Ei ole tämä ihme mikään jutelma keksinnöistä eikä uutuuksista, sillä ne
eivät liene milloinkaan uutta eivätkä ihmeellistä, koskapa niitä
melkein joka päivä tapahtuu; vaan todellisesta harvinaisesta ihmeestä,
joka kuitenkin joskus on totta.
Vanha mylläri, joka nyt vaeltaa autuaitten kentillä... käyskentelee
ikuisesti vihannoivissa lehdoissa, keskellä koivikoita, joita ei syksy
koskaan lakastuta, ja kukkivilla ahoilla, joita ei hanki peitä, astelee
vihanta virpi kädessä, korkeana ja kirkastuneena ja loistava hymy
huulillaan rakkaitten karitsainsa perästä vieden niitä iankaikkisesti
kauniille laitumille... vanha mylläri tarinoi kerran...
Ei ollut joulu, mutta lähellä oli se vielä: oli uudenvuoden aatto.
Eivät palaneet myllärin tupasessa joulukynttilät, sillä niiden
polttaminen ei ollut hänellä tapana, enemmän kuin muissakaan pienissä
asunnoissa sillä seudulla. Mutta valoa oli silti pirtissä, valoa, joka
loisti harmaan ja lämpöisen takan liedestä, myllärin kesällä talveksi
varaamista pihkaisista ja kuivista petäjäpuista.
Mylläri oli hommaillut jotain kamarissa. Nyt tuli hän tupaan ja istahti
rahin päähän lieden ääreen, jossa jo ennestään istui muudan
nuorukainen, hänen kummilapsensa. Myllärillä oli sylissä joitakin
papereita.
Juhliksi puhdistettu lamppu tuikki iloisesti pöydällä. Uunissa sirisi
maukasta tuoksua levittävä paisti, lammasta, silavaa ja raavaslihaa.
Myllärin muorin kamarista, joka oli isännän kamarin vieressä, kuului
silloin tällöin sirmakansoittoa, raukeaa ja samalla raisua: talon
isännällä oli juhlilla luonaan eräs toinenkin vieras, joka oli tullut
taloon käsiharmonikkoineen, ja soitteli nyt siellä. Vanha mylläri,
lempeä ja naurusuinen herännyt, pietistiksi harvinainen laadultaan,
kuunteli maailmallista soittelua alakuloisesti hymyillen.
Milloin hanurinkurahtelu lakkasi, eroitti kamarista muorin juttelua
toisen vieraan kanssa... ja ulkoa korkeain mäntyjen pehmoista suhinaa,
ikäänkuin raskaita huokauksia.
Mylläri istui siis toisen vieraan kanssa tuvassa, hehkuilevan lieden
edessä.
Yhtäkkiä, tai oikeastaan verkalleen ja kuitenkin ikäänkuin tekoaan
hieman salaillen pisti vanha mylläri paperitukkusen, joka oli hänen
sylissään, palavaan uuniin, humisevien liekkien sekaan. Nuorukainen
huomasi hänen työntävän papereita palamaan, ja näki vanhuksen otsan
sitten kohoavan miltei ylpeästi pystyyn, ja hänen ohuilla huulillaan
väreilevän omituisen, leikkivän hymyn. Kun nuori mies katsahti
papereihin, joita iloiset liekit juuri nieleskelivät, oli hän
näkevinään niissä sanan: Velkakirja.
"Mitä mylläri tekee?" kysyi nuorukainen. "Poltatteko velkakirjoja?"
"Hyst!" varoitti mylläri, naurahti ja kohotti toisen kätensä etusormia.
"Älähän hiisku tästä muorille."
Poika ymmärsi ukon: muori oli tarkka raha-asioissa; varmaankin mylläri
poltti toisen velkakirjoja, ja mitäpä hänellä itsellään olisikaan ollut
kenellekään maksamista, joka nyt muka olisi ollut maksettu ja jonka
paperit hän olisi täten hävittänyt? Sitten mylläri jatkoi:
"Enpä velkakirjoja polta: yhden ainoan vain kadotan... pienen..."
Mylläri mainitsi hiljaa miehen nimen, joka oli ollut hänelle velkaa.
Syntyi pitkä hiljaisuus. Vanhuksen kasvot olivat taaksepäin
kallistuneet; ne olivat iloiset, kirkkaat, ja kumminkin hänen
silmänurkissaan, pietistin punertavissa, itkettyneissä silmissä,
kierteli vesi.
