kyllä.
Pieni hän on. Silmät mullistelevat sinne ja tänne, vedenväriset silmät.
Ei ole puhuttu vielä mitään. Riite rasahtelee ohikulkijain askelissa
kadulla. Ja aurinko yhä alenee, levittäen alakuloista hohdetta laajalle
jäälle merensaaren edustalle. Taivas sinertyy ja punertuu, kevättaivaan
arkaa, tuskallista punaa. Kiire näyttää auringolla olevan alas
ilmanrantojen kätköön.
Jotain pitänee vuokralaisen kai kysyä tuolta ikäänkuin odottavalta.
Kysäisee kuulumisia.
"Mitäpäs", vastaa nainen, haukkaa sanojaan, katselee permantoon,
pujahtaa oikaisemaan sängyn verhoa ja asettuu taas ovenpieleen. Ja
sitten nopeasti:
"Mitäpäs. Se on sellaista aina — pientä kiirettä ja touhua... Ja nyt
minulla on pulakin... Kun tuo konttoristin rouva ei tahdo maksaa.
Pieniähän ne ovat maksettavat; mutta minulla — olisi puodin vuokra
hankittava, ja tavaraakin lisää: mistäpä minä saisin, jos eivät muut
minulle voi antaa. Niin, eihän tämä asia herraan koske, mutta..."
"Mikä? Se konttoristin rouvako?" kysyy Falk. "Sekö mustasilmäinen, ja
likainen?"
"Likainen?" naurahtaa vanhapiika. "Älkää toki niin sanoko! Eihän se
niin likainen; ei... ainakaan itse luule olevansa... Ja mitäpä
noiden... vaatteiden likaisuudesta! Ja ovathan ne silkkiä, ne
vaatteet... ja pitsiä. Ja syylläkin hän sanoi, kun katseli puodissani
sukkia ostaakseen, etteivät tällaiset hänelle passaa, koska hän ei voi
näytellä niitä herroille, kun ne eivät ole silkkiä. Ihan vakavissaan se
puhui."
Vanhapiika naurahti. Ja jatkoi, kun vuokralainen oli hänen jutulleen
ikäänkuin suopeasti hymähtänyt:
"Vakavissaan... se niitä tahtoo näytellä. Raitiovaunussa istuu —
näytelleekö sukkiaan kaikille? Ja kertoi, että kaikki herrat ovat
häneen ihastuneet, kun hän sillä tavalla... Sitä varten hänellä
on — pukimet. Niin hän touhuaa; kokouksia on jos jonkinmoisia —
ompeluseuroja... Ja milloin ei ole niitä, niin kotiin tuodaan
vieraita... tänne ylös, tiedättehän. Siellä se on ilo ja remu.
Täytyyhän sitä vieraille tarjota. Mutta sitten — kuluvatkin palkat
siihen. Ja lapset kuljeksivat huonoissa vaatteissa, ja rouva
sadattelee herralle, käskee hänen ansaitsemaan enemmän, sillä hänelle
täytyy hankkia sitä ja sitä, uusia leninkejä, rahaa teattereihin ja
taidenäyttelyissä ja ravintoloissa käyntiin. Tosiaan, valehtelematta,
hän kiroaa, huutaa. Kukapa uskoisi tuollaisesta koreasilmäisestä...
Mitä menoa se pitää vieraillekin ihmisille... ihan korviani särkee!
Ja miksi täytyy hänen aina saada niitä uusia pukuja ja ravintoloissa
käyntejä? Siksi, sanoo, että herra ei muuten voisi yletä virassa, ei
saisi lisää palkkaa, ellei vaimo... pitäisi hänestä huolta: pitäisi
hänen puoltaan... kai noilla mustilla silmillään. Ja kuitenkin on
herra niin siivo: itkee hänen kirotessaan... ja lupaa yrittää: lupaa
kohota arvossa. Rakastaa, raukka, lapsiaan, — ja noita silmiä. Ja kai
heillä kovaa onkin. Mutta miksi hän siitä vieraille puhuu... minullekin
vihoittelee? Minun oli pakko mainita pienestä summasta, jonka hän
oli minulle velkaa. Silloin hän pauhaamaan, ja silmät salamoivat,
huutamaan, että konttoristin palkat ovat pienet, herrasmiesten palkat
ovat nykyään aina liika pienet: ei voi käydä missään, ei voi pitää
perheissä illatsuja, ei voi syödä niinkuin ennen sotaa, ei kannata
ostaa muuta kuin pirtua, ei pukeutua komeasti, ei ylentyä, vaikka
miehellä muka olisi lahjoja korkeaksi virkamieheksikin eikä vain
konttoristiksi. Ja siinä uhkaa, että virkamiehet tekevät lakon, tai
eivät lakkoa, vaan eroavat toimistaan... näyttävät, että on kohdeltu
pahoin, tahtovat elää kuin ennen..."
