Ananias Käkriäinen on tullut vankilasta.
Kauan ei hän nyt kuitenkaan pysy kotonaan, joka ei koti enää olekaan:
talo on myöty, perhe asuu siinä loisina.
Ananias aikoo Venäjälle, — tiukan tullen mennä vaikkapa
neuvostoarmeijaan. Ja hän toteuttaa aikomuksensa, hän lähtee!
Kuinka toisenlainen on hänen lähtönsä nyt kuin ennen omiensa luota!
Pari kertaa ennenkin on hän sieltä lähtenyt.
Nyt ei hän ilmoita siellä kenellekään, mikä hänellä on mielessä. Hän
katoaa sieltä kuin karkaamalla.
Toista oli tosiaan ennen. Silloin, kun hän joutui sotaväkeen.
Putkinotkossa oli hän ollut yhdenkolmatta ikäiseksi, metsien helmassa,
paljon missään sieltä käymättä... ei ainakaan kaupunkia pitemmällä.
Sitten tuli asevelvollisuuskutsunta. Hänet, terve, notkea ja komea
poika, hyväksyttiin.
Suuri ja outo oli hänelle silloin maailma, jonne hänen täytyi. Silloin
Ananias itki... painaen päänsä emonsa laihalle povelle, kotitöllin
hämärässä eteisessä, kun sisarukset jo kantoivat venheelle hänen
vähäisiä matkakapineitaan: pientä vaatekoria ja eväsnyyttiä, joita
varustellessa Ananias sitä ennen oli saanut surunsa sotkeutumaan muihin
asioihin. Hän itki miltei ääneen, mitään sanomatta. Äitikään ei puhunut
mitään; taputteli vain häntä olalle ja pyyhki kädellään kyyneleitä
silmistään. Sotaväkeen meno olikin perheessä jo juteltu selväksi: että
sellainen on maailman laki, ei auttane vastustella väkivaltaa, jota
kruunu harjoittaa... mikä lienee, herrat; poliisilla haettaisivat
karkurin kuitenkin kynsiinsä, niinkuin olivat kerran kaapanneet
eräänkin pojan, joka oli Putkinotkossa piileskellyt sotamieheksi
joutumista. — Tässä oli nyt kodin eteinen, tuossa tupa, josta Ananias
lähtisi kenties viimeistä kertaa: siltä hänestä silloin tuntui. Mikä
tulisi maailmassa häntä kohtaamaan? Mikä olisi maailma? Nyt se alkoi se
olo maailmalla.
Ananias sanoi äidilleen hiljaa kiitokset, pyyhki silmänsä, ja sitten
hän päättävästi aleni jyrkkää pihatöyryä rantaan ja asettui venheen
perään; muut sisarukset soutivat hänet kaupunkiin.
Sellaista oli silloin hänen eronsa kotoa: lapsellisen liikuttavaa,
pelokasta ja avutonta. Kuinka toisenlainen nyt!
Sotaväestä hän palasi reippaana ja iloisena. Oli punakka ja syötetty;
ryhtinsä aivan kuin toiseksi muuttunut: milloin hänen oli lähdettävä
työhön, kapsahti hän pystyyn siinä paikassa... ei ojennellut selkäänsä
niinkuin ennen. Kirveensä ja viikatteensa piti hän terävinä; vaatteensa
kunnossa... ja kasvonsa hän pesi joka aamu. Kummastellen katseli äiti
häntä: sellaistako sotaväessä oli ollutkin? Ja lukea Ananias nyt osasi,
jopa kirjoittaakin, milloin tarvitsi: usein se sieltä Laatokanmeren
saarilta oli kotiin kirjoittanut... Ensin surukirjeitä: huonoksi moitti
kruunun ruokaa, vielä kurjemmiksi vaatteita. Ja vapautta, sitä ei
siellä annettu! Oli pidetty ihmistä kuin mitäkin vankia. — Mutta
sitten ilmestyi kirjeisiin iloisia juttuja sotapoikien kujeista, ja
rallatuksen pätkiä... sanoja, joita hän kotimaille palattuaankin pian
lauleli tanssipaikoissa... ja kertoili näkemiään ihmeitä kylän pojille
tai korvat hörössä kuunteleville sisaruksilleen. Oli se vasta veitikka,
se Ananias! Kyllä nousi jalka ketterästi tanssissa, ja hullutukset
juoksivat hänen suustansa kuin kevätpuro, joka tulvii äsken sulaneitten
lumien antamaa runsautta.
