Sinä lauantai-iltana kävi hovin suuressa saunassa, jossa oli kylvyllä
isäntää ja renkiä, torpparia ja muonamiestä, voutia ja monttööriä,
mieskarjakkoa ja meijerikköä, herraa ja halvempaa, palkollista ja
palveltavia, tulinen puhe politiikasta... melkein yhtä tulinen kuin
simainen löyly, joka viuhui kiukaasta valtavalle lavalle, missä
viuhdottiin kilvan makeilla vastoilla kesäisen illan kurkistellessa
sisään vihertävistä ikkunaruuduista ja välkkyvältä järveltä. Yksi
tahtoi lisää löylyä; mutta toinenpa toivoi, keskusteltaessa siinä,
kiertelevin vihjauksin ja lopulta ilmeisen selvästi kuningasvaltaa;
kolmas naurahteli, rähähteli, pilkahteli tasavallan puolesta; neljäs
koetti hiiskua jotain, että tämän turpeenpuskijan mieltä sitä olisi
noudatettava, jos ei aivan punikkimaisesti, niin jollakin tavoin siihen
suuntaan: kukaan ei tietänyt, mitä tämä sopertelija oikein tarkoitti;
neljäs vakuutti, että edistysmielisiä hän äänestää; toinen ja viides
ryhtyivät silloin ivailemaan Suomen presidenttiä, ulkokullattua, joka
toivoo itseään palveltavan ja kunnioitettavan... kuin kuningasta:
puhujat olivat näet noita kuningasmielisiä, isojen tilain omistajia;
mutta kuudes sanoi, että ettepäs palvelekaan residenttiä; ja toinen
huusi, että: "Juuri niin. Vai se vielä puuttuisi. Eläköön kuningas!"
"Älkää, hyvät syntiset, minua polttako!" jatkoi seitsemäs. Ja nyt
nuristiin, ja kiistettiin kouluihin aiottua moraaliopetusta vastaan,
huidottiin kättä, sanottiin: "Onko tämä nyt laitaa? Ei tule mistään
mitään! Koko maa menee päin honkia." Ja joku väitti: "Juuri niin,
punikiksi tästä pitää ruveta, elleivät verot pienene; maamies tässä
loppuun nyljetään ja nilkipinnaksi ketetään." Ja sitten muristiin ja
valitettiin työlakkoja, pohdittiin viisaasti kansankasvatusta,
tiedusteltiin: "Mitäs mieltä te olette? Onko se oikein... ja onko se
väärin sivistyneeltä ihmiseltä tai köyhältä naiselta, jolla on viisi
lasta eikä miestä?"
Mutta yhdessä valtavan lavan nurkassa alettiin tarinoida ja järkeillä
kieltolaista, onko se ollut siunaukseksi, ja sitten vedettiin pitkin
koko miesten ja nuorukaisten ja poikain piiriä nuottaa, jossa oli
kaikenlaista kieltolaille rakasta tai vastenmielistä rojua,
viinapannuja, pirtupulloja, kanistereita, trokareita, kalliita veroja,
raittiita työläisiä, entistä onnellisempia koteja, terveyttä,
puhtautta, siveyttä, lahjuksia, juopottelevia hengenhaistajia,
vajauksia valtion budgetissa, vaimojen ja morsianten kyyneleitä,
tulevaisuuden ihanteita siltä ajalta, jolloin ihmiset eivät pidä
ryyppyä tärkeänä, vaan suorastaan unohtavat sen, jos nuoruudessaan
tottuvat siitä pois, ahkeria ihmisiä, hermotauteja, puuspriitä,
sokeutta, miljonääreiksi nousseita renkejä, — siis ikäänkuin nuotassa
ahvenia ja haukia ja särkiä ja kiiskiä, joku siika ja säyne ja
kellerväsilmäinen lahnanparkki, mutta enimmät toki muikkuja... vaikkei
näitä muikkuja juuri kukaan huomannut, koska ne kuuluivat asiaan,
luonnolliseen saaliiseen. Ja riistasta, joka oli täten yleisen
innostuksen ja aatteellisuuden apajalla vedetty, riitti sitten jälleen
selvittämistä ja eroittelemista, syrjänakkelua ja sättimistä,
konttiinpistämistä ja kehaisua, syljeskelyä ja pilkkaa ja naurua...
kunnes ensimmäinen mies huusi lavan nurkasta: "Jospa antaisitte vielä
viluiselle ja löylypäiselle renkimiehelle raiskauksen löylyä!"
