Keskellä viehkeää Vanajaa on pieni saari, ulkoapäin samannäköinen kuin
muutkin tuon järvenseljän enimmäkseen asumattomat pikku saaret: rehevä
ja vehmas, rannoilta paikoin matalaa someroa, paikoin harmaina
kallioina kohoileva. Lepät, joukossa korkeita ja tummia tervaleppiä,
joiden lehdet kiiltävät väkevästi ja rungot ja oksat ovat syksyisin ja
talvisin hienosti ruskeat, astuvat jalkansa miltei järven veteen,
seisoen rannalla tiheänä vartiostona tai muodostaen verhon, jonka läpi
katselijan silmä ei saavuta pienen saaren sisustan salaperäisyyttä.
Lepikkoa ylempänä kuumottavat kuuset, koivut ja muutamat vanhat
petäjät.
Eräässä kohdassa aivan rannalla näemme venheen, siimeksessä leppien
juurella; lähellä sitä verkkoja telineillään kuivamassa, maassa rysiä
ja mertoja, ja matalan saunan tuolla louhikkoon avatun ja sannoitetun
polun mutkassa.
Ja sitten naukaisee jossain kissa, joka pian ilmestyykin viereemme,
häntä pystyssä ison kiven nokkaan. Ellemme sitä peloittele, laskeutuu
se luoksemme, hankaamaan kupeitaan jalkoihimme, jopa heitäiksen
seljälleen ja anoo siinä naukuen hyväilyjämme.
Asuttu on saari.
Minkälainen kaunis ja omituinen asuinpaikka! Ja millä tavalla asuttu!
Ylenemme hiljaa rannalta polkua myöten, jonka reunoilla näemme milloin
akleijoja, sinisiä ja vaaleanpunaisia, milloin tulenvärisinä
rehenteleviä keisarikruunuja, ja sitten ilmestyy eteemme asukkaan tupa,
vähäinen, harmaa ja savuttunut, mutta rattoisan ja rauhallisen
näköinen, jopa somakin: ikkunanpielet ovat maalatut sinisiksi, ja
yhdessä mökin kolmesta ikkunasta on puhtaat, maalaiskutoiset uutimet.
Ovi on kumminkin lukossa: isäntäväki näyttää olevan jossakin ulkosalla
tai ehkä lähtenyt käymään manterella.
No, katseltavaa on kylläkin vieraiden ympärillä.
Erikoista huomiota ei herätä korkea ja rehevä ruis, joka lainehtii
saaren keskellä, pyöreällä aukeamalla; eivätkä kukkiva perunapelto
taikka kaalismaa tahi tupakkapenkki meitä ihmetytä, joskin ihastuttavat
sinisine ja valkeine kukkasineen, rehevine naatteineen tai komeine
varsineen. Mutta ainakin minä hämmästyn, kun näen mökin ympärillä pari
omenapuuta... ja sitten loitompana, suuren raunion vieressä, kolmannen
omenapuun, ja sen jälkeen yhä kauempana samaisia. Seitsemän, kahdeksan
omenapuuta näillä pienen pienillä viljelyksillä, kaikki tuuheita,
huolellisesti oksittuja, varmasti ja kätevästi tukiseipäihinsä
sidottuja.
Kuka on tehnyt yksinäiseen saareen omenatarhan?
Sitä kummastelemme, kun kuljemme ruisvainion piennarta ja ajattelemme,
millaiselta tämä jalostettu puistikko mahtaakaan näyttää kukintansa
aikaan...
Siinä menee hiljalleen tuokio, omenapuita ja ruista ihaillessa,
illansuun hyrrääviä hyttysparvia katsellessa, rantametsiköistä
lemahtavista illan suloisista tuoksuista nauttiessa.
Ja vihdoinpa kuuluu salmelta sorsien narskuttavien äänien lisäksi
myöskin soutuvenheen airojen vinguntaa. Mies sieltä soutaa, suuntaa
päätänsä kääntämättä kohti tuttua valkamaansa, jo kahisevat kaislat
venheen laidoissa, ja kokka karahtaa miltei äänettömästi somerikkoon,
parin suuren kiven lomaan.