Yksi vain oli Rosinasta ikävää: Ananias oli oppinut sotaväessä
ryyppimään.
Vai olisikohan jo jossakin täällä sitä oppinut... ennen maailmalle
menoa? Ei Rosina sitä usko. Isä-vainaja ei ryypännyt; malttoi se niitä
aineksia valmistaakin melkeinpä maistamatta, ja ryyppäämisestä poikiaan
varoitti. Pari kertaa lienee äidin veli antanut Ananiaksen täällä
maistaa. Mutta... sotaväessä ne tietysti varsinaisesti hänet juomaan
opettivat.
Silti ei Ananiaksella koskaan kestänyt kauan ryyppimistä: ainoastaan
tanssi-illan kerrallaan; kotona teki seuraavana päivänä hyvin työtä.
Näin oli silloin. Mutta sitten tuli se Ananiaksen toinen lähtö kotoa.
Hän meni kerran käymään erään asevelvollistuttavansa luona tuolla
Saimaan takalistolla, metsäkulmilla.
Ja siellä se onnettomuus Ananiakselle alkoi.
Nähtävästi hän siellä joutui tyttöpuuhiin, tuonikäisten poikain tapaan.
Sillä sotamiestoverilla oli sisaria... ja muitakin tyttäriä oli
sikäläisissä taloissa, sen tiesi äiti. Itse ei Ananias hänelle mitään
kertonut. Mutta kun hän siltä kyläilyltä palasi, niin muuttunut hän
oli.
Ei ollut hänestä enää työhön. Oli heinänteon aika; poika jäi usein
istumaan niityn reunaan, mitään virkkamatta, suoraan eteensä katsellen.
Ja pian hän lähti sitten taas kyläilylle, sanoen menevänsä tuonne
äskeiseen paikkaan. Ei tullut kotiin pariin viikkoon, vaikka oli kiire
ja huoli heinästä. Syytä pojan muutokseen ei äiti tarkoin tiennyt,
joskin aavisteli jonkinlaisia rakkausasioita. Äiti muisti, millainen
Ananias oli ollut sotaväkeen lähtiessään. Eipäs nyt itkenyt: oli jo
vähän muuallakin liikkunut!
Niin, Ananiaksesta ei maailma ollut enää peloittava. Se oli
houkutteleva, se oli hauska. Kuka muisti nyt kotia, kuka oli haikea,
kun sen jätti? Koti tuntui nyt tukehduttavalta, ahtaalta. Äitiään ja
sisaruksiaan hän ei ajatellut. Maailma säteili kuin heinäkuinen
aurinko: se häikäisi silmät, huumasi päätä... se kutsui niin että
sisua poltti. Ananiaksella oli tiedossa tyttö siellä syrjäkulmilla.
Välillä käväisi Ananias kotona ja ilmaisi äidilleen, että hänellä on
nainen tiedossa. Se olikin äidistä hyvä asia. Ja sitten poika jälleen
lähti... jätti kotinsa. Sekin oli äidistä tavallaan hyvä: kulkekoon
nyt aikansa.
Mutta olipa siellä salolla muitakin hurmaajia. Oli kokonainen saki
rohkeita ja iloisia miehiä: pikku rosvoja ja salantajia, jotka häntä
kilvalla imartelivat. Ikäänkuin odottivat häneltä jotain mainetekoa.
Vaativat pian sitä. Ivailivat häntä, jos hän tuntui arastelevan. Ja
tyttö oli joukossa parhain arastelun pilkkaaja, pantti, joka oli
sellaisilla teoilla lunastettava.
Ananiaksen päätä pyörrytti muukin kuin salaneuvotteluissa juotu
kotiviina. Hän ei tietänyt, mitä hän siihen aikaan teki, mitä ajatteli.
Viinankeittohommissa hän yhtä mittaa ajatteli ja tavoitteli vain tuota
tyttöä. Elämä oli hänelle sielun juopumusta: milloin huikaisevan
kirkasta, kun hän sai tytöltä suosiota, milloin synkkää, tuskallista,
kun tyttö uskalsi kiusoitella häntä.
Niin meni viikkoja.