Ja se mies oli kovin keskikokoinen hevosrenki Tahvo.
Sitten lyötiin jälleen löylyä, jo monennen kerran, ja nyt painuivat
suut hiljaisiksi, painuivat päätkin kohti permantoa, sillä tulinen
löyly tukkesi hengityksen ja pakotti niskat nöyrtymään, sai vastatkin
väkivallalla lepäämään. Ja mustalta, nelikulmaiseen piiriin
rakennetulta lavalta kuului vain silloin ja tällöin: "Ähhäh!"
Joku meni kolisten lavalta alas, toinen kömpi perästä, kolmas seurasi
puhisten edellistä, kiitellen saunaa, isäntää ja löylynlyöjää, meidän
Maria, joka päällyshameen helmat vyötäröisille käärittynä teiskaroi
mukulaisen kiukaan luona, nakkeli vettä, sekasi toista, naureskeli ja
antoi sutkauksen sutkauksesta, mikäli niitä tänä iltana tarvitsi antaa,
sillä innostus aatteisiin, eikä älykkyyteen, oli äsken tosiaan ollut
kuuma. Ja suuressa saunan eteisessä, missä sitten vilvoiteltiin
leveillä penkeillä pitkin seinävieriä, nokkosten ja angervoiden
kurkistellessa sisään yhä hämärtyvistä ruuduista, oli pohtiminen ja
porina jälleen jatkuva, siitä kohdasta, mihin se oli katkennut
kieltolakia tuolla löylyssä vatvottaessa... kunnes muudan mies, laiha
ja keltanaamainen, virkkoi penkin päästä, ovensuusta:
"Kuulkaahan, isäntä-kulta ja hyvät herrat, jos kuulla viitsitte
tällaisen renkimiehen ja joutavan runtin ropinoita."
"Se on Tahvo, se", sanoi joku.
"Se on se palkinto-orhien kasvattaja!" kiitteli toinen.
Ja mies, joka tahtoi kuulemista, oli taas tuo hevosrenki Tahvo.
"Mitäpäs minusta, rengistä vain, ryökäleestä!" sanoi Tahvo. "Mutta jos
orheista tulee puhe, minun orheistani, tai meidän isännän orheista,
niin niissä ei olekaan moittimista, siitä pistän pääni vetoon: ne
pudottelevat ensimmäisen palkinnon ihan puhtaasti, varastamatta ja
voroamatta ja neliloikkaa laskematta. Mutta mitäpäs minun pitikään
kertoa? Rengillä se on näet välistä semmoinen halu kertoa... hänkin
tahtoo mukamas suunvuoroa, niinkuin hänellä siihen mikä oikeus olisi,
runtulla. Haastelkoon vanhoille tammoille ja ikälopuille ruunille;
mitäs hän isäntämiesten joukossa? Mutta, tuota, mitäs minun pitikään
turpaani pieksää? Kieltolaista! Tuosta mainiosta laista? Etteikö nyt
enää, nykyisen kansan ja maailman aikaan, saa edes tohtorilta
kelvolleen jotain väkevämpää rohdokseen, jos kipeäksi tulemaan sattuu?
En minä tohtoreita viero... en kammo muitakaan herroja... vaikka ovat
paljon älykkäämpiä ja korkeampia ja isotuloisempia kuin tällainen
renkimies, jonka on tyytyminen neljäänsataan markkaan ja täyteen
ylöspitoon kuussa... vaikka hän enemmänkin saisi kulumaan, kun oikein
koettaisi. Mutta: mitäs hilkkunaa tämä on: ettei kipeäksi tuleva saa
enää rohtoa? Jos sika-parka joutuu yskään tai röhään, jos lehmä
punatautiin, tai komea hevonen, sellainen, jolla ajaisi kymmenet
ensimmäiset palkinnot, päänkolotukseen, niin millä heitä parantelet?