Meni hetki. Sirmakka oli hiljaa, tuuli ulkona huokaili, ja kamarissa
muori naurahteli ja jutteli.
Sitten huokasi mylläri syvään ja alkoi tarinoida verkalleen, —
opettavasti, hieman saarnaavasti:
"Niin, velkakirjasenhan minä poltin. Pieni velka vain... jollaisesta
ei kannata mainita. Mutta tiedätkö, että sittenkin tuntuu hyvältä, kun
sillä tavalla tein. Ihmeellistä. Mutta niin on Kristuskin käskenyt...
eikä silti juuri käskenyt, koska hän meiltä mitään vastinetta
vaatimatta antaa velkamme anteeksi, ottaa ne maksettavikseen.
"Tuntuu hyvältä... ja tuntuu siltä kuin tuvassa nyt palaisivat kirkon
joulukynttilät...
"Ja kuitenkin tuntuu siltä kuin jokin olisi ihmistä tällaiseen
käskenyt.
"Sanoisinko sinulle... poikani... missä sen käskyn sain?
"Olisinko kovamielinen... veisinkö ehkä sillä tavalla iloa
nuorukaiselta? Ajattelen näet, että onhan sinulla, onhan nuorella
oikeus ja vapaus iloita maailmasta. Paljon on siinä iloittavaa...
kesä, ja Jumalan luomassa maailmassa laiho ja kukkaset, maan hedelmät,
nuoruus: kaikki Jumalan antimia ihmisille. Iloita saa, iloita täytyy
siitä. Iloita ja ihmetellä.
"Tohtisinko nyt tosiaan kenties riistää sinulta iloa?
"Mutta jokin vaatisi puhelemaan surusta... josta kehkeytyy ja kertyy
ilo. Puhumaan, missä ja miksi minulle ikäänkuin annettiin käsky hukata
tämä velalliseni paperi.
"Se tapahtui muutama päivä sitten. Hänen mökissään... hänen
sairasvuoteensa ääressä. Niinkuin tiedät, hän on hyvin kipeä. Varmaan
hän pian kuolee.
"Täytynee puhua näin uudenvuoden aattonakin... iltana, jonka perästä
toivotaan kaikkea tulevalta vuodelta... kovaa on nähdä kuolevaa, nähdä
kuolevan ihmisen kasvoja...
"Katoavaisuus oli hänen kasvoihinsa sinettinsä painanut; ne olivat
keltaiset... niinkuin vanhojen kirjojen paperi. Niin on mennyttä mies;
tyhjiin laihtunut... kun on kauan potenut. Ja hänen silmänsä, tuon
mies-raukan: ne olivat ikäänkuin tavattomasti suurentuneet. Ne
näyttivät ihan mustilta, vaikka hän onkin vaalakkasilmäinen... ja ne
olivat pelkkää silmäterää. Isot ja mustat silmäterät kalpeissa
kasvoissa... Kuin jotkin ikkunat, joista jokin minua katseli. Mikä?
"Puoli vuotta tätä ennen olin nähnyt saman miehen hartevana, leveänä.
Silloin hän nauroi, hommasi työssä. Kiivas hän oli mieheksi...
sellainen ettei kai luullut minkään jaksavan hänen voimaansa vastustaa.
Ja hän kerskui voimillaan. Nyt, lyhyen ajan kuluttua, hän oli mennyt
näin kasaan. Jumala oli lähettänyt taudin... kutsumaan häntä pois.
Hänen ruumiinsa muuttui niin heikoksi, ettei hän pysty vuoteesta
nousemaan. Kovia sanoja täytyy hänen sietää niiltä, joiden on
hoidettava häntä ja joille hänestä on nyt tullut vastus: omaisilleen ja
lapsilleen... hänestä, heidän entisestä hoitajastaan. Eikä hänellä ole
voimaa eikä halua heidän käytöstään nurkua; ainoastaan vedet virtaavat
välistä poskille silmäkuopista. Jumala lohduttakoon häntä...
muuttakoon häntä vielä niin, että hänelle on ilo lähteä maailmasta.
"No... hänen silmiensä näkeminen se pakotti minut polttamaan tuon
velkakirjan. Oikeastaan minun olisi pitänyt tehdä se hänen nähtensä,
tai antaa paperi hänelle. Mutta... ehkäpä sinä tekisit sen hyväntyön
minulle, että menisit vakuuttamaan hänelle, etten ryhdy hänen
perikuntaansa velkomaan? Menemmekö yhdessä häntä katsomaan?