"Eikä siis maksanut teille?" kysyi Falk.
"Niin, enhän minä häntä kovasti ahdistanutkaan", vastasi vanhapiika
yksinkertaisesti. "Sillä hänen miehellään onkin kovaa... entä sitten
lapsi-raukoilla..."
Falk hymähti... eikä ajatellut oikein mitään. Viimein hän sanoi:
"Niin... te taidatte olla... liian siivo ihminen..."
Naisen kasvot alkoivat hohtaa, — pelkkää ilta-auringon valaistusta ei
se ollut. Hänen pieni päänsä, ruosteenvärisen, harvan tukan peittämä,
kohosi pystympään, suunsa meni nauruun, silmät pyörähtelivät. Hän
huokasi, äännähti:
"En tiedä... en tiedä. Eihän sitä nyt siivo...! Mitäpäs puhua.
Koettaisihan sitä olla... mutta kun ei voi! Kun ei aina jaksa... kun
on köyhä. Minua ahdistetaan... paljon vuokraa puodista ja huoneista.
Minkä tästä jää... tällaisesta liikkeestä? Tuskin saa itse
ruokansa... ja vähän vaatteita. Se on ihan tosi."
"Sen kyllä uskon", myönsi vuokralainen.
"En, en minä aivan pian häneltä uudestaan pyydäkään", jatkoi nainen.
"Sitä... tiedättekös... ei ylpeytenikään sallisi!"
Falk tähän:
"Ylpeytenne?"
"Niin, ylpeyteni!" toisti nainen ja kohotti pystympään päätänsä.
"Kyllähän tuon nyt kestää. Menköön — iltaseuroihinsa, näyttelyihinsä,
komiteoihinsa. Mutta lapsia on sääli. Ja miestäkin..."
"Kauniisti tehty: autatte heitä ylemmäksi arvossa — muutamalla
sukkaparilla", pisteli Falk.
"Sukkaparillako? Eihän rouva huoli — harmaita sukkia. Mutta,
mielellänihän minä auttaisin, jos voisin. Mitäpäs minusta. Turhaahan
minun on puhuakaan... että haluaisin jokaiselle menestystä; nyt tuntuu
kuin itseäni kehuisin. Mutta en minä ketään kadehdi, sen voinee sanoa,
en, en! Ylentykööt, menestykööt. Lienee se pahaa, — mutta jokaisella
ihmisellä on pahansa, ja minä olen ylpeä: se ikäänkuin antaa elämää, —
se, ettei tiedä tahtoneensa kenellekään pahaa. Ja kyllä ihmisten kanssa
olen tullut toimeen. Ei ole ollut riitaa — kuin harvoin. Kuka heidän
asiansa ja vaikeutensa tietää? On tässä asunut ylioppilaita — nimiä ei
sovi sanoa, sitä minä en tee, — jotka ovat, niin... jättäneet
maksamatta huoneen, kahvit, kaikki. Ylpeä olen, kun näin kerron. On
ollut rikkaiden isien poikia maalta; ovat sanoneet lähettävänsä rahat,
kun pääsevät kotiinsa. Mutta — kai ovat unohtaneet... vai mikä lienee
syynä, etteivät ole lähettäneet. Ja minulla on ollut pula odotellessa
rahoja..."
"Ettekö ole perinyt velkoja laillista tietä?"
"Laillistako? Herra siunatkoon! Noilta pojilta?" huudahti nainen.
"Muutama kielsikin, ettei saa isälle tai äidille kirjoittaa. Mitäs
kotona arvelisivat, jos saisivat vihiä, että pojat ovat täällä rahoja
niin käyttäneet... tahtovathan nuorukaiset joskus pitää hauskaa. En,
en toki minä peri... Siihen minä olen... sitä kuin kehaisin. Ja
eräiltä olen sitten tosiaan saanut takaisin... kuukausien tai
vuosienkin päästä... ja oikein lahjat lisäksi: milloin kauniin kukan,
milloin muuta. Nuo kipsikuvatkin sain kerran. Sellainen ilahduttaa. Ja
jos ei kuka maksa, niin... olkoon: ei kai ole maksaa. Onhan niitä
köyhiä. Kahdelle olen vähän lainannut, milloin satuin kasaan saamaan.