Milläs on ennen parannettu kuin sillä, jonka nimeä ei enää nykyisiltään
uskaltane lausua: on niinkuin kiroaisi, alkaisi noitua, tai siunaamalla
väärinkäyttäisi taivaisen Isän nimeä. Millä heitä hoitelisit, ellei
sillä, joka kuusen juuressa lekkeriin tippua lirputtaa tai jota suuret
herrat apteekeissa suurilla taidoillansa valmistavat! Ja nyt — sitä ei
saa. Jos ei sitä tahdo saada. Ai, ai. Onko tämä laitaa: että annetaan
eläinten kuolla tauteihin, monta kuukautta syötettyjen sikojen, hyvien
lypsylehmien ja hevosten! Sellaisten orhien, että täytyy erikoisella
nikkarilla teettää länget: niin on leveä kaula, metrin levyinen on
meidän Perhollamme! Ja tällaisen nyt annettaisiin mennä hukkaan...
viinapisaran tähden, ohhoi!"
"Entäs renkien taudit sitten!" huudahtivat Tahvolle jotkut.
"Renkienkö taudit?" jatkoi Tahvo. "Renkimiehen vammat ja siukkuudet?
Rengillä ei saa olla mitään tautia. Ei toki — milloinkaan! Rengillä on
terve ruumis; se ruskaa kuin vanha pärekori. Eikä minulla ole koskaan
ollut mitään muuta vammaa kuin että välistä on päätä ruvennut
pakottelemaan senjälkeen kun taivainen Isä, joka kaikesta huolta pitää,
on tipauttanut minulle yläilmoista sellaista, josta muilla on murheensa
ja surunsa, mutta jota minulle annetaan aina ilmaiseksi. Annetaan
taivaasta! Sellaista tautia minulla on ollut... mitäpä muuta täällä
maalla enimmäkseen! Eikä rengillä tosiaan sovikaan olla, eikä sa
olla... niinkuin paremmilla ihmisillä. Renki kun olen, en rohtoja
tarvitse. Rohdoiksi en minä sitäkään väkevää tahdo silloin, kun rupeaa
välistä tuota päätäni pakottamaan. Miksikö sitten tahdon? No, kaikkea
nyt ihmettelette. Muuten vain tahdon: kun se on hyvää... makeaakin
se on. Herranen aika, kaikkea minun pitää kuulla ja kärsiä: tässäkin
äskettäin, olikos se toukokuulla, isäntä-kulta, vai milloin? Olkoonpa
nyt ollut milloin tahansa: onhan tätä aikaa tarpeeksemme maailmassa...