"Ne pian kuolevan silmät! Mitä puhui Kuolema, joka niistä katseli
maailmaa ja minua, sillä Kuolema niistä katseli. Kuolema ja
katoavainen. Tuntui kuin ne olisivat sanoneet: Katsokaa, tässä lepää
voimakas, yrittävä, paljon toivova mies... muuttui muutamassa
kuukaudessa heikoksi kuin lakastuva korsi. Ja Kuolema sanoi: samoin
olet sinä itse muuttuva. Sinä olet kuoleva.
"Kuoleva... minäkin. Ja juuri minä. Ennen muita ehkä minä, sillä
minulla on jo sellainen ikä. Kuoleva... ja katoava kuin ruoho.
"Miksi niin ollen välittäisin... pikku seikoista? Onhan minulla nyt
rahaa tarpeeksi. Ja ilman sitäkin: se, joka muistaa piankin lähtevänsä
pois, ei paljoa tarvitse. Muorillekin ja sukulaisille on minulla jättää
jotain, heidän elonpäivikseen... — niin on Jumala minua auttanut.
Heidän lyhyiksi elonpäivikseen: paljoa eivät he ennätä sillä ajalla
tarvita... eivät niin paljoa, ettei minulla olisi oikeus ilahduttaa
kuolevaa pyyhkimällä pois hänen perillistensä pienen velan.
"Velanko minulle? Mitä joutavaa! Ei ollutkaan se velka. Sillä ei
minulla ollut mitään antaa, ei ole mitään omaa. Ei mitään.
"Sanotaan, että mylläri on rikas. Että hänellä on mylly... että
hänellä on maatila... pellot, monta latoa heiniä joka talvi. Ja
rahojakin pankissa.
"Se on joutavaa puhetta. Lasten tarinoita. Ei minulla ole mitään. Ei
mitään omaa.
"Eikö mitään omaa?
"Ei. Miksikä ei? Siksi... että minun, niinkuin jokaisen, on lähdettävä
piankin maailmasta. Se on totta, se on selvää. Ja niin ollen on kaikki,
mitä minulla on, mitä olen ehkä itselleni hankkinut, annettu minulle
ainoastaan lainaksi. Lainaksi olen saanut itselleni myllyn, tilan,
karjan. Lainaksi kaikki; se otetaan näet minulta koska tahansa
takaisin, mieltäni kysymättä... tai minä otetaan pois täältä
lainatavaroitteni luota. Minun on jätettävä nämä lainatavarat
vuorostani muille.
"Lainaa on omaisuuteni, ei omaani. Jumalan omaisuutta se on. Mikä
oikeus, mikä ilo minulla olisi velkoa muilta semmoista, joka ei olekaan
oikeastaan minun? Eikö minun ole oltava sitä velkomatta... jos oikean
omistajan ääni siten minua käskee?
"Ei, minä en velo. Ja siksi olen iloinen, kun poltin edes tämän pienen
velkakirjan... taisteltuani kyllä sen pahan kanssa, mikä minussa
itsessäni piilee ja kuvittelee minulle, että minulla olisi maailmassa
jotakin omaa ja että minun olisi sitä vartioitava niin etteivät
lähimmäiseni sitä saisi. Lähimmäiseni, kanssavelalliseni... maailmasta
katoavat.
"Mieleni on nyt tästä teosta iloinen! Tuntuu kuin ympärilläni
palaisivat joulukynttilät... kauniimmat itse näkyväisen Jumalan
temppelin joulukynttilöitä!"
Meni hetki. Myllärin muori tuli tupaan, katsomaan paistoksiaan ja
järjestämään pöydälle juhlaruokia. Hänen mukanaan reuhtoili tuo toinen
vieraskin, harmonikkoineen, nähtävästi maistelleena miestä väkevämpiä
tuolla muorin kamarissa... toverinaan samainen — muori. Sirmakka
alkoi nyt räikyä tuvassa. Muori touhusi ja tirskahteli: sen nyt
arvaa, pullo oli hänellekin varsin mieleinen. Vanha mylläri iski
veitikkamaisesti silmää sille, joka oli hänen sanojaan äsken
kuunnellut, kai merkiksi, ettei äskeisistä jutuista pitäisi todellakaan
hiiskahtaa.