Sitten loppui vilja, josta saki keitti viinaa. Mutta joku ehdotti, että
otettaisiin tarvittavat jyvät pitäjän makasiinista. Se oli tytöstäkin
rohkea ja ovela teko.
Ananias kävi kotona... ja hiiskui tuosta aikomuksesta äidilleen
hämärästi jotain... Äitikin näytti suostuvan...
Niin joutui Ananias rosvoksi. Ja esivalta rankaisi häntä.
Vankilassa hän vasta heräsi. Mutta minkälaiseksi? Muuttuiko hän? Vain
uudet, salatut puolet hänen luonteestaan nousivat näkyville, niinkuin
idut, taimet ja vesat puhkeilevat näkyviimme mullasta, johon outo
kylväjä on siroitellut monenmoista.
Ananias pääsi linnasta. Hän istui nyt usein alakuloisena, maahan
katsellen. Tai naurahteli kuivasti, tylysti. Ennen oli ollut toisin:
silloin oli hän enimmäkseen katsellut ylös... silmissään kaunis,
ylpeä, hieman yksinkertainen ilme. Vain harvoin hän oli tuijottanut
eteensä, matalahko otsa rypyssä. Mutta nykyään näytti hän istuessaan
jännittävän leukapieliään ikäänkuin hän olisi purrut hiljaa hampaitaan.
Ja hänen suunsakin oli tullut ihan kuin hieman vinoksi.
Millaisella ilolla hän olisikaan mennyt vankeuteen, jos... hänen
toverinsa eivät olisi häntä pettäneet!
Äidiltä ja isältäkin oli hän täällä kuullut lapsena muutamia tarinoita
jostakin vallesmannista tai jostakin rovastista, joka ärhenteli
rahvaalle ja kyni, kiskoi ja petkutti sitä itse pulskia päiviä
viettäen; kuullut kaupungin herroista, jotka joivat aamusta iltaan
vuodet päästänsä ja elivät hyvin viroillaan, puodeillaan,
metsäkaupoilla taikka viinan ja oluen valmistuksella. Sotaväessä
ollessaan oli hän sitten nähnyt hiukan lisää maailman menoa, jopa
huipun siitä: oli nähnyt parissa rajakahakassa ammuttavan ihmisiä kuin
rottia. Yöllä sen päivän jälkeen, jolloin hän oli saanut katsella
taistelukenttää, jolla makasi ryssiä, kiinalaisia ja kirgiisejä,
keneltä rinta pistimellä raadeltuna, kenellä päässä mustanpuhuva ja
ammottava haava, ei hän ollut tosiaan paljon nukkunut, vaikka oli
marssista väsynyt. Hänen sydäntään vavisti ja äitelöi: suu maistui kuin
pilaantuneelta lihalta ja vereltä, ja milloin hän nukahti, näki hän
unta tapetuista sioista. — Mutta pian hän siihen tottui; niin,
sellainen tuntui hänestä sitten hyvältäkin, — mutta samalla oli
hänessä tapahtunut jokin muutos; jokin uusi voima kimposi hänen
sielustaan esille.
Mitä haittaisi sota ja kapina, mitä tuhannetkaan ruumiit, jos ihmisten
elämä saataisiin sellaisilla keinoilla paremmaksi?
Ja nyt oli hän osaltaan koettanut parantaa tuota elämää: ryhtymällä
kunnan elomakasiinin ryöstöön!
Mikä oli hänestä tuollainen makasiini? Varakkaiden rakennuttama laitos,
josta he jakoivat apua kapoittain, jos köyhemmälle väelle oikein kova
hätä tuli... sellainen hätä, että he olisivat ottaneet omalla
kädellään, elleivät olisi muuten hengenpitimiksi saaneet. Mutta kun
porvari antoi heille vähänkin, niin tyytyivät siihen vähään... kuin
nälkäiset koirat luuhun.
Se makasiini oli ovela keksintö, jolla porvarit estivät köyhiä
tahtomasta enemmän: jakamasta keskenään suuria maatiloja, lopettamasta
veronmaksua vallesmannien ja pappien hyväksi. Se oli jyviä... avun
muruja... eikä oikeaa leipää. Lupauksia... petkutusta.
