Me olemme armeija, joka kamppailee pattereilla, joka kärsii
juoksuhaudoissa. Emmekä tiedä, miksi meidät on viety sotaan tai kuka
meidät oikeastaan on sinne vienyt... emmekä sitäkään, ketä tahi mitä
vastaan me taistelemme tai minkä tähden taistelemme.
Mutta se on varma, että me taistelemme ja kärsimme... ja että meidän
on pakko taistella.
Nyt juuri on alkanut ottelu yhdellä kulmalla, jotakin linnaketta,
jotakin suurta joukkoa tahi ainoastaan vähäistä ryhmää vastaan.
Taistelu tuntematonta vihollista vastaan, joka pysyy meiltä salattuna
ja ahdistaa meitä näkymättömistä ja kaukaa.
Ehkä taistellaan pitkin koko valtavaa rintamaakin, jonka suuruutta
yksinkertainen sotamies ei jaksa käsittää eikä aavistaa, hän, joka
näkee ainoastaan oman ympäristönsä, oman ryhmänsä, omat toverinsa. Ehkä
taistellaan laajemmallakin kuin siinä paikassa, mihin kuulumme; kukapa
sen meistä tietää! Mutta siitä ainakaan ei erehdystä, että me tässä
taistelemme, ponnistamme vereen ja henkeen asti, kärsimme, kaadumme,
nousemme taas — kunnes sorrumme kuoleman uneen.
Taistelu käy... Taivas päällämme on musta; se on armoton,
arvoituksellinen. Ja ilmojen pimeydestä edestämme, päämme päältä kaikuu
jyrinä, joka särkee korviamme, huumaa ja kiduttaa aivojamme; siellä
salamoi ilkeästi, petollisesti, siellä valmistetaan tuhoamme, siellä
säkenöi veren värisenä, sieltä sataa tulta ja kuolemaa ja kauhistusta,
raadellen ja tuhoten meitä. Ja me yritämme, ponnistamme tuota
tuntematonta hyökkääjää vastaan... vai itsekö hyökkäämme? Sitä emme
tiedä. Me teemme niinkuin jostakin kuuluva, vastustamaton komennus
käskee tekemään meitä, kapinoiden mielessämme usein kyllä komennusta
vastaan, koska emme sitä ymmärrä ja koska tunnemme siten joutuvamme
kärsimysten uhriksi, raadelluiksi. Mutta käsky kuuluu: meidän täytyy
totella! Lähimmäisemme, meitä ylemmät, pakottavat meitä seuraamaan
itseään, syöksymään kanssaan. He puolestaan tottelevat joitakin heitä
ylempiä ja mahtavampia, ja ne mahtavat jälleen toisia. Mahtavatkaan
luultavasti käsittämättä paljoa koko menosta... ainoastaan kuunnellen
käskyä, horjumatonta ja auttamatonta määräystä.
Niin kuljemme yhdessä virrassa, yön pimeässä... kukin lähimmäiseensä
liittyen ja hänen tavallaan menetellen...
Eikä sodasta tunnu tulevan muuta loppua kuin yksilölle, kun hän kaatuu.
Sitä valitamme, nureksimme, halvat sotamiehet, ettemme tiedä, mitä
varten taistelemme. Vain sen tiedämme, että taistelu on muka paha ja
että tuntemattomasta vihollisesta on meille paljon vaivaa.
Koetamme päästä vihollisen kimppuun, että sen lopultakin
lannistaisimme... mutta emme pääse, emme sitä voita.
Me väsymme; hermomme eivät kestä tätä temmellystä, joka näyttää meistä
järjettömältä; me tulemme häijyiksi, julmiksi; me kovenemme, kivetymme,
paadumme, muutumme sydämettömiksi koneiksi kuin poloiset sotamiehet
ainakin.
Mutta vaikka pinta kovenee... niin joskus syvin sisus värisee: elävän
ja kärsivän ihmisen kidutettu liha. Joskus ainakin me jälleen huudamme:
"Eikö jo taistelu lopu? Kuka on tähän syyllinen?"
Kuinka saattaisi pieni ja arvoton sotamies tietää, kuka on syypää?
Tietävätkö sitä mahtavista päälliköistä korkeimmatkaan? Mutta pieni ja
arvoton, se meidän rintamamme hiukkanen, jota sanotaan ihmiseksi, etsii
syyllisen sieltä, mihin asti hänen silmänsä kantaa... jopa
lähempääkin: vierestään. Hänen aseveikkonsa, vierustoverinsa, se, joka
makaa hänen rinnallaan ja pysyy ponnistellen vaivoin elossa tai kestää
hänen kanssaan valleilla, se on hänestä syypää... kenties kaikkeen:
sillä hän itse väsyy, vaivautuu, kärsii, ja silloin hän on ilkeä.
Silloin sotamies, lähimmäinen, solvaa, lyö ja sortaa toista. Hän puhuu
mielettömiä, huutaa yhdelle:
"Sinun on syy. Sinä olet tyhmä, julkea! Et tahdo kuulla minun neuvoani,
miten oli rynnättävä. Nyt meidät on lyöty takaisin... ja minä olen
haavoittunut. Odota: minä maksan tämän kalliisti sinulle!"