Kissa hyppelee rannalla vesikiveltä toiselle, heitäiksen viimeisellä
kupeelleen isäntänsä edessä ja näyttää kellertävän vatsansa, naukaisee
tyytyväisesti; on rientänyt tulijaa vastaan.
Mietteissään soutava mies on huomannut vieraat, kääntyessään nostamaan
airojansa tulloista venheeseen. Hänen päänsä tekee nopean liikkeen, ja
lyhyesti, puolittain jurosti, mutta silti ystävällisesti hän nyt lausuu
hyvän-ehtoonsa, ja me selitämme olleemme huvisoudulla. Eipä hänellä
mitä kyläilyämme vastaan. Jotakin hän nyt puhelee kissastaan, ainoasta
kotieläimestä, mikä hänellä täällä on, ammatiltaan kalamiehellä, sekä
vaimostaan, joka on jäänyt yöksi kylään, manterelle; mutta kuitenkin
tarjoaisi hän meille kupposen kahvia taikka lasin teetä, pieneksi
virkistykseksi soutelusta, miehen keittely jos meille sopisi. Lähdemme
kaikin kartanolle. Ilmaisemme matkalla ihastuksemme rukiiseen, jonka
varren korkeudelle ei vertaa, tuuheaan perunaan, voimakkaasti kiiluviin
tupakanlehtiin, ja näihin moniin, komeihin omenapuihin. Saaren asukas
ja isäntä ainoastaan hymähtää tyytyväisesti jotakin sanatonta
vastaukseksi kiittelyihimme.
Mies, vanha ja hieman kumarainen, ruskeaksi päivettynyt ja ahavoitunut,
yksinpä jo äänestä päättäen luonnon helmassa miltei murtumattomaksi
karaistunut, aukaisee pirttinsä oven, köykistää päätänsä ja painuu
kissa edellään sisään, kutsuu vieraita perästään majaansa. Se on
hämärä, pienen pieni, mutta siisti. Tuossa suuri kiuas, josta varmaan
talvella, tammikuunkin pakkasilla riittää lämpöä yhdellä lämmityksellä
pariksi päiväksi. Ja takan kupeella sänky, punertavaksi maalattu, nyt
haavanlehdillä pehmustettu. Ikkunan edessä pöytä tyhjänä; kupit, ja
lautaset sievästi pestyinä tuossa hyllyllä taikka vanhassa kaapissa,
joka täyttää sisemmästä päätyseinästä niin paljon, että parhaiksi
kamarin ovi mahtuu sen ja takan väliin.
Isäntä aukaisee kamarin oven ja kehoittaa meitä lepuuttamaan
ruumistamme niillä istuimilla, mitä saatavissa on: pinnasohvalla ja
parilla puunjuurista punotulla nojatuolilla. Näiden istuimien keskellä
on ristikkojalkainen pöytä. Vielä näemme kamarissa raamatun ja muutamia
muita hartauskirjoja; siinäpä onkin sitten koko huoneen sisustus.