Yhdelle toista tuhatta..."
"Toista tuhatta!" huudahti Falk. "Tehän olette miljonääri!"
"Mikä... miljonääri! Paljonko toista tuhatta riittää nykyaikaan? Mutta
sitä ilman oli minun vaikea tulla toimeen. Täytyi paljon juosta ja
touhuta. Mutta lopulta selvisin... Ja kai hän sen lähettää, kun aika
joutuu. Karvaampaa on, kun eivät edes vastaa kirjeisiin... Heidän
vanhemmilleen en kirjoita, vaan heille itselleen. Vaikeaa, kun ovat
sellaisia, joiden luulisin olevan varakkaita eivätkä ole sairaitakaan.
Toista on sairaiden... Oi... sairautta! Sattui tähän kerran toimittaja,
sanomalehtimies... mikä lienee ollut. Joi niin kauheasti: ei moneen
päivään syönyt, jos olisi toinen hänelle ruokaa tarjonnutkin; ei
hänellä ollut paikkaa: oli virasta eroitettu; joi vain, ja valvoi
juopotellen yöt. Koetin häntä torua: mitä se tuollainen yksinään
juominen ja valvominen! Hän sanoi, että hänen täytyy: hän näet aikoo
nyt toteuttaa vanhan tuumansa: ruveta runoilijaksi; siksi täytyy
valvoa, juoda... tehdä runoja. Niin se voikin olla, että ne runot
sillä tavalla syntyvät... en ymmärrä. Mutta sääli oli häntä nähdä:
laiha, surkea, silmät kummallisina päässä... Ja yöllä kuulla hänen
yksinään nauravan. Joi kuin hullu — yksinään. Kysyin häneltä, eikö
hän voisi elää muulla kuin runoilemalla; eikö olisi mitään helpompaa,
mukavampaa. Sanoi että ei... Ja sanoi nousevansa siten suuruuteen.
Asuntoaan ja muuta siihen kuuluvaa ei jaksanutkaan maksaa. Lähti
pois... karkaamalla, veitikka, kirjoineen, kaikkineen: luuli kai, että
minä hänen kapineitaan riistäisin. — Mutta kuinkas sattuikaan: meni
pari kuukautta, oli vielä talvi, niin hän ilmestyi takaisin eräänä
iltana myöhällä. Naputti keittiön oveen. Avasin. Voi kurjuutta! Sanoi
olleensa sairashuoneessa, ja se olikin totta: vaatteita ei hänellä
ollut kuin sairaalan alusvaatteet, ja viltti hartioilla; paljasjaloin,
paljaspäin. Ja sellainen kylmä yö! Hän rukoilee päästä luokse.
Sairaalaan hän ei tahdo enää: hän on muka terve. No, mikäs... Minulla
oli kyllä jo pari ylioppilasta asukkaina, mutta eihän kurjuuteen
kuolevaa saa ajaa kadulle. Ja pelkäsin, että hän menee vaikka mereen.
Täytyi tehdä hänelle tilaa keittiöön. Nukuinpa itse puodissa, ja täällä
hän rauhoittui jälleen... joi kahvia, alkoi syödäkin vähän, ostatti
tupakkaa. Hankin hänelle sairaalasta vaatteet takaisin, ja hommasin
ylioppilaat muuttamaan pois, että hän sai entisen kamarinsa. Hän
lupasi tapojaan parantaa. Ja ihme: hän paransikin. Lihosi, ja muutti
pois. Jätti nyt tavaransa muka pantiksi; sanoi tulevansa maksamaan,
silloin tavarat ottavansa. Siitä lienee parisen vuotta. On tämä maailma
hauskaa. Kerran tapasin hänet kadulla; silloin kehui hän olevansa taas
kunnossa, jossakin sanomalehdessä. Hän mahtaa olla nyt suuri; sanoi,
että olivat julkaisseet hänen runojaan. Hyvähän tuo, että saavutti,
mitä niin vaivalla tavoitti. Pyysin, että hän nyt tulisi ottamaan
tavaransa. Lupasi... mutta — eipäs vain ole tullut. Enkähän minä niitä
myödä saata, en niistä hyötyä, toisen tavaroista. Mikä hänellä lienee?
