"Gyysaa gääsää!" kimahtaa talvi-ilmassa viluinen pojan ääni, suuren
tehdasrakennuksen portilla pääkaupungin reunassa. "Mist' sää hiivit?"
Poika, joka puhuu, on pieni, laiha ja vaivaisen näköinen; jalassa on
hänellä puukengät; takki on liian iso ja repaleinen; korville vedettynä
on hänellä jonkinlainen karvalakki, josta karvat näkyvät kuluneen
paikoitellen pois tai riippuvat siitä irralleen tippumaisillaan kuin
karvaansa luovan koiran pinnasta. Nykeröiset nyrkit, joilla hän
hierustelee nenäänsä, ovat kylmästä pöhöttyneet ja haavoille
halkeilleet. Hän jatkaa:
"Baasaatko, sääkin, tshiikaamaan, kun lahtarit juhlii?"
"Hei, tshali!" vastaa se poika, karkeaääninen ja pitkä, jolle pieni
huudahti kysymyksensä. "Baasaan varttomaan gimmaani täältä. Mutshiako
tekin vartotte?"
Pikku pojan vieressä seisoo näet tyttönen suunnilleen samanlaisissa
tamineissa kuin hänkin, puukengät jalassa, vanha saali hartioilla,
huivi pään ympärille käärittynä, villalapaset toki kädessä; pojan
sisko, häntä nuorempi, aran näköinen.
"Mutshiamme... ja tshiikaamme lahtareita" vastaa pikku poika. "Kohta
ne tänne baasaa."
"Niin määkin", myöntää iso poika, melkein aikamies.
Siinä sitten lapset seisovat vastatusten, katselevat toisiinsa, ja
alkavat jutella edelleen asioitaan... Iso muistaa toivottaa iloista
uutta vuotta: sillä nyt onkin juuri tammikuu alullaan, eivätkä nämä
tuttavat ole sattuneet näkemään toisiaan joulusta saakka. Ja kysyypä
hän siinä pikku pojalta ja tytöltä, ovatko he saaneet joululahjoja.
Nämä ovat hetken vaiti. Tyttö ei yritäkään koko aikaan puhua mitään;
värisee vain viluissaan... ja yskii.
Iso poika kehuu lahjoillaan: hänen äitinsä oli ostanut hänelle uuden
paidan ja villasukat.
Silloin vetää pieni poika, joka on vilkuillut hetken neuvottoman nolona
ympärilleen, taskustaan harmaat lapaset, kuten yhtäkkiä jotain iloista
muistaen. Hän sanoo vilkkaasti, että eivät he oikeastaan olleet lahjoja
saaneet; mutta sanomalehdestä oli kaikille lehdenjakajille, joita
hänkin siskoineen on, annettu lapaset kullekin, — ja kun hänen ja
hänen sisarensa lapaset sattuivat olemaan yhtä suuret, niin
jouluaattona siellä patterin kolossa olivat he vaihtaneet lapasia
keskenään, veli ja sisar... — ja niin olivat he sittenkin saaneet
kumpikin joululahjan. Näitä omia lapasiaan täytyi pojan säästää; niin
oli käskenyt äiti... jonka piti nyt aivan juuri tulla ulos tehtaasta,
sillä kello oli kohta neljä.
"Onpa teillä kova gimma!" sanoo iso poika.
Pienemmät eivät siihen virka mitään.
Muutakin väkeä on kuljeskellut katukäytävällä pitkin tehdasrakennuksen
seinustaa, ken korviaan pidellen, ken jalkojaan kopistellen. Nyt sitä
tulee siihen yhä enemmän. Ja sitten alkaa kuulua tontin kulmauksen
takaa epäselvää musiikkia... torvisoittoa. Pojat, pikku tyttö
kintereillään, lähtevät juoksemaan sinne päin, mistä sävelet yhä
selvempinä kylmään ja harmaaseen ilmaan purkautuvat, rämähdellen
tehtaan huurteisissa tiiliseinissä ja herättäen kaikuja etäällä, tuolla
kaljuilla kallioilla, jotka kohoavat tehtaan edustalla olevan laakson
toisella puolella mustina ja viluisina, rinteillään muutama vääristynyt
mänty tai joku tölli.