Pohditaanpa siinä isännän kanssa, mitä joisimme, teetä vai kahvia,
sitten vieraat istuvat ja odottelevat, kuka tupakoiden, kuka ilman
vain, ja vaihtavat kamarin avatun oven kautta pakinoita isännän kanssa,
joka sytyttelee tulta lieden tervaksiin, ottaa esille kupit ja lasit ja
puhelee siinä ohella vierailleen ja kissalleenkin, ja nyt kissastaan:
"Se on merkillinen mies... tämä Narri. Aika herkkusuu se on: sille ei
kelpaa ruuaksi paljon mikään muu kuin kala. Joskus jonkin lintusen
metsästä nappaa, Narri syö sen, tulee höyhensuisena tupaan. Mutta
hiiriä ja rottia: jopahan Narri niitä maistaisi, vaikka onhan niitäkin
täällä. Ehei, ei edes tassullaan niitä lyö, ei hammastaan niissä
tuhraa: ystävä on hiirille, parasta pataa vanhan rotan kanssa... Kerran
tässä... levolla oltiin illalla jo eukkoni ja minä, oli pimeä,
syksyaikaa... lamppu sammutettu... Niin, annas olla, alkoi kuulua
täällä rapinaa ruokakaapin ovelta. Minä heräsin, puolin olin jo unessa,
ajattelin: Narri kai siellä raapustelee; sillä on sellainen tapa ja
taito availla itse kaapin, niin, aivanpa kamarinkin ovi, jos se on
jäänyt vähänkin raolleen. Ajattelin Narrin koettavan aukaista kaapin
ovea ja ottaa sieltä itselleen joitakin herkkujaan... kalaa... tai
oli sillä kertaa teirikin paistettuna. Mutta sitten katsoin, ja näin
Narrin silmät varsin sänkymme vieressä, ei kaapin ovella. Kaappaisin
tulta, ja eikös pehkana: rotta istui kaapin ovella, oli sitä
jyrsinyt... ja Narri melkein tuossa sen rinnalla: katsoi rauhassa,
kuinka rotta veikkonen yritteli kaappiin. Ei tassullaan lyönyt, ei
hampaallaan uhannut; katseli ja kummasteli. Sellainen merkillinen mies
se on Narri, hehe."
Niin tarinoi isäntämme tällaisen jutun ja kuvauksen... ja kaikenmoista
muutakin, vakavaa ja hauskaa sekaisin. Ja sillä välin kiehahti nopeasti
tee, jonka vanhus kantoi nyt pöydälle.
Virisi siinä isäntämmekin suuhun tupakka... ja jälleen melkoisen
lyhyt, mutta silti mielenkiintoinen tarina, jota vieraat kuuntelivat
ääneti, ihmetellen ja keskeyttäen vanhuksen innokasta ja harrasta
puhelua ainoastaan jotakin erikoista, vielä selittämätöntä seikkaa
kysäistäkseen. Eikä isäntämmekään katkaissut juttuaan muuta kuin
kehoitellakseen nauttimaan virkistävää teetä taikka ollakseen
häveliäisyydestä hiiskumatta jotakin asiata, joka olisi hänen
kunniaansa kenties omalla kiitoksella kohottanut. Niin hän kertoi,
verkkaan ja hiljaisin äänin. Narri-kissaansa oli hän leikillä
merkilliseksi mieheksi sanonut; mutta hänpä itse se oli mies, kumma ja
ihailtava, mielestäni harvinainen laji oikeaa ihmistä, lähellä parasta.
Neljätoista pitkää vuotta oli hän asunut tällä saarella, asunut tätä
saarta. Neljätoista vuotta, jotka nopeasti solahtavat.
Kalastaja oli hän ammatiltaan, ja laadultaan hyvä kalastaja, joka tunsi
Vanajan kaikki kalahaudat paremmin kuin kukaan, jopa etäisten
sivujärvienkin.
Sillä ammatilla hän eli. Lapsia ei ollut.
Mutta kalastuksen lisäksi oli hänellä toinenkin elinkeino, oikeastaan
vielä tasaisemmasti varma kuin kalastus. Elinkeino ja huvi. Se oli
viljellä tätä pientä saarta. Saari oli hänellä vuokralla. Niin,
viljellä ja kaunistaa sitä. Kaunistaa: sitä merkitsivät nuo
vaatimattomat puutarhakukkasetkin, jotka olimme nähneet saunapolun
varrella, ja omenapuut.
Mutta mikä vaiva viljellä tällaista saarta! Mikä suunnaton työ ja
ponnistus. Neljäntoista vuoden työ... ja nyt saaren louhet ja miltei
kalliotkin vihannoivat ja kukkivat.