ja jos ei kenellä ole tarpeeksi, niin eikös vanha sananparsi sano että:
sadassa vuodessa on aikaa. Niin justiin melkein: että lainatkoon sen
tuosta sadasta vuodesta, jos kenellä on niin tulinen kiire ja
ajan-nälkä. No niin, toukokuussa, kun miltei parahin maitolehmä kääntyi
kipeäksi, niin tämä isäntä tuli karjakartanolle ja aikoi kaataa sen
suuhun sitä... sellaista. Älkää mainitko nimeä! Ei sitä saa turhaan
lausua. Kaikkea minun täytyy sietää! Tulee isäntä... ja kaataa
sellaisen aineen, sellaisen Jumalan viljan elukan suuhun! Ahhah,
sellainen aine! Niin suurella vaivalla nykyään hankittu; eihän näet
sitä ihmisellekään enää anneta. Kaataa sellaista lehmän ruohokinaiseen
kitaan. Kun minä tallin ovelta sen näin, niin sydäntäni riipaisi; siinä
paikassa olisin juossut ja tempaissut putelin isännän kädestä ja
holittanut sen sisuksen omaan sisääni, ellen olisi muistanut, että
renki minä ainoastaan olen, neljäsataa markkaa kuussa ja vapaan asunnon
ja hikoiluttavan lämmön nauttiva; tempaissut sen olisin, jos en lisäksi
olisi muistanut, että tässä tapauksessa on lehmä parempi ihmisen
lasta... ja että Jumala minulle kuitenkin viinaa tipauttaa milloin
tarpeelliseksi näkee. Mutta se kaiveli: mokoma Jumalan vilja lehmän
suuhun! Raavaan, lyhytjärkisen lehmän pötsiin, elukan, joka sen ottaa
rohtona, äkistellen ja puuskutellen. Rohtona sellaista! Minä en ota
sitä milloinkaan rohtona, vaan muuten vain: Jumalan siunauksena. Niin,
niin. Ja kuulkaas nyt, jos viitsitte, renki-tolvanan käsitystä, minkä
tähden se minusta on Jumalan siunausta. Minkäkö tähden? Sen tähden,
että Jumala sitä aina siunaa. Antaa tarvitsevalle yhä kuitenkin.
Ilmaiseksi, kuten jo sanottu. Isäntä työntää sellaiset aineet lehmille
ja sioille... sillä mitäpäs niistä rengille. Monta kertaa olen tosin
teeskennellyt itseni kipeäksi, vaikkei renki voi olla kipeä, ja
päänsäryssäni tullut pyytämään isännäitä: Antakaa nyt jotain rohtoa,
sillä olen siukka. Antakaa vaikka... sitä sianrohtoa. Se rengille
mainiosti kelpaisi! Mutta ei tämä isäntä ole antanut. Tietenkin hän on
ymmärtänyt paremmin kuin minä, että on tuo sika kuitenkin renkiä
parempi ja ettei sovi ottaa sikojen rohtoa ja heittää renkien eteen.
Mutta sitten on Jumala siinä viisaudessaan, jota ihmisjärki ei käsitä,
tiputtanut minulle sekä rohdot tautiin joutuakseni että siitä
päästäkseni yhtaikaa. Muutaman kerran on niin tapahtunut tämän lain
aikana. Ensin antoi kilpa-ajoissa syyspuolella suurten herrain käsien
kautta. Sitten, kun olin kaupungista vetämässä sitä, joka on pellolle
kultaa, löysin kauppiaan pikkurakennuksesta erään lokeron nurkasta
putelin. Minä sitä katselin, nuuskiskelin, ja mitäs: pistinpä sen
sitten kuormani pohjalle, kun ensin olin vähän maistanut kokijaisiksi.
Tuli puukhollari, kun kuormaa tein, kyseli, enkö ollut nähnyt lokeron
nurkassa mitään. Mitä? Enhän minä mitään siellä ollut nähnyt; en
mitään. On ne sellaiset näkemiset ennenkin nähty... kuin nuo lokerot.
Mitäs hän, meni pois. Minä: kuormineni kotiin päin... ja tämä
isäntä-kulta tietää sanoa, että kotiin se kuorma tuli, vaikka sitä
kirottua siinä pohjalla... oli ollutkin. Mutta eihän se rengin
ruumiille pahaksi: renkimies on aina terve ja luja; tuollainen kuin
tupakka tai ryyppy siinä ei ole sen kummempaa kuin söisi tai joisi
hyvästi: vain hyvä oli ollakseni. Eikä tässä maailmassa ole hätä elää,
kun renkinä elämään tyytyy, eihän toki: tällaisen talon sapuskoilla ja
palkoilla! Ei ole hätä näiden lakienkaan aikana. Mitäpä tällaisista
laeista? Sanotaan, ettei nyt saa juomisena ottaa ruumiiseensa, mitä
kukin ruumiilleen mukavaksi näkee. Miksi ei saisi? Kuka sen estäisi? Ei
me toistemme tahdolle mitään voida! Saahan sitä aina. Laista ei ole
estettä. — Se on vain hyvä ja mukava laki, tämä tällainen; sillä kun
ennen vanhaan piti hakea juomista ja mökäöljyä kaupungista, jonotella
anniskelun ovella, niin nyt sitä tulee tänne kyliinkin, ihan äärelleen,
puheensiementä, porupillereitä, ilolientä; ei kuin ota; ei ole tarpeen
juosta ja ajella ja soutaa, eikä kulkuvehkeitään erehdyksessä
säpäleiksi lyödä. Kotinurkillaan vain moikaa, lauleskelee ja
rallattelee, antaa eukolleen selkään, jos eukko tuskailee... eikä
putkaan mikään poliisi maalta vie. Hyvä laki tämä on, mukava laki.