Päättäväisenä kaikuu marssi, ikäänkuin tarkoituksestaan ja kovan
kohtalon vaatimuksista tietoisena. Jo pullahtaa juokseva lapsiliuta
näkyville kadunkulmauksesta, ja sitten marssii näkyviin soittokunta,
rumpupojat kankeissa sinelleissään, torvensoittajat kasvot kylmästä
jäykkinä, sotilaita tuimissa riveissä, kiväärit ankarasti olalla, — ja
paljon muuta kansaa; ja nyt kiiltävät vaunut, kaksi mustaa hevosta
edessä, vaunut, jotka keveine pyörineen nytkähtelevät hankalasti
lumessa. Ja jälleen väkeä: kirjavia upseeripukuja, pitkä jono
ajurinrattaita, silkkihattuja, osakuntien lippuja, — huminaa, kohinaa.
Tuskin on hälinässä kuulunut tehtaan torven ääntä; työläiset alkavat
vieriä tehtaan portista.
Patrunessa, tämän mekaanisen tehtaan omistajatar, viettää näet
kuusikymmenvuotiaan juhlaansa, ja sen kunniaksi hän on lahjoittanut
vapaudenpatsaan tässä lähellä olevalle huvilayhdyskunnalle... tai
ainakin suurimman osan tuon patsaan pystyttämiskustannuksista. Nyt on
hän kiitollisine saattojoukkoineen tulossa patsasta paljastamasta.
Tehtaan työläiset tietävät asian, jopa eräät heistä senkin, että
patrunessaa aiotaan tänään hänen talossaan juhlia vielä siitä,
että hän on ilmoittanut määräävänsä testamentissaan melkoisen osan
omaisuuttaan ja varsinkin jotkin kalleudet, joita on hänen huoneissaan,
yhteiskunnalle. Yhteiskunnalle? Millä tavoin? Sitä joku heistä
mielessään mietiskelee, koko juttua liioin ymmärtämättä.
Lähenevään kulkueeseen katsahtamatta, kankein kasvoin, mutta tuikein
silmin ja eräillä ivallinen hymykin huulillaan työläisparvi vyöryy
tahraisena ja konehallin käryiltä löyhkävänä portista kadulle ja hajoaa
kiirehtien eri tahoille.
Virkkaapa joku juhlamarsalkoista hiljaa herralle, jonka kanssa ajaa
samoilla rattailla, että tuntuu ikävältä, kun satuttiinkin tänne
parhaiksi työväen päästessä tehtaasta; menot sankaripatsaalla olivat
sujuneet odottamattoman pian.
Niin, työläiset hajoavat paikalta välinpitämättöminä ja vaiti. Mutta
eivät kuitenkaan kaikki. Muutama pysähtyy katselemaan puuhaa
syrjästä... tai huutamaan pois lapsiaan, jotka ovat tulleet odottamaan
vanhempiaan kotiin työstä ja innostuneet juoksemaan juhlasaaton
sivulla. Joku murahtaakin jotain... jopa uskaltaa hampaittensa välistä
hiukan viheltääkin. Ja kun sitten saattue tulee portille, aikaa kuulua
kimeää, vimmastunutta naisen säkätystä:
"Juhli, juhli, ponsari! Onnellista uutta vuotta... valehtelemaan
ihmisille ja sillä keräämään itsellesi kunniaa! Onnea tykö. Minä sanon
niin: hänen pitää se kerran saaman kuulla! Mitä rahoja lahjoitit
patsaisiisi, Rummin-Jusseihin? Kenenkä työllä olet ne koonnut, — kenen
vaivalla? Kyllä sinulla on kellotuspaikkoja kamarissasi, — mutta eipä
kelpaa sinun meille mörskiä rakentaa! Teettäisit työläisillesi edes
asunnot! Ei pennin-hyrrää meille juhliin; ei kuin paina kaiken päivää
työtä, kun rahoja muille lahjoittelet. Minä huudan... huudan kerran
niin että taivas repeää! Onnea tykö! Juhli nyt, peilaile itseäsi — kun
olet kermaa... nälkäpalkoilla kiusaaja, valehtelija, pöykkäri..."
Akan sanat haipuvat ja vaikenevat yleiseen äänten huminaan, torvien
soittoon ja rumpujen pärrytykseen, kun kulkue marssii sisään portista.