Kun hän tähän saareen asettui ja sommitteli siihen kalasaunansa, oli se
todellinen kalastajan saari: metsää, muutamia kallioita ja niiden
ympärillä kiviä. Pieniä ja suuria kiviä... aivan toistensa vieressä.
Sellaiseen kivikkoon mahtui perunamaa. Niin, oikeastaan ensin
ainoastaan tupakkapelto ja sitten perunamaa. Sen jälkeen alaa kaaleille
ja lantuille. Ja viimein raivasi uudisasukas melkoisen oikean pellon,
jossa kasvoi vuoroin ruis, ohra taikka peruna, jopa vähän vehnääkin.
Mutta millä tavalla hän teki peltonsa tällaiseen pohjaan! Ei uskoisi
se, joka louhikon silloin näki: pelkästään kangella ja lapiolla. Vaimo
apunaan.
Kangella ja lapiolla ja aurasella, jota mies veti ja vaimo painoi
kirkuvaan kivisoraan.
Mutta jos pienet kivet saatiin käsinkin heitetyksi raunioihin, ja
niistä isommat kangella irti, niin sanoihan vanhus olleen suuriakin
kiviä. Niitä oli niinkin suuria kuin tuo tuvan leivinuuni. Nyt ei niitä
ole. Ei yhtään monistakin kymmenistä. Eräihin niiden jättämiin syviin
hautoihin juuri ovat nuo omenapuut istutetut.
Kuinka saatiin isoimmat kivet hävitetyksi? Kangilla ja lapiolla
taas... ja tulella! Mies kaivoi kiven viereen syviä kuoppia ja upotti
kivet niihin. Peitti ne mullalla lähes metrin paksuudelta. Tahi sytytti
kivien päälle ja ympärille suuria rovioita; kun tuli kuumensi kivet ja
vettä kiville kaatoi, lähti niistä ensi poltolla päällyskerros hauraina
paasina irti. Sitten taas uusi tuli. Irroitetut liuskat raunioon, tai
salaojan katteeksi. Monta roviota siinä sai polttaa. Niin rikottiin,
hävitettiin kukin kivi kerros kerrokselta, kunnes siitä ei ollut
kantaakaan jäljellä... kymmenet pienen mökin kokoiset kivet kymmenen
pitkän ja nopean vuoden kuluessa.
Ei ruudilla, ei dynamiitilla... vaan melkein käsillä... hiljaa ja
sitkeästi. Miten olisi köyhä käyttänyt kalliita räjähdysaineita
tällaiseen... ja miksi olisi saaren mies niitä käyttänyt!
Kivien lomissa ja alla oli vähän multaa. Nyt sitä on pellossa paksulta:
sen näkee jo viljoistakin. Mutta saarelaisilla ei ole ollut koskaan
muuta karjaa kuin kissansa: kolme neljä niitä on jo täällä elänyt
vanhuuteensa. Silti heidän peltonsa, joka täyttää koko saaren
keskustan, kasvaa ihmeellisesti.
No, kalastaja keräili retkillään rannoilta kaislan tähteitä ja veden
hylkäämää muraa peltoonsa ja hedelmäpuilleen. Aina hänellä oli
matkoillaan venheessä mukana keskulaisen kokoinen pärekori. Siihen hän
sulloi hietikoilta muraa... ja metsistä lakastuneita lehtiä. Kotiin
palatessaan toi hän maihin aina korillisen erinomaista höystettä...
roskia, lehtiä tai mutaa, jotka vähitellen hiekkaan sekoitettuna ovat
muuttuneet mustaksi mullaksi.
Niin neljätoista vuotta. Neljätoista vuotta hän kantoi ja souti multaa
saareensa.
Kuulijat valtasi tätä vaatimatonta ja kuitenkin innostunutta pakinaa
seuratessa ihmettely. Polttaa kalliot tulella hiekaksi! Kantaa pelto
saareen manterelta! Muuttaa mullaksi louhi ja kivikko... saattaa se
lainehtimaan viljaa ja kukoistamaan omenapuina.