Juomiset tulevat janoiselle suun eteen. Minulle esimerkiksi, köyhälle
hevosrengille; joka en ole punikki, joskaan en ihan valkeaksikaan
saattane valkaistua, kun en ole palttinaa, vaan ainoastaan karkeaa
renkisainetta, Jumala sitten taas hommasi sitä uudemman kerran, sitä,
minkä ilkeät ihmiset kieltävät kaikilta paitsi eivät ehkä osaavaisen ja
rikkaan älyttömiltä elukoilta... eivätkä siltä, joka sitä tahtoo. Tämä
isäntä sen tapauksen tietää, ja tämä Taavettikin, ja tämä herra
monttööri kanssa, sekä nämä torpparit ja tolvanatkin. Mutta näille
herroille, jotka viisaita asioita ovat tutkineet ja lukeneet, pitäisi
oikein se tarinoida: että kuinka ihmeelliset ovat sen Ylhäällä
asuvaisen neuvot ja kuinka hän muistaa sitä, joka eläinten tähden
unohdetaan. Tämä tapaus sattui nyt jälkeen joulun. Oli ilta, helmikuun
ilta. Minä olin Innon-Perhoa ruokkimassa: tiedättehän, herrat, sen
nuoren hevosen, jolla niitä tuhansia vielä kerran juostaan. Niin ajaa
tuonne kujalle miehiä, mistä minä tiesin, herrojako lienevät olleet vai
renkejä: osaavat ne rengitkin yltiöpäällä herroiksi ajaa. Niin nuo,
olivatpa sitten herroja tai narreja, pöllyttävät kujalle, siinä
sanovat, huutavat: Uu-huu, öö-höö! Uu-huu, öö-höö! Suuria herroja
olivat olevinaan... ja ehkä olivatkin, kuka sen tietää. Ja
sanoivat eksyneensä lumisilla taipaleilla. Minkä kieli pystyy,
juttelevat. Aikoivat tuonne kauas, sinne siihen ja siihen kylään.
Kauppamatkustajia: sellaisia kauppamatkustajia niitä nykyään paljon
kulkee. Ja sitten tahtovat minua opastamaan, kun olivat eksyneet...
kuskaamaan heitä oikealle tielle. En, sanoin minä: olen väsyksissä,
ilta on myöhä. Ehkä peloittikin minua pimeässä läpi metsän takaisin
kävellä. He kehoittelevat: Huu, höö... saat sata markkaa, jos tulet...
Saat viisikymmentä! Öö-höö, uu-huuf me ollaan herroja, saat
viisikymmentä markkaa! Minä sanoin: Jos sata! Minua näet ihan totta
alkoi peloittaa pimeässä. He löivät rahat kouraan... ja mitäs minä
sitten enää: sanasta miestä, sarvesta mullikkaa... ei kuin lähde
kyytiin. Nousin kuskipukille. Niin kolmas herroista kun alkaa
selittämään, että siinä täytyy varoitellen istua. — Onko sen alla
lasia? kysyin minä. — Lasiako; eikö mitä, vaan tärkeitä, ankeleekiä
asioita, papereita. — Vai niin, sanoin minä. Mutta minun mielestäni ei
kolmannen herran toki passannut istua kuskipukilla rengin vieressä;
kylmäkin siinä olisi ollut, ja mahtuihan sitä sovitellen reen
peräänkin. No, nuo kaikki kolme herraa, vai renkejäkö lienevät olleet,
heittäysivätkin lopulta perään... sovittausivat toistensa lomiin ja
syliin. Ajettiin sitten. Ajettiin, hyrytettiin, kellotettiin. Ja reen
perästä varoitettiin: Älä nyt potki... älä tuhri tallisaappaillasi...