Niin puhui sekin Venäjällä upseerikoulussa ollut mies, joka puuhasi
samassa ryöstösakissa kuin Ananias ja sitten ajoissa ymmärsi paeta
Venäjälle. Puhui, että varastaminen oli tepsivä keino uudenlaisen
järjestyksen valmistamiseksi: se oli vanhan mädättämistä.
Sellaisen asian hyväksi olisi Ananias istunut ilolla linnassa. Mutta
muut hänen toverinsa: tahtoivatko he asian niin menevän?
Hän ei tosiaan yhtynyt puuhaan pelkästään saadakseen hyötyä
omaisilleen, saati sitten itselleen. Ei ihastellakseen ryöstetyistä
jyvistä paisunutta kukkaroaan... kuten tuo Kulassi, jolle saki oli
myönyt osan jyviä ja joka pelasti nahkansa. Penniäkään ei Ananias ollut
ajatellut itselleen vaivojensa palkaksi.
Eikä hän olisi riidellyt osuuksien suuruudesta silloin, kun karhu
tuskin oli kaadettu: toiset jo riitelivät! Hän ei ollut kieltäytynyt
rupeamasta yrityksessä melkeinpä vaarallisimpaan hommaan: sieppaamaan
tuon kaupunkilaisherran moottoria. Mutta miksi toiset niin kovalla
halulla juuri häntä siihen tahtoivat? Miksei kukaan pyrkinyt edes
toveriksi? Miksi hänen yksin se piti tehdä? Senkö vuoksi, että hän
osasi käyttää konetta? Olisi joku edes tullut mukaan! Mutta ei:
yksinään hänen oli anastettava moottori.
Entä oikeudessa sitten. Koko saki koetti vierittää kaiken syyn hänen ja
yhden ainoan toisen niskoille. Työssä olivat muut vetelehtineet
minkä olivat voineet; jaossa olivat kaapanneet itselleen niinkuin
kerkisivät... ja kovan tullen livistivät! Eräät, jotka juuri Ananias
olisi voinut antaa ilmi, pääsivät rangaistuksettakin, — Kulassikin.
Ananias tuomittiin kovimmalla mitalla, vaikkei hän vielä ollut ottanut
ainoaakaan jyvää, paitsi nyt yhtä humalaa viinasta, jota oli
ryöstetyistä jyvistä keitetty.
Ja se tyttökin, jonka kunniaksi enemmän kuin mistään muusta syystä
Ananias rupesi rosvoksi, — hän ei odottanut Ananiaksen vankilasta
pääsemistä: muille maille oli lähtenyt... eronnut koko sakin miehistä;
jopa kuului pilkanneenkin heitä, etenkin Ananiasta, joka oli muka
typerä: antaapa itsensä ilmi sillä tavalla. Sellaisten haljujen kanssa
ei se tyttö tahtonut olla yksissä.
Tällaista ajatteli Ananias, kun palasi pää kerittynä kotiin. Ajatteli
monet hetket, maahan katsellen, hammasta purren.
Ei ollutkaan se sakki miehiä; ei kenessäkään heistä oikeaa rohkeutta,
ei älyä, joka olisi saanut heidät kaikki toisiaan puolustamaan, olemaan
tunnustamatta.
Eivät ymmärtäneet tärkeintä — paitsi ehkä se yksi, joka oli ajoissa
paennut Venäjälle.
Nuorukainen halveksi tovereitaan, joista toiset olivat suorastaan
koettaneet toimittaa häntä kiinni.
Hän häpesi itseänsä, kun tuota tyttöä muisteli, — häpesi.
Ja hänen teki mieli kostaa petturitovereilleenkin!
Miten kostaa?
Kukapa tietää, mitä vielä olisi tulossa!
Kuka tietää, missä he vielä toisensa tapaisivat!
Vain hetken oli Ananias hieman katunut tekoaan. Pian se tunne haihtui.
Kostaa hänen teki mielensä.
Kotikin oli hävitetty. Nyt olisi Ananiaksen täytynyt lähteä palvelemaan
vieraita... paikkakunnan talollisia, sahanomistajia... Sietää heidän
katseitaan. Taipua heidän käskyihinsä! Ehkä kärsiä heidän pilkkaansa!