Hyvinvoivalta se silloin näytti... mutta hänellä lienee varmaan niin
paljon töitä ja huolia, runoilijaksi kun on tullut, että... Ja mitäpä
hän minusta... meikäläisistä..."
Falk kiitteli emäntänsä hyväsydämisyyttä.
Nainen kummastui hiukan, ja oli iloissaan, aprikoi: "Olisinko
hyväsydäminen... en tiedä, en usko." Hän oli hetken vaiti. Sitten tuli
tuskallisena, kuin hiljainen huudahdus: "Mutta sen minä ainakin tiedän,
millaista on olla huonosti kohdeltu! Siksi minä... Sen muistan aina!"
Hänen äänensä värähti syvää katkeruutta, kun hän nämä sanat lausui.
Oli hämärä, melkein pimeä. Ikkunasta, louhitun kallion ja kaukaisen
metsän takaa kiilui rusko, ja kivimuurien varjot näyttivät ikäänkuin
painuvan yhä alemmaksi... pyrkivän yhtymään toisiinsa... niinkuin
pelossa ja vilussa pusertuen vastatusten. Hämärästä kuului nyt naisen
vavahteleva ääni, nykäyksittäin, katkeillen:
"Minä olen kärsinyt, oi... tietäkää se! En tahtoisi kenellekään pahaa.
Minä tiedän, miltä se tuntuu. Kun ihminen on kiusattu, ruhjottu...
Lapsuudesta asti. Tai jo lapsena. Voi, miten olen kärsinyt. Ikävä
teidän on tätä kuulla... Ehkä häiritsen nyt herraa. Mutta niin vain on,
että jos kerron... en tiedä, miten alkaisin. Kuulkaas... minulla oli
lapsena äitipuoli. Ja oli kyllä hellä isä... mutta luonnoltaan liian
pehmeä. Työläinen hän oli... poissa kotoa kaiket päivät. Silloin
äitipuoli, varsinkin kun hänelle itselleen tuli lapsia, rääkkäsi minua.
Aivan totta: kannatti kaikki vedet, halot... olin vasta
kahdeksanvuotias ja heikkokin. Omiaan hellitteli. Ah, miten sain itkeä
yksin salassa. Muita ymmärrettiin, hemmoiteltiin. Toivoin usein isää
kotiin. Mutta kun hän tuli: enpä kannellut. Olisi hänen itsensä pitänyt
nähdä! Ja hän näkikin, koska kysyi, olinko saanut ruokaa, juomaa.
Äitipuoli makeili ja sanoi, että olin saanut, mutta väitti minua
tottelemattomaksi ja viekkaaksi. Isä, mitäs hän? Näki varmaan kaikki,
koska joskus ihan itki; kyseltyään muutaman sanan käänsi päänsä pois...
Minä en rukoillut, en kannellut! Seuraavana päivänä kahta kovempi työ,
ja vähemmän ruokaa... Vitsaa yhä enemmän. Lopulta keppiä, nyrkkiä.
Sellaisia saattavat ihmiset olla! Ilkeitä, tunnottomia. — Niin elin
neljä vuotta. En kannellut. Mutta: minut pieksettiin, kidutettiin
vaivaiseksi! Siitä asti ovat hermoni olleet... tällaiset: eivät
rauhoitu millään... Ainaiseksi on minut hävitetty."
Falkin silmien editse kulki nopeasti kauheita elämänkuvia: ensin
umpimielinen, hellyyttä kaipaava orpolapsi... kidutettu yli voimiensa,
kivut sisäänsä sulkeva; sitten katoamattomat arvet sieluunsa, jopa
vammat ruumiiseensakin saanut nuori nainen; ja nyt yksinäinen,
kuihtunut, köyristynyt vanhapiika... ja ahkera, köyhä hyväntekijä, ei
laisinkaan vähäinen.
"Lopulta en kestänyt", jatkoi kortteeriemäntä. "Minä karkasin! Menin
pitkän matkan päähän kartanoon, jonka emäntä oli sattunut käymään
meillä ja oli näyttänyt ystävälliseltä. Tarjouduin piiaksi, minä pieni!