Poliisejakin näkyy tuolla häärivän akan kimpussa. Hän huitoo käsiään,
näyttää yhä huutavan. Ja sitten hän saakin mennä.
Hänen perästään tallustelevat säikähtyneinä ja avuttomina nuo kaksi
pikku lasta, jotka olivat äsken seisoneet portilla ja sitten juosseet
juhlakulkuetta katsomaan. Kun eukko kuulee heidän jotain hänelle
sanovan, huudahtaa hän heille, takaisin pyörähtäen:
"Tulkaa, penikat! Ei kannata häneen katsoa... vaikkapa sitten työstä
pois potkisi. Mutta kunniansapa sai kuulla... ja jos potkii pois, ei
meikäläisen olo täälläkään parane. Mennään koloomme vaan!"
Akka on laiha, solakkavartaloinen, mutta kumara; hänen hikisistä
kasvoistaan kiiluvat synkät silmät, ja hän puree hampaitaan. Hetken hän
kulkee kumarassa, sanattomana. Ja sitten hän alkaa kiukkuisesti
nyyhkiä. Poliisit ovat jääneet kauemmaksi... katselevat sieltä häneen,
joku hymyillen ja huomauttaen jotain tuosta hullusta ja riivatusta.
Kadun kulmassa hän pysähtyy hiljaa itkeskelemään, ja odottamaan jotain
tuttavaansa, sillä nyt hän yhtyykin erään toisen tehtaannaisen seuraan,
joka siitä kulkee ohitse. Toinen ei ole ensin häntä näkevinäänkään:
supisee vain sille isolle lehtipojalle, joka taannoin jutteli noiden
pikku sisarusten kanssa:
"Tule pois, Jali... hävyttömän seurasta..."
Tällä naisella on punainen, pöhöinen naama, vetiset silmät ja väsyneinä
roikkuvat käsivarret. Toinen työntyy torjumisesta välittämättä
kuitenkin hänen rinnalleen, harppaa siinä hetken sanattomana, mutta
aukoillen jo puuskuttavasti suutansa, ikäänkuin tahtoen selittää,
pyytää toiselta oikeutusta... vaatia itselleen tunnustusta rohkeasta
teosta. Ja sitten hän alkaakin uudestaan saarnata, kulkien yhä tuon
lihavamman naisen rinnalla, joka ei suvaitse häneen silmäänsäkään
luoda. Hän tiuskii:
"Sanokoot mitä sanovat! Potkikoot pois tehtaasta, jos tahtovat: siitä
ei elämä parane. Mutta niin se vaan on kuin sanoin: se on tosi! Jos
tietäisit... ja olet sen nähnyt: ei ole herkkua asua siellä
patterinkolossa! Ihmisten kuolemaksiko ryssät lienevät niitä pattereita
rakentaneet! Menihän tykkivajassa vielä kesällä, meni syksylläkin...
vaikka lattia vettä lainehti ja seinät olivat kylmät kuin kivi:
arvaahan sen, sementti! Mutta näin talvella! Kolmattakymmentä raatia
kuului olleen toissa päivänä pakkasta... eikä peltiuunissa säily
lämmin, vaikka saisikin tuskalla risuja kuusikosta itselleen
väännetyksi. Eikä ole ryysyjä tarpeeksi, — ja jopahan nekään edes
auttaisivat. Jumalan päälle sen vannon: luita se pakottaa, vilu...
pään se halkaisee, ytimet siinä hyytyy kuin rasva kylmässä. Ja keuhkot
tursuvat ulos. Jos itse rykisinkin! Mutta nyt alkaa tuo tyttökin
aina rykiä: kuoleman taudin se saa. Niin, niin, se on totta...
Jumalan päälle: silloin, kun oli kolmattakymmentä raatia, ei voinut
olla sisällä patterin kellarissa: täytyi keskellä yötä lähteä
metsätielle kävelemään ja viedä pennut mukaansa, muuten olisi joka
kynsi paleltunut! Sellaisia ne ovat meidän asumukset... Mutta
Rummin-Jusseihin piisaa rahoja! Eikö niitä alkanekin jo olla jokaisella
pihalla ja kalliolla! Niihin riittää rahoja... mutta me: mitäs
meistä... eipä meistä koreutta kenellekään... Ja paremmin tottelemme,
kun siihen paikkaan tikahdumme... paremmin teemme työtä, me punikkien
kirotut lesket. Ah, mutta... mutta..."