niitä papereita. En toki, en minä. Mutta kun yhä pimeni, tulin
uteliaaksi. Teki mieli koetella, haparoitella, millä kohdalla ne
paperit oikein olisivat... ettei vain korkoni niihin erehdyksessä
sattuisi. Koetin korollani, ja ne paperit kalahtivat. Ja joskus ne
pulahtivatkin. Minun kävi niitä sääliksi; en hennonnut olla niitä salaa
hiukan kädelläni hoivailematta, silittämättä... pystyyn paremmin
asettamatta... jopa erästä pulisevaa oikein jalkaini väliin
pystyttämättä... Ajettiin, ajettiin, kelluttiin, kökötettiin. Ja sanoin
sitten, että kovin tässä on vilu; hätäkös herroilla siellä perässä,
toistensa kainalossa. No, herrat ovat aina hyviä; minä en ole joutunut
heidän kanssaan riitaan milloinkaan. Nämä viluani säälimään. Yksi
huutaa: Annetaan tälle rengille viluun, tämä on hyvä mies. Annetaan,
sanoi toinen. Mutta kolmas, joka sellaista taskumatistaan minulle
tarjosi, sanoi: Mutta älä ota kuin sen mikä on tarpeen, öö-höö, uu-huu.
— Sen nyt tietää, mikä rengille on tarpeen: vähä ei hänen ruumiissaan
ole paljon mitään... kyllä rengin ruumis kestää, ei sitä ruumiin
vaarojen vuoksi tarvitse raitistua. Ka, lämpeninhän siinä... ja suuret
herratkin sitten ottivat suurten herrain tavalla: Uu-huu, öö-höö! Siinä
lauleskeltiin, tarinoitiin, ajeltiin, tarjottiin uutta. Kovasti minä
toki tykkäsin näistä herroista! Ja kun ilta yhä vain sitä pimenemistä
teki, niin... pudotin erehdyksessä yhden putelin hankeen tienoheen.
Ajettiin jälleen, lönköteltiin hiljaa... kovin toisiamme kehuttiin.
Enkä liene enää oikein osannut kuskata vikuria ja kai kahdeksanvuotista
ruunaa, koska reki oli kaatua... ja siinä kai toinenkin puteli putosi
hankeen! Ihan pystyyn se putosi, putkahti somasti. Kahden litran
puteleita ne olivat ne kaikki neljä. Ja kun yhä ajettiin, lönkötettiin
ja laulettiin, ja herrat perässä mukavasti rötköttivät, niin kas,
loputkin putelinperhanoista putosivat pitkin niitä pensaiden juuria.
Ajettiin, ketkutettiin. Ja tultiin valtatielle. Siinä minä hyvästelin
sitten herrat... kiittelin heitä, kun he olivat niin höyliä ja
kohteliaita halvalle rengille, ja annoin ohjakset yhden käteen heistä.
Sanoin, että nyt on selvä tie toiseen kylään ja kestikievariin... nyt
sopii ruunan juosta: ja sivalsin hevosta piiskalla lautasille. Sekös
osasi nyt tien! Herrat hyvästiä huusivat: Öö-höö, uu-huu. Minä
kotipolulle, poimin lumesta putelit, korjasin talteen hyvät aineet,
mitä sinne oli tippunut. — Ja sitten tämä isäntä kulta tietää... että
kotiin minä pääsin... ja tarjosin näille torppareillekin, tolvanoille,
sitä hyvää. Ja riitti sitä lauleskelua melkein koko seuraavan päivän...
mutta silti en Luojan antimia ihan loppuun hävittänyt yhdellä
kertaa: pistinpä niitä talteenkin, joten niistä ei sitten moneen aikaan
ollut puutetta. Sellaista Luoja antoi rikkaitten rokarien,
pöhöturkkien, ehkä miljonäärien käden kautta. Ohoi!"