Sanoin, etten lähtisi takaisin kotiin, vaikka mitä tehtäisiin. Syytä en
ilmaissut... Eikä minua takaisin haettukaan: sain jäädä, tein työtä...
ja sain syödä. Mutta isä tuli kuitenkin katsomaan. Kysyi, oliko minulle
oltu kotona pahoja. Silloin minä en... en voinut olla sanomatta, että
oli oltu! Minä sanoin, että olin ollut orpo... Isä itki... ja lähti
pois. Mutta — ei tullut takaisin. Ei hiiskunut vuosikausiin itsestään
minulle mitään. Ja sitten hän kuolikin."
Oli jo pimeä. Nainen sytytti sähkön, ja kertoili:
"Sellainen se nyt on ollut — elämäni. Pysyin talossa; olin työhön
tottunut: se hyvä tuosta kurista ja kiusaamisesta kuitenkin lienee
ollut. Ja yksinäni olin tottunut olemaan: niinpä sain jotain vähäistä
kokoon palkoistani. Sitten isäntäväkeni toimitti minulle palveluspaikan
täällä... oikein hyvän, ja siinä olin kauan. Perhe hajosi: toiset
siitä kasvoivat aikuisiksi, toiset... kuolivat. Minulla oli niitä
pikku säästöjä, ja kun kerran tarjoutui tämä puodintapainen
kaupaksi... se omistaja perusti laajemman liikkeen... niin ostinpa
tämän. Ja siinä... nyt on mennyt aikani toistakymmentä vuotta...
pienessä touhussa. Mutta, mitä tarkoitinkaan sanoa: koskaan en unohda
lapsuuttani... ja minä tiedän, miltä tuntuu, kun saa kärsiä ja kitua!
— Ja nytkin minä olen ollut kunnoton ja paha!" hymähti nainen lopuksi.
"Mitenkä niin?" kysyi Falk.
"Mitenkä? Olen lörpötellyt... kuluttanut kallista aikaanne. Nuo
paperityöt... ne ovat niin vaikeita. Ja... miten minun piti
unohtaa... lienettekö juonut edes kahviannekaan? Se on jäähtynyt,
minä keitän sen ylös. Ei mitään vastaanpanemista: minä keitän
sen ylös!"
Ja nainen meni. Falk katseli tummaan ikkunaan, mietti jotain, ja
katseli töitään, surkutellen. Tuli keittiön hellassa kuului alkavan
tohista. Hän oli näkevinään tuon kunniansairaan konttoristinrouvan,
jonka hän tunsikin ulkomuodolta. Oli näkevinään varattomuuttaan
valittavia virkamiehiä. Sitten tuon sanomalehtimiehen, joka uhrasi
kaikkensa, jopa melkein henkensä runojen ja — kutsumuksensa pyhän
kunnian vuoksi; hassulta, kituvalta raukalta hän tuntui. Mutta kituihan
tämäkin nainen? Niin... mutta... Näistä henkilöistä johtui hän
jollakin merkillisellä tavalla ajattelemaan muita, ja muisti yhtäkkiä
erään, joka olisi antanut melkeinpä mitä hyvänsä, jos edes kerran
elämässään olisi päässyt mukaan oikein ylhäisiin kemuihin...
kenraalien tai muiden kuulujen seuraan. Falk nauroi, vapautuneena,
iloisesti. Kenraaleista jälleen siirtyi vallaton ajatus kummallisesti
suuriin valtiomiehiin, jotka parhaansa mukaan koettivat rakentaa rauhaa
Saksan ja Ranskan välille ja jotka saivat aikaan toinen toistaan
komeampia sotia; heistä juhliin, joita ulkomaitten kauneissa
kaupungeissa tai täällä pienessä pohjolassa heidän kunniakseen
vietettiin... varoilla, jotka otettiin: mistä? Pian yhtyi häilyvien
näkyjen joukkoon kirjoja, tauluja, kiistoja, pohdintaa taiteesta ja sen
suunnista, kysymyksiä tyyleistä, oikeakielisyydestä, kielivirheistä,
kirjankansista, kaikenlaisista. Falk nauroi nyt aivan ääneensä.
Kannattipa! Jotain oli kuitenkin entistä mieluisempaakin. Entistä
mieluisempaako? Kai niin. Ainakin olivat ne nyt hänestä parasta: — nuo
kipsimedaljongit tuossa seinillä, tuo kipsipoika, joka kiiltävällä
liimavärillä maalattuna seisoi piirongilla. Ne olivat — kaunista.
