Niin, sudet ja ilvekset, jopa rauhallisemmatkin korven asukkaat,
majavat, näädät, saukot ja peurat hävitetään sukupuuttoon, tai
hävittävät ominaisuuksillaan itse itsensä, koskettaessaan kylään ja
karjaan ja peltoon. Samoin ihmisolennot, jotka eivät kosketusta
monimutkaiseen yhteiskuntaan siedä, vaan melkein vihaavat sitä, kuten
metsäneläimet epäluuloisesti irvistelevät kylään päin.
Onhan yhteiskunta kuin mahtava koski, joka kallioisessa putouksessaan
jauhaa kaikista paasista ja kivistä kulmat ja särmät pois, — vain
aikaa kuluu ennenkuin kaikki vastahakoiset on pyöristetty ja silitetty.
Koskaan ei Rosina Kypenäinen ole ollut kauniimpi kuin näinä aikoina,
miehensä kuoleman jälkeen, joskin hän on jo syntymästään kaunis. Hänen
tukkansa on vielä sysimusta, vaikka hänellä onkin jo ikää: hän on
suuren lapsiparven äiti; mutta niin terve on tuon melkein
muinaissuomalaista muistuttavan maalaisnaisen veri, jota lisäksi
ponnistukset ovat karaisseet ja puhdistaneet, ettei vanhuus saane hänen
hapsiaan huurteeseen milloinkaan. Hänen vartalonsa on yhä notkea ja
näyttää niin sitkeältä ja solavuudessaan niin jäntevältä ja väkevältä,
ettei uskoisi minkään taudin jaksavan sitä murtaa. Mutta lakastumatonta
ruumiillista kauneutta, joka on kuin metsän kohdussa vapaana eläneen ja
kaikki kotoisen majan rasitukset yksinään kestäneen intiaanivaimon,
lisää tällä kertaa vielä henkinen kauneus... jos karuutta,
yksinäisyyttä ja uppiniskaista ylpeyttä voi kauneutena pitää. Rosinan
silmät näyttävät vieraasta tyyniltä... ja kuitenkin niissä salaisesti
säkenöi. Hänen ohuilla huulillaan liikkuu ylimielinen hymy. Hän on
vaitelias, ja jos hän välistä vastaa uteleville muutaman sanan, on
kyllä vastaus myöntelevä, aivan kyselijäin mielen mukainen, mutta hänen
hiljainen, lyhyt myhähtelynsä, jota toinen tuskin huomaa, hänen
silmiensä naurava välke ja asentonsa pystypäisyys osoittavat, ettei hän
pohjaltaan muiden mielipiteistä välitä, vaan pysyy omissaan, olkoot ne
sitten hyväksi tai pahaksi: ainakaan hän ei tiedä, kuinka hän asioita
auttaakaan voisi; täytyy siis alistua, ja antaa kaiken käydä sellaista
kulkua kuin — sallima on säätänyt.
Asia on nimittäin niin, että Rosinan lemmikkipoika Ananias, ainoa hänen
miehisistä perillisistään, joka on nuorukaisen kauneimmissa, melkeinpä
miehen parhaissa voimissa, on pitkät ajat oleskellut poissa Käkriäisten
pieneltä tilalta. Äskettäin hän vasta pääsi sotaväestä... notkeana,
nopeuteen ja ponnistuksiin kasvatettuna, tukka sieväksi jakaukselle
taivutettuna, jalka ketteränä ja tarmokkaana, suussaan sukkeluudet ja
hulivilin laulut sekä tarinat seikkailuista rajavartiorykmentissä.
Sievoinen aika meni häneltä sotaväessä. Sillä välin oli hänen isänsä
kuollut vankilassa. Ja nyt täytyisi ennen kaikkea hänen, perheestä
parhaimman, ryhtyä hoitamaan tilaa, joka oli miesväen puutteessa
päässyt luisumaan takapajulle. Mutta hänpä ei oleksikaan usein kotona:
missä kuljeskellee.
Missä on Ananias? Isänsäkö jäljillä? Kuka sen tietää. Ei tiedä
äitikään. Viinahommissa luulevat uteliaat ihmiset hänen olevan, tehden
Rosinalle kysymyksiä, joihin Rosina vastaa enimmäkseen vain, että
lieneväthän ne nuorukaisilla juoksunsa: tyttölapset hänen Ananiaksensa
sydäntä jo alkanevat viehätellä.
Ei, Rosina ei Ananiaksen retkistä tiedä. Sillä hän ei tahdo tietää. Hän
kyllä aavistaa, hän miltei tietää jotain, mutta ei halua asiaan
parempaa selvyyttä.
Levoton hän on salaisesti, levottomampi kuin milloinkaan ennen, näistä
Ananiaksen salaperäisistä retkistä. Mutta samalla, kun hän aavistelee,
odottaa jotain onnetonta, joka kohtaa Ananiasta ja hänen tähtensä koko
perhettä, julminta nuijaniskua kohtalon kädestä, samalla hän tuntee,
ajattelee:
— Se on sallittua, sille ei mitään mahda. Näin on käyvä.