Kimmastunut nuorempi nainen haukkoili ilmaa, ikäänkuin tietämättä,
miten jatkaa; ja siihen hänen juttunsa loppuikin, puuskaisevaan
huokaukseen. Toinenkin nainen huokasi nyt... ja katsahti pitkään
tuohon tuttavaansa; oli kai jo tullut lauhkeammaksi. Huokasi... ja
sanoi:
"Niinhän se on... mutta minkäpä sille voi? Mitä me... typerät voimme?
Eikä minun mielestäni ole oikeinkaan noin kiroilla... ja häväistä
Jumalaa ja kaikkea... kapinoida sellaisia vastaan, joille ei mahda
mitään. Ei se auta: hylkäävät, eroittavat työstä: mikäs sitten edessä.
Täytyy alistua... kestää. Ja kyllä sitä... sentään elää. Veroina
menee kyllä puolet palkasta, puolet kaikesta... mutta minkä sille?
Työhän minulla ei ole kovin vaikeaa... sitä on jo tottunut, koneenosia
kirkastamaan. Mutta ne verot... ja kun ihmiset muuallakin ovat niin
ilkeitä! Paha se on minunkin asua... joskaan ei toki niin kuin sinun.
Tiedäthän sen roskakonttorin siellä seinän takana. Ihan äskettäin se
seinä, lautaseinä, puhkesi, ja koko tunkio kaatui minun mörskäni
lattialle. Ymmärtäähän sen: sellainen lautaseinä lahoo, kun aina kojuun
likavesiä ja ämpäreitä kaadetaan. Kamala haju ja siivo: koko tunkio...
melkein pöydälleni. Valitin talon omistajalle: ei lähettänyt korjaajaa.
Enhän voinut elää: kutsuin kirvesmiehen, aioin itse kustantaa. Mutta
kun isäntä sai sen kuulla, hän tulee minua haukkumaan: en olisi saanut
korjauttaa seinää ilman hänen lupaansa... Seinä on hänen! Ja nyt uhkaa
häätää minut... sen korjauksen tähden. Minne minä menen? Puolet
palkasta veroihin... Asuntoa ei saa, jos ei ole maksaa painonsa kultaa.
Mistä meikäläinen rahat? Pahaksi on maailma tullut..."
"Mutta paranee!" kiljahti nuorempi nainen. "Paranee, kun saadaan
miehet, jotka antavat meille asuntoja... ajavat patruunat ja kulassit
vuorostaan patterikellareihin ja lautaputkiin."
Mutta vanhempi nainen huudahti suuttuneena niin että oli
tummanpunainen:
"Tuota puhetta minä en siedä! Mitä se auttaa... pahalla kostaa. Verta
teikäläiset tahtovat. Minkäslaista nyt pitäisi olla? Sellaistako kuin
Venäjällä? Kyllä ne meidän johtajatkin osaavat sortaa... Työväestäkin
löytyvät kelvottomat, jotka nylkevät ja kiusaavat meitä... ja monin
verroin pahemmin kuin porvarit. Ei, tuota en siedä. En tahdo kuulla.
Täytyy kestää... uskoa Jumalaan... Rakentakoot muistomerkkejään..."
Toinen eukko nauroi pilkallisesti. Väiteltiin hetki: seisatuttiin,
filosofoitiin kauan kuten suomalaisen työläisen on tapana: aina ja
yhtämittaa, perinjuurin kaikkia asioita pohtia. Suututtiin, erottiin.
"Jali, tule pois kotiin!" huudahti vanhempi nainen kiukuissaan
pojalleen.
"Täytyy hiivata himaan", sanoi iso poika pienemmille lapsille.
"Rookaamaan, tshali."
"Hyvästi", inahti pikku poika hiljaa.
Sisko yski. Sitten pikku lapset lähtivät hiljaa kapsuttelemaan äitinsä
perästä, joka erosi työtoveristaan omalle suunnalleen, tuonne
alastomille patterikallioille päin, hirvittävään asumukseensa.