Kului hetki ja Tahvo jatkoi:
"Mutta minkäslainen olikaan tuo yksi herroista...! Lieneekö herra
ollutkaan! Hiihtää suksilla seuraavan päivän illalla tänne hoviin...
ottaa minut kahden kesken puheisille, ja kysyy, enkö minä matkalla
kotiin mitä ollut löytänyt. Mitäpäs minä olisin löytänyt! Sanoin että
hyvilläni olisin ollut, jos jotain olisin löytänyt, halpa renkimies,
joka on kipeäkin, vaikkei rengin sopisi olla: päätä pakottaa, ja isäntä
on raittiuden kannattaja, joten hän antaa rohdot sioille ja lehmien
köhivään kitaan. Nyt kysyy se sama herra, joka näytti surkealta ja
hikoili ja puuskutti hiihdosta, enkö minä tietänyt, oliko reestä mitä
pudonnut. Mitä, sanoin minä, mistä minä tiedän, mitä teiltä on voinut
matkalla pudota? Olittehan hiukan liian iloisia herroja. Mistä tiedän?
Minähän olin täällä... te siellä valtatiellä, matkalla kylään. Niin
mutta, sanoi se surkea, ne putosivat silloin, kun yhdessä kanssasi
ajelimme. En tiedä, vastasin; semmoista makeaa annoitte minun päähäni,
ettei minulla ollut tolkkua mistään ja että vieläkin takaraivossani
ryskää, Herra yhä enemmän vapisee, yhä kalvakampi on tallilyhdyn
valossa, yhä kovemmin hiihto häntä hikoiluttaa. Sanoo, että se pudonnut
oli ollut jotain kallista; tarjoaa minulle viisikymmentä markkaa,
jos lupaisin etsiä ja... löytäisin. Mitäs minä: otin tämänkin
viisikymmentä markkaa, ja lupasin etsiä, ja viedä tavaran kaupunkiin,
jonne se herrakin nyt muka oli menossa. Missä tavattaisiin kaupungissa?
Ja mitä se pudonnut oli? No, pirtua, tunnusti kulassi; arvaathan sinä,
rakas mies; neljä putelia. Ai, ai, sanoin minä; mitenkä olittekaan niin
kovassa humalassa, että annoitte sellaiset kalleudet heilahtaa reestä
pois sillä kievarinmatkallanne! Hän jälleen väittämään: Ei, mutta ne
ovat voineet pudota tällä alkutaipalella, silloin kun yhdessä kanssasi
ajoimme; löytäisit nyt ne... kun löytörahatkin sait. No, sitä en
osannut taata; etsiä pitänee, sanoin minä... Hohoi, niinhän taivainen
Isä piti huolta rengistä: tiputteli hänelle sitä, kalleinta, koska se
kerran on niin nuukasti jo lainpykälillä kiellettyä."
Saunan seurakunta nauroi makeasti kamarin penkeillä, kynnyksellä ja
kuistilla istuen ja huuruten.
"Ai, ai sitä Tahvoa", sanoi isäntä.
"Mutta entäs sitten, Talli-Tahvo?" huudahtivat jotkut.
"Sitten tapahtui vallan merkillistä", jatkoi Tahvo. "Enpä ollut uskonut
niin hävyttömiä ihmisiä olevankaan! Eikä se sellainen voinut ollakaan
herra: kyllä minä aina elelen sovinnoissa oikeain herrojen kanssa!