Niin hän silloin ajatteli.
Se ei kuitenkaan estänyt Falkia jättäytymästä emännälleen pieneen
velkaan, jopa ainaiseksi, kun kesä tuli ja hän muutti. Sattuivat rahat
kulumaan keväämmällä... kirjoihin ja jos johonkin. Joskus muisti Lauri
velkansa, ja ajatteli silloin:
"Tuo hyvyys, kunniallisuus, sielullinen kauneus on ikäänkuin
magneetti. Niinkuin magneetilla on voima vetää puoleensa terästä,
niin on hyvyydelläkin erinomainen taito houkutella ympärilleen
kiittämättömyyttä. Sääliksi minun häntä käy... mutta mitäs voin? En
saata hänelle rahaa lähettää: esteettisistä kirjoituksista maksetaan
minulle niin surkean vähän; ne eivät ihmisille kelpaa, ovat arvotonta
tavaraa... tässä maailmassa."
"AUTUAITA OVAT RAUHANTEKIJÄT"
Yksinkertaisille ja hiljaisille tahtoisin sanojeni kuuluvan, antavan
heille lohdutusta ja iloa.
Niille, joiden elämä ehkä useimpien mielestä on köyhää ja
yksitoikkoista, vähäpätöisyyttä ja työtä.
Sellaisille, joiden silmistä kuitenkin puhuu omatunto. Sillä heitäkin
löytää toki vielä maailmasta, Jumalan kiitos: ilman heitä olisi elämä
minusta kuin talvinen päivä. Niin, nämä vähäpätöiset ja hiljaiset ovat
mielestäni maan hedelmällinen multa, josta aurinko loihtii viljaa ja
kukkia. Maan suola he ovat minusta.
Mitä merkinnee lopultakin mahtavien ja kuuluisien parhainkin
inhimillinen äly, ja mihinkä pääsevät he kaikilla suurteoillaan? Paljon
he vaivaavat itseään... mutta jotain mahtanee heidän ponnistuksistaan
puuttua, koskapa tulos... joka on aina oleva samanlainen... on
alinomaa veriset vaatteet, taistelut, joiden kintereillä kulkevat puute
ja henkinen hätä, katkeruus ja raivo.
Yhtä tyhjän arvoiselta, naurettavalta tuntuu niinikään sellaisten
ponnistelu, jotka eivät hyväksy noiden suurten, kuuluisain ja
loistavien puuhia ja neron välkähtelyitä, vaan ryhtyvät puolestaan
sotaan heidän aatteitaan ja heitä itseään vastaan, sanoilla ja
väkivallalla. Nämä toiset suuret, johtohenkilöt! Kelpaapa heidän viedä
laumoja entisiä johtajiaan vastaan... koston ajatusten ja tekojen
tuloksena jälleen kiihko, verenvuodatuskin, jälleen puute ja ahdistus.
Samaa kuin entisiltä puuttuu näiltä uusiltakin, joiden mahti on nyt
vuorostaan väkevä ja nimi kuuluisa... näiltä teräviltä ja
päättäväisiltä ja tekeviltä, vastaisuuden miehiltä.
Eikö hiljainen, vaatimatonta askarrusta rakastava mieli ole maailman
olemassaolossa paljoa tärkeämpi kuin kaikki suuruus? Mitä — sankarit
ovat?
Jonkin vuosisadan, jonkin vuosikymmenen mainittavat miehet, ne, joiden
nimeä pasuunat kuuluttavat, ovat verrattomalla isänmaanrakkaudellaan,
korkeilla ajatuksillaan, ponnistuksillaan ja voimallaan pyrkineet
kauneimpaansa. Hyvä. Mitä he ovat saaneet aikaan? Hyvää kyllä, —
muutamia aikakausien tuokioita kestävää... elleivät useammat heistä
sittenkin ole vain haudanneet maailmaa raunioihin.
Kas niin, silloin nousevat mielestään paremmat, kavahtavat aseihin
maailmanparantajat, iskevät armotta entisten aatteiden suonta... ja
voittavatkin jotain hetkeksi, aikakausien lyhyeksi tuokioksi; taikka
sortavat maahan loputkin poltetuista raunioista.