* * * * *
Mutta jokaisella ihmisellä on omat huolensa. Sanotaan, että köyhän on
turhaa rikkaampia kadehtia! Patrunessallakin voi olla surunsa.
Nyt on juhlittu patrunessaa, ja hän on yksin suuressa talossaan
tehdasalueen takana, jäätyneen puiston keskellä. Juhlat, jotka
hänelle on pidetty hänen lahjoitustensa ja samalla hänen
kuusikymmenvuotispäivänsä johdosta, ovat lopussa. Mitä lahjoituksia!
Paljon hyväntekeväisyysseuroille... ja koko asuinrakennus
hänen kuolemansa jälkeen hienoine taideaarteineen säädetty
taideyhdistyksille. Ja sitä paitsi erinäisiä pienempiä, mutta silti
sievoisia rahamääriä testamentilla kaikenlaisiin todella hyviin
tarkoituksiin.
Onnellinen ihminen, joka voi antaa! Mitkä taideaarteet! Tänään on suuri
yleisö saanut niitä nähdä. Siellä on kierrelty ja katseltu, salit ja
vielä lukuisammat kamarit ovat tungeksineet täynnä yleisöä, joukossa
paljon asiantuntijoita, yleensä kaikki valittua kansanluokkaa.
Juhlavalaistus joka huoneessa, kruunut ovat säteilleet, lamput
hohtaneet. Mitä aarteita siellä onkaan! Oi tuota kullattua, valtavaa
pöytää... ja tuota, ja tuota! Seassa jotain tyylitöntäkin, mautonta:
niinpä oli patrunessa kuulevinaan jonkun kuiskaavan. Mutta mitäpä
siitä! Ainakin kehuttiin enemmän. Paljon täällä on aitoa, arvokasta.
Tuokin kuuluisa... kuvanveistos... melkein antiikkia. Se on sieltä
etelän maista raunioista kaivettu. Se on maksanut niin ja niin monta
sataa tuhatta, lausui omistajatar lopuksi hiljaisella äänellä,
kulkiessaan vieraille oppaana. Se on tosiaan jotain verratonta. Sen
joutuminen tähän maahan on maalle kunniaksi. Entä nuo taulut!... Ja
nämä matot... nämä arvokkaat nojatuolit... nuo porsliinikoristukset
uunin reunalla. Miniatyyrit: niin suunnaton määrä arvokasta, hienon
hienoa työtä. Entä valikoima erilaisia vanhoja maljakoita: yksi sali
täynnä, hylly toisensa päällä kattoon asti. Ja täällä on kaappeja
Ranskan vanhoista linnoista, sänkyjä Espanjasta, helmiäisellä
koristettuja piironkeja Italiasta ja Levantista. Tämähän on ilmeinen
museo! Mutta kaikkein arvokkainta ovat sittenkin vanhat taulut, joissa
on muutamia suurimpien maalauksen mestarien nimiä. Niiden luovuttaminen
yleisölle on suurtyö.
Tosiasiassa isänmaalliset juhlat. On pidetty puheita, puhuttu
kauniisti, jopa liikuttavasti ja hellästi; on ylistetty, kohotettu
sielu korkeaan lentoonkin. On laulettu, on seurusteltu, soitettu,
naurettu, loistettukin ja poistuttu.
Nyt on talo tyhjä, tuo rakennus lähellä hedelmättömiä ja talviyössä
yksinäisinä kuumottavia kallioita. Ainoastaan vanha patrunessa siellä
liikkuu... ja pari palvelijaa.
Kruunut palavat vieläkin. Nyt ne sammutetaan, ja palvelijat päästetään
levolle.
Ja nyt siis ne juhlat ovat olleet! Nyt se on täytetty.
Patrunessa on antanut kaikkensa yhteiskunnalle ja maailmalle, — paitsi
sitä osuutta, jonka hän on velvollisuudesta ja tietysti mielelläänkin
määrännyt ainoalle, naimisissa olevalle tyttärelleen.
Juhlat on pidetty... Kai melkein viimeiset juhlat.
On niin hiljaista. Jokaisen kellon tikutus kuuluu... monilukuisten
kellojen, joita patrunessalla on runsas kokoelma.
Tuntuu tyhjältä, tyhjältä. Ja miltei itkettävän haikealta. Nekin
juhlat... ovat menneet.
