Mies kulki synkässä korvessa. Hän tuli kahden tien haaraan.
Siinä hän seisoi ja katseli neuvottomana.
Toisen tien suuhun ilmestyi olento, jolla oli tunnettu orjanruoskista
punottu seppele päässä. Hän virkkoi hiljaa, päätänsä jo alakuloisesti
pudistaen:
"Kelpaanko?"
Mutta silloin ilmestyi toiselle tielle nainen, lehahtaen kuin joihinkin
kuiviin havuihin juuri sytytetty tuli. Kaunis hän oli, vartalonsa
notkui keveänä, hiuksensa olivat kellertävät, vaatteittensa liehuvat
harsot siniset. Mies, joka katseli neuvottomana tienhaarassa, tuskin
huokasi, ja läksi kulkemaan naista kohti. Nainen väistyi ja huudahti:
"Sanopa, minkälainen olen, niin tavoitat minut... voitat minut."
Nyt alkoi mies kuvailla naista, kuten käsketty oli, ensin arastelevin
sanoin, sitten kiihkoon syttyen, satojen kauniiden sanojen valtavalla
voimalla... yhäti seuraten ilmestyksen perästä, joka hänen edessään
kulki. Siinä kuvailtiin noita tavoiteltavan silmiä, joista veitikka
kimalteli, verrattiin hiuksia kultaan, ääntä metsäkyyhkysen yksinäiseen
kuherrukseen, olennon vaatteita ruusupensaaseen, josta lauhkea tuuli
leijuttaa hiljaista tuoksua.
"Kas sellainen sinä olet!" huudahti mies lopulta riemuiten.
Mutta silloin: nainen, tämä kummallinen muuttui. Taikka ensin hän
katosi, jättäen tavoittajansa suruun, ja ilmestyi sitten hänen eteensä
uutena. Hän naurahti:
"Huomaat, etten ollut sellainen, miksi minua sanoit. Kuvaile minut
uudestaan, jos tahdot saavuttaa minut."
Mies tosiaan huomasi muutoksen. Mahdotonta oli, että hänen äskeinen
kuvauksensa olisi tällaiseen olentoon sopinut. Hän naurahti säälivästi
taannoiselleen... ja alkoi kertoa, mitä nyt näki.
Hehkuvat olivat ilmestyksen silmät, musta oli hänen tukkansa,
musta ja välkkyvä kuin jonkin petolinnun sulkien väri. Ilman verhoa hän
väikkyi melkein, huulilla nauru, joka soitti kuin monet kulkuset
tähtisenä talviyönä. Tanssahtaen hän luisui miehen käsistä, pitäen
väistyessäänkin syliään avoimena. Miehen huulilta ryöppysivät sanat
ihailua, rakkautta, epätoivoa täynnä, sillä vieläkään ei olento
antautunut hänen valtaansa; ne sanat olivat tulta, pauhasivat ja
loimusivat kuin tulipalo pimeässä yössä, ne olivat punaista ja mustaa,
ne värisivät kuin veripisarat murhaajan veitsen terällä. Ilmestyksen
muodot hän kuvasi rakkaalla huolella, hänen jokaisen suortuvansa
tuhannella sanalla, joista yksikin riitti; hänen sielunsa häijyyden ja
kauneuden hän luuli lausuvansa.
Tuokio: ilmestys katosi.
Tyrmistyi mies... harhauttavalla tiellä yksinään. Vielä kajahti ääni
kaukaa, yhä kauemmaksi häipyen, ikäänkuin väkevän soittimen kielen
viimeinen, heikko kajahdus. Mies putosi polvilleen maahan, pettyneenä,
tuntien itsekin pettäneensä itseään.
Silloin kosketettiin hänen olkapäähänsä, ja kun hän kohotti kasvojaan,
seisoi siinä jalleen... tuo orjantappuralla kruunattuko?
Mies nauroi pilkallisesti. Taaskin oli tämä keiju... mutta samaksi
kuin entisen tiesi mies tämänkin olennon, joka nyt lausui:
"Millä sanoilla luulit minut ilmaisevasi, lapsi! Olinko sellainen?"
Nyt uskoi mies hänet sittenkin saavuttavansa, ansaitsevansa... vaikka
ennen oli kokenut muuta. Hänen sydämensä järkyttyi halusta nähdä tuo
olento oikein, sellaisesta halusta, että hän nöyrtyi niin että tuskin
tohti lähteä ilmestyksen jälkeen, joka oli korkea ja majesteettinen.
Valkeat olivat sen kasvot, samoin kuin ne kädetkin, jotka viittasivat
häntä nousemaan. Hän oli kuin hohtavaa kultaa.
Ei, toden totta ei tämä sittenkään ollut se entinen, päätteli nyt mies.