Mutta niin pystyssä oli vanhan miehen ylhäinen otsa, sellaista
järkkymätöntä tahtoa, sellaista itsensä kurissapitämistä ilmaiseva sen
otsan rauhallinen sävy, niin lempeä hänen hieno hymyilynsä, niin syvä,
alakuloinen sääli hänen tyynissä silmissään välkehtivän kujeellisuuden
alla, että nuorukaisen pää painui ikäänkuin vaistomaisesti hänen
edessään kunnioituksesta kumaraan. Kuolemaa hän ajatteli... ja
ajatteli, että tämäkin ystävä pian voisi siirtyä sinne, mistä ainoakaan
ei palaa. Sitä hän mietti... kuulematta harmonikan remua ja muorin
hoppuamista ja ainaista juttelua. Mutta ihme; surulliset eivät hänen
mietteensä ja tunteensa kuitenkaan olleet. Ei, jokin kummallinen
ikäänkuin nosti, tempoi, kantoi hänet iloon... Yli koko matalan
maailman olevaan hengen ihmeelliseen valtakuntaan.
Hengen valtakuntaan? Sellaista hän ei liioin uskonut olevan
olemassakaan: liian paljon hän oli nähnyt jo harjoitettavan omaa
hyväänsä tavoittelevaa petosta hengellä, aatteilla, korkeilla
ihanteilla. Mutta tässä oli tosi näyte siitä, että aatteen puolesta
voitiin jotain antaa, — ja antaa vaieten. Siispä saattoi olla
kätkössä, jossain, muitakin totisia hengenpalvelijoita. Miten oli
mahdollista, että tämä sivistymätön, yksinkertainen maalainen iloitsi
näin uhrautumisesta?
Poika näki taivaan valtakunnan! Ja — tuon myllärin näki hän siellä
huulilla hymy, silmissä lempeä loiste.
Nyt alkaa se poika olla vuorostaan vanha mies. Vuodet ovat menneet
pian: menneet autereiset keväät, mustat syksyt ja karut talvet, ja
vielä joutuisammin kultaiset kesät. Vanha mylläri on siirtynyt maan
multaan, kaiken elollisen lakia totellen... taikka siirtynyt noille
autuaitten ihanille kentille. Ja seurannut on häntä hänen rattoisa
muorinsakin.
Mutta aina, milloin tuolla entisellä nuorukaisella on edessään jokin
ilkeä pulma, tai jos suru häntä ahdistaa, taikka pettymys saattaa hänet
painamaan otsansa käteensä... johtuu hänelle mieleen tuo maalaisukko,
ja uudenvuodenaatto tuolla myllytuvassa, alakuloisessa, talvisessa
laaksossa; hän näkee myllärin leikilliset silmät, hänen itsepintaisesti
ylhäisen otsansa. Ja sitten hän naurahtaa itsekseen:
"Mitäpä hätää tässä! Tavaroistako? Ei omani ole minun: se on laina.
Lyhytaikainen laina... melkein kuin yhdeksi päiväksi annettu.
"Ja jos kuka minua mielestäni halventaa ja kalvaa, saadakseen, luuloni
mukaan, itselleen sitä pientä kunniaa tai pikku valtaa, mikä tuntui jo
ikäänkuin minulle lainatulta, niin... halventakoon! Naurettava hän
oikeastaan on: kuinka voi toinen toivoa niin vähäistä itselleen? Nähdä
harmia ja vaivaa sellaisesta, joka on vähempi turhaa, joka tuokiossa
unohdetaan!
"Joku tekee ihmisen narriksi, naurunalaiseksi... hyötyäkseen sillä
muka jotakin. Mitä se minuun kuuluu? Ja eikö olekin aina narrillista
kaikki, mikä takertuu johonkin, kiivailee, puskee, innostelee? Jopa
kannatti!
"Olisinpa aseeton, hiljainen. Antaisinpa... itseäni sortaa! Niin,
nauttia siitä, että on vähäinen, lyöty ja poljettu! Siitäkin saattaa
nauttia. Sillä miksi riidellä sellaisesta, mikä ei meidän ole tai on
tuokion vaiva?"
Myllärin muistaa hän aina, tuon ihmeen talonpoikain itsekkäässä ja
rähisevässä joukossa. Ukko nyökäyttää päätänsä hänelle, kujeellisesti,
hymähtää jotain, ikäänkuin sanoen:
"Mitäpäs! Ei hätää. Kyllähän tästä maailmasta aina pääsee... liiankin
pian. Kuolema se on sellainen ulosottomies..."