Sellaistako on ajattelun huippujen, sellaistako maineeseen pyrkivien ja
sitä saavuttamaan pystyvien korkeus ja kunnia? Lohduton kuva! Kuinka
jaksavat sitä ajatellen elää ne, jotka ajattelevat... eivätkä ole
sankareita?
Miten kävisi, jos ainoastaan kunniaan ja valtaan pyrkiviä olisi
maailmassa? Milloinka kohoaisivat silloin hävitetyt palatsit ja majat
uudestaan pystyyn, milloinka vihannoisi uusina keväinä enää oras
kesannoiksi unohdetuilla pelloilla, milloinka kukkisivat silloin enää
kauneuden hiljaiset, aina hiljaiset, kukatkaan pientareilla ja polkujen
varsilla?
Kuka se pitää pystyssä maailman? Kuka sen kaikessa salaisuudessa,
itsekään teostaan tietämättä, rakentaa, viljelee, kuka kastelee
puhtaimmat kukat elomme puutarhoissa?
Mielestäni nuo vähäpätöiset, ne, joiden nimeä ei milloinkaan mainita,
ne, jotka ahertavat yhteiskunnan kätketyimpinä, tummissa pimennoissa.
Jumalan kiitos, heitä on toki vielä! Ketä he ovat? Ovatpahan vain
jotain: heidän nimistään ei ole lukua eikä väliä. Luulenpa, että moni
suuri heille nauraisikin.
Mutta sen tiedän, kuinka he käyttäytyvät kovien aikojen kohdatessa, nuo
harvat, joiden voima ja siunaus on kumminkin niin suuri, että joskus
ainoastaan se tehnee maailman siedettäväksi ja asuttavaksi; nuo
yksinkertaiset, vähäpätöiset, typerätkin, nuo nimettömät ja nöyrät.
He ovat merkillistä väkeä. Eivät he todellakaan paljoa ymmärrä.
Kaikkein vähimmin omaa, selvää etuaan. Kun maailmaa kohtaavat
hirvittävät rangaistukset, kun kansakunnat huutavat vihaa toisiaan
vastaan ja veri virtaa koskina tanterilla, kun kiristetään,
juonitellaan, raiskataan, kerskutaan, — niin he kummastelevat,
surevat, pelkäävät, rukoilevat Kristuksensa kuvan edessä ja tekevät
työtä, pieniä, hiljaisia askareitaan, joilla he tuskin saavat
jokapäiväisen leipänsä. Sen saadessaan he ovat kiitollisia: enempää
tavoittamatta, usein onnellisempia kadehtimattakin. Niin, jopa he
ihailevatkin onnellisempia: heidän mahtiaan, älyään, loistoaan,
katselevat heihin kuin taivaan auringon säteilyyn; mutta heidän oma
leipänsä ja leponsa riittää heille, onpa monesti melkein heidän ainoa
elämänsä runous: niin köyhiä he oikeastaan ovat, ja kuitenkin ovat he
luullakseni kaikkemme perusta.
Luonnon sietämätön ylivalta, historian ikuinen kierros, jatkuu, puute
ja ahdinko astuvat sisään miekkojen halkaisemista ovista. Nämä
vähäpätöiset, nöyrät ja alhaiset, joita tahtoisin rakastaa ja joiden
kaltainen kaipaisin sisimmästäni olla, he ihmettelevät, kun eivät
asioita käsitä. Ja onko ihmistä, joka käsittäisi olemisen! Mutta katso:
he tyytyvät, he eivät kysy; he ovat, eivät kapinoi: ovat kummallisia ja
harvinaisia poikkeuksia raa'asta luonnosta; he vähentävät
vaatimuksiaan, heidän leipäpalasensa tulee yhäti lyhyemmäksi, ja yhäti
edelleen he tekevät pientä ja maineetonta työtänsä, joskin heidän yönsä
ovat maailmanmenosta tulleet levottomiksi.
Toiset heidän lähimmäisistään, ja ne, joita on enemmistö, katkeroituvat
taisteluista ja hädästä, joiden tarkoitusta heidän on turha koettaa
ymmärtää; heidän kaikkensa luhistuu raunioiksi, niinkuin hävitetyt
kaupungit ja vainiotkin, ja he muuttuvat raunioiden pedoiksi,
hyeenoiksi ja susiksi, jotka iskevät heikompiensa kimppuun joko
hädässään tai paatuen ottamaan esimerkikseen vertaisensa. Sellaisia
eivät nämä halvat ja silti tärkeät vähäpätöiset ole, hiljaiset ja
todella köyhät. Saattaa uskoa, että he tohtivat katsella ketä
kanssaihmistään hyvänsä levollisesti silmiin.