Viimeinen pyyde on täyttynyt: antaa kaikki jälkimaailmalle, ikäänkuin
itse siirtyen kaikesta pois.
Kaikki pyyteitten täyttymisjuhlat ovat täten loppuneet.
Kaikki, mitä hän on toivonut, on toteutunut. Hänellä on ollut kunnon
mies, järkevä ja lujatahtoinen; hän se oikeastaan kokosi ja jätti
rouvalle tämän perinnön. Sen kartuttaminen kävi häneltä sitten, miehen
kuoltua, miltei itsestään.
... Tosin on aina ollut hieman selkkausta työväen kanssa. Varsinkin
punakapinan aikana. Mutta onnellisesti hän on selvinnyt: pelastanut
itsensä, omaisuutensa... kalliilla ostetut taideaarteensa, kaikki.
Mutta mitä nyt, kun on täyttynyt viimeinenkin toive, se, ettei hänen
nimensäkään ole maailmasta koskaan katoava? Sillä totisesti ihminen,
joka lahjoittaa maalle kalliita kulttuuriarvoja, saa maalta aikanaan
myöskin oman muistokivensä. Mutta mitä nyt tehdä?
Rikkautta ei hän enää kaipaa. Mitä hän sillä? Sitä on tarpeeksi, —
sitä on ylellisesti.
Ei syki sydänkään enää, — mitä vanhuksen sydämestä! Rakkaus, ohhoh, se
on vaipunut unhon hautaan, kipua tuottamatta, tuskin muistoja jättäen.
Vain ylimalkainen haikeus on jäljellä: että sydän, joka joskus oli
sykkinyt, ei voi sykähtää enää.
Viimeinen juhla. Ja sekin... on mennyt. Vain arkku kiinni, ja kaikki
hyvä!
Mitä tämä sitten oli — tämä elämä, joka oli pelkkää nousua melkein
palvelijattaresta ylimykseksi?
Niin, mitä enää tehdä? Jotain pitäisi: sydämessä sanoo kaivertava ja
ahdistava tunne, että jotain täytyisi keksiä tämän viimeisenkin
jälkeen... aikansa ratoksi... loppuun asti, kunnes pää on aivan
lumivalkea.
Jotain johtuu mieleen. Juuri näissä verrattomissa juhlissa, joissa
häntä oli ylistetty pilviin, ja syyllä kylläkin, oli portilla
tapahtunut... ainoa häiriö koko erinomaisen kirkkaassa, iloisessa,
lämpöisessä tunnelmassa. Siellä portilla oli jokin eukko kirkunut. Kai
hänen työläisiään; sitä ei hän varmaan tiedä, eikä se hänen asiansa
olekaan, vaan työnjohtajien; — mutta hän aavistaa ikäänkuin
osapuilleen, miksi hän oli kirkunutkin: ainahan ne varakasta luokkaa
vastaan kirkuvat. Kateus... viha... Avuttomien, typerien raivoa.
Se oli siis tämän illan pikku häiriö; mutta ei se suinkaan hänen
mieltänsä masenna. Hän vain hymähtää itsekseen. Sellaiseen hän on niin
tottunut... yhä lisääntyviin vaatimuksiin, tulkkaamiseen... Ei hän
kuullut eukon sanoja, eikä ole moneen aikaan sellaisia tahtonut kuulla:
viime aikoina on hän antautunut kokonaan keräämään taideaarteita,
luomaan itselleen nimeä, joka ei katoaisi... Ja nyt se on tehty. Nyt se
on... mennyttä.
Mutta uusi vaatimus ilmestyi taas. Mitä alkaa tehdä? Mihin ryhtyä?
Minne matkustaa? Mitä maita olisi vielä näkemättä, — sellaisia, jossa
voisi olla hänelle jotain uutta? Kaikki on nähty, — maapallon joka
kulmalta on hän kerännyt itselleen muistoja, jotka ovat nyt tässä
ympärillä... ja joista on nyt — luovuttu.
Niin, on todellakin kummallista, tuskallista, kun ei enää tiedä mitä
tekisi. Se on vasta sielunahdistusta, jota ei kannata kadehtia. Olisipa
köyhä ja onneton eukko tämän aavistanut!