Ja sinä ja puutarha tottelette suuren käskijänne sanoja. Talvi on
tullut... Mutta kuollut ei puutarha ole... sekö kuollut! Ei;
merkillistä, salaperäistä siinä tapahtunee talvellakin, unessakin...
syvällä kätköissä, joihin ei ihmissilmä näe, lumen ja roudan alla,
syvällä mullassa. Siellä eletään kuitenkin... ikäänkuin nähdään unta.
Kummalliset voimat siellä liikkuvat... hiljaa, ääntä hiiskumatta.
Siellä kasvatetaan ituja, silmukoita, valkeita, punertavia, meheviä.
Kun suuri Puutarhuri, häikäisevän kevätauringon hahmossa, nauraen
huutaa: "Ylös, lapseni... nyt olette levänneet!" Silloin! Silloin...
Kuin taikasauvan kosketuksella puhkeaa, työntäytyy, pursuaa mullasta,
juurista, oksien silmuista, lehdyköistä uutta vehreyttä, levännyttä,
voimakasta, säkenöivää elämää.
Ja uusi, salaa kylvetty tai istutettu kasvikin itää tahi versoo...
kaikkia entisiä kauniimpana.
Nyt on talvi. Aurinko pysyy enimmäkseen peitossa... Nyt alkaa sataa
lunta. Mutta välistä vielä aurinkokin pilkistää, ja silloin se
kimaltelee korkeassa koivussa, joka kasvaa hedelmäpensaiden ja kukkien
lomassa, kimaltelee oksien pienissä jäähelyissä niinkuin
kristallikruunun lasihelmissä.
Se kiiltely, vaikka vähäinen, on kumminkin rauhoitus, ettei aurinko ole
kauaksi aikaa kadonnut; vain talveksi. Se on sille, joka silmät vielä
vähän raollaan juuri vaipuu uneen, lupaus, että uusi kevät jälleen
vapauttaa: katoaa viimeinenkin viha, kipu, katkeruus ja kiihko: kaikki
katoaa!