Niin, hän häpesi entistä opastaan. Jos hän olisi ollut kuvanveistäjä ja
ne äskeiset sanat hänen tekemiänsä kuvia, olisi hän kuvan sirpaleiksi
murskannut; jos hän olisi ollut tuli... ja nuo sanat jotain tulelle
altista, olisi hän ne polttanut, heittänyt keveän, mustan tuhkankin
tuuleen, ikuiseen häviöön. Nyt lausui olento:
"Sano, minkälainen olen, minkälainen minun sieluni, niin johdan sinut
tien päähän... ihanaan onneen."
Miehen myrtynyt sydän pehmeni, se alkoi elää ja hedelmöida, jälleen...
kuten mehevä multa, johon keväinen aurinko paistaa. Sanoja, kuvia,
uutta kauneutta se iti, vihersi, alkoi versota. Jokainen korsi,
punertava silmu, jokainen lehti, tuuhea lehvä ja kukka siinä kuvaili
tuon ilmestyksen ylhäistä korkeutta, hänen sielunsa puhtautta,
sydämensä loppumatonta hyvyyttä...
Mutta ilmestys väistyi. Hän pudisti yhä päätänsä, virkkoi:
"Et saavuta minua. Et ole kuvannut minua."
Ja yhtäkkiä hän katosi. Minne?
"Entinen hän oli sittenkin", mies katkerana itsekseen sanoi.
Ja hän jatkoi:
"Tiettävästi se ilmestyy taas... uutena, uudestaan."
Se olikin totta. Se ilmestyi. Kymmenesti. Sadasti. Milloin kuin olento,
joka itkee köyhyyttänsä ja tarvitsee suojaa, milloin kuin kaunis, nuori
tyttö, jota suudellaan kesän kukkivien syreenipuiden alla, tahi
niinkuin kypsä renessansin nainen, jonka povi kaartuu korkeana ja
hampaat kiiltävät viinin mehua, taikka kuin tanssijatar, jonka
voimakkaiden jalkain poljento hukkuu viulujen tahtiin, tai ilonaisena,
silmien alla tummat juovat, epätoivo, joka ei puhu koskaan yhtään
ainoaa sanaa, sitten sellaisena, sitten tällaisena: yhä, aina,
lakkaamatta uutena: nyt jonakin hämäränä haltiattarena, jonka siivet
humisevat kuolemalle vihkiytyneen ja kuoleman janosta sekautuneen
sankarin pään yläpuolella, nyt pyhimysnaisen tapaisena, kiharainsa
ympärillä säteikkö, nyt madonnan kaltaisena, nyt rakastajattarena,
sitten viileänä, sointuvana, vaiti, pelkkänä muotona, nyt palavina
aisteina... Aina väistyen edestä ja kadoten.
Mies seisoi synkässä korvessa. Viimeinen ihana näky oli kadonnut; sanat
olivat vuotaneet hänen huuliltaan, sanat, jotka taas tuntuivat hänestä
olevan tyhjät niinkuin hänen sydämensäkin.
Tyhjäkö tuo sydän? Jotain siinä oli. Ei enää katkeruutta: se oli
hänelle jo liiaksi kulunutta, koettua; ei pettymystä, sillä pettynyt
hän oli jo tuhannen kertaa; vaan siinä versoi nyt jotain vielä syvempää
kuin viha itseäänkin kohtaan siitä, ettei hän ollut pystynyt voittamaan
ainaiseksi sitä, mitä hän tahtoi. Tämä vihaa syvempi tunne, sellainen
voimakas, että se, itsensä hävittämisen halun ja katoamisen kaipuun
partaalla, kidutti ja kalvoi hänen sydäntään.
Vieläkö tulisi uusi ilmestys... jota hänen täytyisi tavoitella...
täytyisi!
Hän ei jaksaisi enää! Hän kaipasi kääntyä takaisin... tältä kirotulta
kidutuksen tieltä. Ja hän kääntyi.
Luuli kauaksi joutuneensa. Kulki tuokion: näki itsensä äskeisessä
kahden tien haarassa!
Mutta aikaa oli silti kai runsaasti mennyt, sillä hän tunsi itsensä
väsyneeksi.
Silloin näki hän sen tien alussa, jota hän ei ollut kulkenut, jälleen
sen kalpean olennon, jolla oli orjanruoskista punottu seppele päässä.
Olento ei vaikuttanut enää hänestä ankaralta, joskin oli alakuloinen
kuin ennenkin. Hiljaa ja lempeästi virkkoi hän miehelle nyt uudestaan:
"Kaikki on kanssani... niin yksinkertaista. Ja — se on kaunista,
onnellista. Etkö tulisi?"
Mies oli vaipunut maahan. Hän tiesi, mitä tuo toinen tahtoi.
Sitten käänsi hän kasvonsa olennosta murheellisena pois. Hän huokasi.
Ja huumautui, sillä toisella tiellä viittoi, säteili jälleen uusi
ilmestys, uusi harha.
"Hänellä oli paljon rikkautta: liian paljon kauneutta", huudahti se
olento, jolla oli orjanruoskista punottu seppele päässä.
"Liian vähän, liian vähän!" vastasi mies.