Toiselle hän huutaa:
"Sinä olet itsekäs. Sinä vetäydyit hyökkäyksessä selkäni taakse ja
varjelit oman nahkasi minun kustannuksellani."
Kolmannelle:
"Ellei sinua olisi ollut... sinua, joka sotkeuduit jalkoihini... niin
silloin..."
Mitä silloin? Jotakin hyvää olisi syyttäjälle tapahtunut: hän olisi
kenties suorittanut sankaruutensa näytteen paremmin, hän olisi päässyt
käskemään muita, johdattamaan muka joukkonsa voittoon ja rauhaan.
Joukkonsa... ehkäpä koko armeijankin!
Tällä tavalla jokainen joskus taisteleekin toistansa vastaan, kostaa
toiselle, polkee, sortaa toista. Riistää nälkäisenä leipäpalan hänen
kädestään... juo vedenpisaran, joka toisen janoa sammuttaisi.
Tuntuu kuin koko rintaman osalla, koko armeijassa olisi päässyt
vallalle omaa itseään syövä hävitys. Niin on joskus.
Mutta armeija on sittenkin luja ja järkkymätön. Se etenee hiljaa...
niin verkalleen, etteivät yksityiset osastot etenemistä huomaa. Se
uhraa paljon, mutta se etenee. Mitä merkitsee pienten yksilöryhmien
keskinäinen riitely — sellaisessa armeijassa! Saattaako tällaisten
jättiläislaumojen johto ajatella niitä pikku vahinkoja, joita siihen ja
siihen joukkueeseen kuuluvien välillä raivoava vimma kokonaisuudelle
tuottaa. Pienet häiriöt eivät ole vahinkoja niin valtavalle
kokonaisuudelle.
Kuitenkin tuntuu tämä huolettomuus johdon puolelta, tämä
välinpitämättömyys yksityisistä ryhmistä mielestämme liian tylyltä.
Olkaamme levollisia! Kas tuossa kiitää luoksemme joku, juuri sillä
hetkellä, jolloin olemme menettäneet kaiken toivomme, jolloin tunnemme
itsemme loppuun asti väsyneiksi ja raadelluiksi, jolloin emme usko
koskaan voittavamme mitään; sen vuoksihan taistelemmekin keskenämme,
kun ei yhteisen voiton näky haltioita meitä kutakin unohtamaan omia
kärsimyksiämme ja uhraamaan itseämme. Niin, lähetti kiitää... ja
tuolla on toinen, joka lennättää toisaalle, kolmas kolmannelle
taholle... kymmeniä ja satoja, vaikkemme heitä kaikkia näe, me tässä.
Mutta meille julistetaan, — joskus sekin suopeus tapahtuu:
"Kuinka? Epäilettekö voittoa? Ettekö ymmärrä mitä vastaan taistelette?
Ettekö käsitä kukin omaa tärkeyttänne taistelurintamassa, oman itsenne
kalleutta tässä kaikkeuden kultaisessa ketjussa? Siksi olette synkät,
siksi ette unohda haavojanne ja viluanne, siksi olette vihaiset, jos
toiset taistelussa ja kärsimyksissä erehtyvät sotkemaan kulkuanne.
Kuulkaa siis: milloinka on meidän armeijamme kärsinyt tappion? Eikö se
ole aina voittanut? Aina!"
Ainako voittanut? Kuulemme kummastellen, jopa vihoissamme tällaista
puhetta. Airut julistaa edelleen:
"Niin, aina voittanut! Vapautta olemme aina valloittaneet. Vapautta
meille vieraasta kahlivasta! Vai eikö teistä ole mikään voitto se,
ettei muinaisen Persian ja Hellaan ja Rooman orjalaitosta ole enää
olemassa? Kristillisyyden armeija sen kukisti... teidän kantaisänne,
vain muutama sukupolvi sitten elänyt. Siinä on jo saavutus, jonka
vuoksi miljoonien on kannattanut uhrata henkensä, sen myönnätte!
Tuhansia muita voittoja, hengen ja aineen, voisin teille luetella,
voittoja, jotka ovat tehneet eläimistä... enemmän ihmisen kaltaisia.
Mutta jo tämä yksi ainoa esimerkki riittää vahvistamaan uskonne
edistymiseen, voittoon! Nyt tiedätte, tunnette, että aina olemme
voittaneet, aina tulemme voittamaan. Kukistamaan yhä enemmän paitsi
nälkää ja kylmyyttä myöskin ihmisen sokeutta, pahuutta ja itsekkyyttä.
Muistatte sen... ja silmänne kirkastuvat toivosta, haavanne ja kipunne
unohtuvat ja jättävät kasvoillenne kyyneleitten ja katkeruuden tilalle
hymyn, sydämenne aukenee. Ette toistanne enää näe syyllisenä johonkin
teille vastaiseen, vaan kanssasoturina, joka hankkii voimainsa mukaan
meidän yhteistä voittoamme. Ja ne, jotka näkevät, että heidän
kärsimyksensä olivat välttämättömät, kalliit tälle voitolle, he
ovat... onnellisia."