Massat kukistavat johtajansa ja turvautuvat uusiin, jotka saattavat
niitä pettää tai erehtyä jumalallisen neronsa arvosta yhtä hyvin kuin
entisetkin. Mutta nuo oikeat: heillä ei ole pohjaltaan johtajia eikä
massoja, he eivät kaipaa muuta kuin saada aherrella hiljaisuudessa,
saada ravintonsa vaikkapa kuinka niukkana; eikä heidän ravintonsa ole
koskaan niin niukka, että he riistäisivät lisää sellaisen taskusta,
joka ei heille sitä tahdo antaa, olipa hän sitten vaikka äveriäskin.
Massojen johtajien kosto niiden entisille kostajille on näille
hurskaille kauhistus. Ja kuitenkaan he, poloiset, eivät kykene
vastustamaan kostajia useinkaan muulla kuin esimerkillään, hiljaisella
kärsivällisyydellään ja aherruksellaan.
Naurettavia he lienevät väkevistä ja päättäväisistä, nämä tällaiset
rauhanrakentajat. Mutta lieneekö maailma oikeastaan koskaan
taisteluilla rakentunut? Taisteluilla, ja suurilla aatteilla, joista
taistelujen muka sanotaan johtuvan? En oikein tiedä. Eivätkö
aatteilijat vain hävitä toisiaan, ja polje jalkoihinsa nämäkin
yksinkertaiset ja typeriksi sanotut, jotka ovat niin heikkoja, ettei
heillä ole voimaa estää itseänsä taisteluihin sekautumasta,
taisteluihin, joita he itkevät, kun eivät niitä käsitä. Oi,
taisteluissa heitä lohduttaa ajatus, että he saavat ryhtyä jälleen
rauhan töihin, ikäänkuin pieniä puutarhojaan vaalimaan, jos jaksavat
olla kärsivällisiä. Ja sitä he jaksavat! Taistelijat hävittävät toki
toisensa; ja kun se on tapahtunut, rakentavat vähäpätöiset, mykät
muurahaiset jälleen keon; yksinkertaiset ihmiset muokkaavat pellon,
somistavat puutarhan, nämä nöyrät ja alhaiset pienissä toimissaan; kuka
tosiaan pellolla, toiset lukukammioissa tai konttoreissa taikka
koneiden ääressä, itse niiden koneiden yhtenä ainoana pienenä rattaana
tai vipuna. Kaikki rattaina ja vipuina. Mutta kuinka tärkeinä!
Tällaisille tahtoisin sanojeni ylettävän. Niin yksinkertaisesti pitäisi
laulaa, paremminkin puhella kuin laulaa, että he sen ymmärtäisivät.
Että he näkisivät, mitä jumalallista heissä on, ja saisivat siten
lohdutuksen aikanamme, joka juuri heille tuottaa niin paljon
lohduttomuutta, ihmettelyä ja tuskaa. Jos he — lohdutusta kaipaavat:
heillähän on ylhäisin lohduttaja, heidän sydämensä rauhoittava ääni,
heidän omatuntonsa. Milloinkaan ei Vapahtajan nimi kuulu tosiaan
puhtaana muiden kuin tällaisten todella köyhäin huulilta.
Jos he kaipaisivat lohdutusta, heitä lohduttaa tahtoisin. Antaa heille
iloa, saada heidät... nauramaankin muiden toivottomalle touhulle!
Mutta: nauruhan on aina ivaa; siihen he eivät pysty: he eivät ole
älyihmisiä!
He ovat vain maan suola.
Vai olisiko suuri erehdys tai paha solvaus uskoa, että sydän on
maailman rakenteessa tuhannet kerrat tärkeämpi tekijä kuin kaikki
loisto, kaikki oman tahi aatteiden etujen valvonta, kaikki
valta-asemat, nerous, taito, kaiken maailman kunnia?
Taivas vastaa näihin hiljaisten ja nöyrien työntekijäin vakavien ja
avoimien silmien kautta.
Kylväkää, te hyväsydämiset. Ei sovi ajatella, tulevatko suuret hallat
tai toukat ja kato!