Mutta tämä! Minä tapasin hänet kaupungissa... sen hiihtäjän. Tapasin
kauppatorilla, kuten keskenämme olimme sopineet. No, minä kun en ollut
löytänyt niitä puteleita: kukas niitä loppuja enää eukon kätköistä...
se kun on niin viisas eukko, että säästää ja piiloittelee minulta
pahemman päivän varalta, jos näet meillekin jostain tulisi porsas tai
lammas ja se saisi päätaudin. Niin, enhän minä siis mitenkään enää
niitä aineita löytänyt, ja silloin tämä herra, vai mikä retkale lienee
ollut, kovistamaan minua! Sanomaan — varkaaksi! Ka: ihan siltä se
tuntui, vaikkei hän suoraan sanonut. Mutta silloin minä: kaikkea minun
pitäisi kärsiä! Onko tämä nyt laitaa: viittailla, että minä muka
varastaisin! Jos minä nyt jotain kehveltäisin, niin tunnustaakin sen
tohtisin: pieni varastelu, mitä pahaa siinä olisi, kun sen kerran
hennoisi myöntääkin? Mutta vikuustella varkaaksi, ei pienten
kehveltäjäksi, naskalien ja neulain, vaan lainkieltämien ja
myrkyllisten lienten rosvoksi. Sellaisesta suuttuu renki-tolvanakin,
mokoman ymmärtää. Minä kun pöyhistäysin oikein ja sanoin: Häh? Mitäs
sinä mies juttelet? Töhräätkö sinä minun kunniaani? Tuhraatko sinä
minun papinkirjaani? Ai, hai. Voi, voi! — Oltiin vaiti. Taas
sanoin, huusin oikein: — Vai tuhraat! Hyvä sitten: lähdetäänpäs
poliisikamariin, tuossa se on ihan äärellään, ei sinne paljon lapikkaan
pohjia kuluteta. Tule pois... niin selvitetään siellä sitten asia:
kerro kaluunaniekoille, mitä sinulta olen varastanut, ja millä
reissuilla. Tuletko? Minä tahdon sitä nyt, sillä ei sitä renkikään anna
kunniaansa tahria!"
Saunakamarissa kajahti naurunpurskahdus.
"Entäs sitten? Entäs sitten?" huudettiin.
"Mitäs se", selitti Tahvo. "Supattelemaan rupesi. Sanoi, että olehan
hiljaa: enhän minä mitä; ihmisetkin torilla kuuntelevat! Ja... niine
hyvineen lähti. Lähti hävytön retkale, mötkäle!... Ja, no niin: sillä
tavalla se taivainen Isä jätti rengin omaksi sitä, jota ei renki
rohdokseen tarvitse, vaan siat, lehmät ja köhätautiset hevoset. Jätti
riunaakaan kenellekään maksattamatta, ihan ilmaiseksi."
Eikä Tahvon tarina sen pitempi ollutkaan. Sille naurettiin, ja
keskusteltiinpa nyt tuokio, mitä pirtutrokari muutakaan olisi voinut
tehdä... kunnes tallirenki Tahvo, herra monttööriltä saamastaan
paperossista makeita saunahaikuja vedellen, riensi virkkamaan:
"Jotenka ei minulla mitään vastaan eikä moittimisen aiheutusta ole
tässä kieltolaissa. Äkäisimmin tehoavat kielletyt aineet se on antanut
minulle milloin missäkin paikoissa... sellaisissa, joissa ei ennen
olisi luullut niitä olevankaan. Ei ole tarvinnut kaupunkiin varta
vasten ajella, soutaa tai pestikenkiään maantien sorassa kuluttaa.
Ilmaiseksi on sen kiellon aikana minulle annettu... kuin kadonneen
löytäjälle. Kotiin on tuotu, käsille minut etsitty: ota nyt, et siitä
pääse! Ja sellaista olen mieltä muissakin seikkasissa: ettei liene niin
hankalia oloja, joissa ei ainakin tuhma renkimies voisi olla, jos
tahtoo asioita käännellä ja kaikilta puolilta katsoa. Mitäpä tässä
Jumalan valmiissa maailmassa: ei kuin elä! Kyllä siellä yläilmoissa
kaikki määräillään ja järjestetään; rengin ei tarvitse muuta kuin
totella, rötkäleen, sujuttautua pakon mukaan, mätkäleen, niin on
parempi kuin ennen on ollutkaan."