Oli niitä, jotka sellaiseen tyytyivät: viinanpolttajia tai
verkonvarkaita, jotka tulivat vankilassa istuttuaan takaisin kotiin ja
elivät niinkuin ei olisi mitään tapahtunut: sietivät ihmisten pistelyt
ja naureskelut. No niin: he olivat menneet vankilaan mielellään, — kun
siellä hyvin syötettiin! Vankila oli heidän vaivaishoitolansa.
Pois Ananias tahtoi täältä. Eikä vain toisille seuduille Suomessa,
työnhakuun, vaan kauemmaksi; vapaaseen seikkailuun, — ja koston
haaveellinen halukin häntä kauas yllytti.
Sanoivat ihmiset, — porvarit, — että Venäjällä oli nälkä ja kurjuus,
että siellä odotti tulijoita sorto, orjuus ja piiska, — sielläkin!
Ananias ei voinut sellaista uskoa. Paitsi työläisten lehti oli tuo
Pietarissa upseerikoulussa ollutkin kuvaillut ihan toista. Ainakin oli
hän kertonut, että jos vain Venäjällä osaa pitää puolensa, ei hänellä
ole nälkää, ei huolta; päinvastoin: rahaa ja komeutta... ja iloinen
elämä ettei vertaa. Siellä on maailmaa, siellä!
Niinpä Ananias lähti. Sanoi vähän kaupungissa joillakin asioilla
käyvänsä, ja sille tielle jäi. Oli varannut jo ennen pienen eväskäärön
töllistä vähän matkan päähän tiepuoleen, josta sen mennessään ottaisi.
Lähti hätäisesti, sisaruksilleen kättä antamatta. Tuskin äitiinsä
katsahtaen. Mieltä niin järkytti: ei voinut katsahtaa. Mitäpä hänellä
olisi ollut äidille lupaamista... mitä varmaa, vaikka hän jotain
Venäjällä tehdä aikoikin? Sitten, kun hän palaisi, ehkä pian, olisi
hänellä äidille puhumista. Mutta nyt täytyi hänen täältä päästä...
häväistyn, vankilassa istuneen, petetyn. Hän ei voinut täällä elää.
Ihmemaille hän tahtoi. Matka vei junalla lähemmäksi Venäjän rajaa, ja
sieltä punaisten etappimiesten opastuksella rajan poikki.
Junassa tulee hänen mielensä haikeaksi; hän ajattelee, että kenties ei
hän sittenkään kotiseuduilleen enää koskaan palaa, — seuduille, jossa
hän lapsena hietaisten lahtien perukoissa leikki ja uiskenteli; ei näe
enää noita kaislikoita, joissa hän onki, kallioisia mäkiä, joiden
notkoissa hän paimensi tai kulki pyssy kädessä; ei näitä hiiskumattomia
korpia, jossa oli saanut olla niin rauhassa maailmalta, suuria
ulapoita, joita oli soudellut kesäisinä iltoina tai syksyn pauhaavissa
myrskyissä taikka hiihdellyt kevättalven lumilla illan uinuttavassa
hämärässä. Mutta samalla ovatkin nuo seudut tulleet hänelle
vihattaviksi; hän vihaa nyt täkäläisiä ihmisiä... vihaa alempiakin
heistä... ja kallioiset kotirannat tuntuvat silloin tyhjiltä,
autioilta, kolkoilta, joita hullu ajatelkoon, mieletön viljelemään
pyrkiköön, louhia ja kiviä.
On parempia maita, — on rukiin ja vehnän Venäjä.
Ja sieltä kun hän kerran tulee takaisin! Tulee Suomeen laumojen mukana,
jotka ovat kuin meri: työntävät kaarnat ja lastut tieltään, entisen
yhteiskunnan! Silloin ei hänelle mitään voida! Silloin on hänellä
vihollisilta temmattuja rikkauksia, jotka hän tahtoo jakaa köyhille,
ennen muita omaisilleen, ketä heistä silloin elää. Elleivät elä...
niin — koston pisara ovat hänenkin tekonsa heidän puolestaan.
Kuinka? Jakaako köyhille? Kenelle? Ananias myhahtää itsekseen
pilkallisesti: köyhiäpä olivat nuo toveritkin, jotka hänet pettivät!
Mutta loimutkoot kartanot tulessa, paukkukoot kiväärit, — kävi miten
kävi: äitiään ja sisaruksiaan hän ainakin on muistava hyvällä.
Sellainen oli Ananiaksen viimeinen lähtö kotoa.