Sillä tavoin neljätoista vuotta...
Ja nyt on saari kaunis, kivikko hyödyllinen.
Kaikki ylistämme kumarahartiaisen, mutta vankan ukon sitkeyttä,
hämäläistä, hiljaista, koskaan horjumatonta sitkeyttä ja rakkautta
maahan.
Saaren isäntä oli vieraiden silmissä kasvanut vähän kuin
jättiläiseksi... miltei muuttunut jonkinlaiseksi noidaksi: tehdäpä
tällaiseen autiuteen pieni kodikas paratiisi...
Ja nuo kukkaset sitten, rakkaasti vaalitut... sievästi hiekoitetun
saunapolun varrella.
Pakisimme sieltä soutaessamme kuka mitenkin:
"Siinäpä mies..."
"Siinäpä mies, voimansa ja rakkautensa vuoksi ihailtava kaikessa
avuttomuudessaan. Ja eikö rakkaus ole maailmassa arvokkaampaa kuin
kaikkein ylpeimmät kyvyt ja loisteliaimmat lahjat?"
"Uuden torpparilain nojalla hän on toki saarensa saanut omakseen, tosin
tuskalla ja työllä, jopa käräjöimällä, mutta saanut kuitenkin...
maksamalla siitä lunastusta. Hyvä sekin."
"Totisesti hän saarensa ja sen pellon ja vihannesmaat ja hedelmäpuut
ansaitsee... neljäntoista vuoden lakkaamattomalla ponnistuksella."
"Nyt hän voi hiukan levätä. Syödä oman peltonsa leipää. Tosiaan oman
peltonsa."
"Omenapuittensa kukkien koreudesta hän puhui. Kukkasia hän oli
polkujensa varsille kylvänyt."
"Ja entäs se", huudahti eräs, "että ukko on saanut kaiken aikaan itse:
ilman sanottavaa apua oman ruumiinsa ja tahtonsa voimalla... oman
intonsa alati kiihoittamana."
Joku sanoi: "Eivät ole nuo kaksi ammattia hullumpia, näin
kesähuvittelijan silmällä katsottuina ainakaan: aaltojen oikullinen
vapaus ja kauan tyly, mutta voitettuna sitä turvallisempi maa."
"Hyvä on, että omillaan tulee toimeen, vaikkapa vain ilman poria ja
dynamiittia. Mikä monesti muutenkaan perisi — täällä maallakaan?
Ihmistenkö apu, rikkaiden. Toden totta: me ihmiset olemme toisillemme
melkoisen petollisia. Melkein aina... miltei ihan aina."
"Luo itsellesi turva... luo vaikka kalliosta, ellet parempaa voi
hankkia. Niin olet kuin linnoituksessa, — ja edes kesin kuin pikku
paratiisissa: punertavana kukkiva omenatarha ympärillä saaren
rantaleppien kätkössä. Siellä elät; töistäsi iloitset. Mitä välität
tylyistä ihmisistä, kunhan et itse ole kenellekään tyly: ken tulee
vieraaksi, sille annat leipääsi."
Ja joku lopetti:
"Hätäpä kasvattaa satoa vanhasta vainiosta! Hätäpä muokata pelloiksi ja
puutarhoiksi savipohjia ja mullalla täytettyjä. Käy kiinni karuimpaan,
kovimpaan. Puhalla henki kiveen. Luo tyhjästä: olet pieni kuva siitä,
joka teki tyhjästä maailman, maan ja auringon, kuun ja ihania unelmia
sytyttävät tähdet."
"On paljon oikeita paraatiiseja aidattu, muokattu ja istutettu
hedelmällisille ja aurinkoisille maille. Mutta olisipa Suomen
jokaisella pienellä kivikkosaarella sellainen hiljainen unelmiensa
toteuttaja kuin se vanhus, josta nyt näimme vilahduksen!"