Kuten jonkin uhrin, kuin suuren määrän omaa lihaansa on hän valmis
antamaan kohtalolle: omille käsityksilleen, kokemuksilleen elämästä,
omalle yksinkertaisuudelleen, kai ammoisista ajoista periytyneelle ja
vielä kerran hänessä ilmileimahtavalle vaistolle.
Ananias on siis poissa mökiltä tai pikku talosta, jotain salaista ja
uhkarohkeaa suunnittelemassa. Kotiväki tekee peltotöitä niinkuin tekee,
ja kauppailee pieniä lisärahoja hankkiakseen viinantilkkoja, joita joku
kuljeksiva ystävä, pirturokari, sille tuo; ja kuljeksiihan niitä
sellaisia ystäviä nykyään melkoisen usein, näin kieltolain aikaan,
jolloin viinat tulevat itsestään kyliin.
Äiti ajattelee kotona Ananiaksen retkiä.
Kuollessaan jätti Juutas Käkriäinen perheelleen varallisuutta, jopa
rikkauttakin, säilyen ainakin sitkeänä oman pesänsä miehenä lesken
kunnioittavassa muistossa. Kaiken pitikin hänen kuoltuaan onnistua
perheelle kutakuinkin.
Mutta kuinkas kävi? Yhteiskunta on kirottu: ei anna ihmisille rauhaa!
Vaikka kuollut oli kuollut, jatkettiin viina-asioista vainajaa vastaan
alettua rettelöimistä hänen jälkeenjääneitänsäkin vastaan. Ja sitten
vietiin leskeltä ja hänen lapsiltaan, joillakin syillä, lehmät ja
lampaat, vietiin uudet, lämpöiset pukukankaat ja melkein kaikki
rahoista. Hyvä, että omaksi lunastettu maatilkku edes jätettiin.
Alota kaikki alusta, jälleen!
Silloin sattui Ananias, joka viime viikkoina oli ollut vaitelias ja
mietiskeleväinen ja näyttänyt tuskastuneelta tällaiseen uudestaan
alkamiseen, peltojen hoitamiseen ilman karjaa ja vailla melkeinpä
ensikevään siemenjyviäkin, silloin sattui Ananias kerran kylältä
tullessaan ja hienossa höyryssä ollessaan, — oli näet sotaväessä
oppinut hiukan ryyppyihinkin, — ilmaisemaan äidilleeen, että hän aikoi
tehdä jotain sellaista, josta lähtisi rahaa. Ja lähtisi yhdellä kertaa
runsaasti! Niin puheli Ananias uhaten, innoissaan ja hilpeästi, —
vihjaili kautta rantain kodassa, äidin valmistellessa siellä
syksy-illan hämärässä suurusvettä heidän ainoalle ryöstöstä säilyneelle
lehmälleen. Ananias tuntui levottomalta; hänen poskensa hehkuivat
muustakin kuin ryypyistä, jotka hän oli saanut jossakin kylillä. Pojan
kaunis ja kirkas otsa oli rypyissä; pehmoista tukkaansa pyyhkäisi hän
sivulle... sellaisena tupsuna riippumaan kuin on sällismiehillä. Ja
Ananiaksen huulet värähtelivät. Hän sanoi:
"Ei tässä muuta konstia ole... eikä tarvita. Kunhan vain sapuskaa
saadaan!"
Sitten Ananias naurahti, ja oli jälleen vaiti, ikäänkuin odottaen...
katseli Rosinaan kuten neuvoa kysyen ja apua pyytäen. Mutta Rosinakin
— oli vaiti.
Tämä asia kalvaa kyllä yhäkin äidin sydäntä. Olisi silloin ollut
tiedusteltava, mitä Ananias tarkoitti. Olisi ollut neuvoteltava; mutta
miten? Hillittäväkö poikaa, joka tuntui pyrkivän kodin vaikeista
ponnistuksista jollakin tavalla hiukan helpommalle? Rosina ei
tiedustellut, ei neuvonut. Hän vastasi pelkästään naurahdellen:
"Katsohan vain, katsohan vain!" Ja meni kodasta pois... heitti
Ananiaksen omiin tuumiinsa.
Ja niissä tuumissa Ananias yhä on: ei ole käynyt täällä kotona
viikkoihin.
On jo syyskuun loppu. Myöhään, miltei pilkkopimeään asti liikkuu leski
yksinään kaalimaallaan, muun perheen jo nukkuessa kuumaksi lämmitetyssä
pirtissä. Hän nyppii muka lantuista ja kaaleista pois madonsyömiä
lehtiä, minkä näkee: hänenkään silmänsä eivät mahdottomia nähne... ja
mitä se homma oikein hyödyttäisi enää? Ei, muuta hänellä on mielessä.
Välistä ojentautuu hän tuolla Saimaan ulapan kohisevalla rannalla
pystyyn... seisoo siinä ja mietiskelee. Katselee järvelle... ja
odottaa. Ei tule Ananiasta sieltä.
Ei kuulu soudetun venheen airojen vinguntaa...
Mitähän se Ananias oikein tekee? Mitä aikoo?
Miksi ei Rosina silloin kysynyt!
Jotain erikoista Ananias aikoo... jotain sellaista, mitä sanotaan
hurjaksi teoksi. Ja rikolliseksi. Rosina hymähtää pilkallisesti. Mikä
on rikos?
Rikoksilla ovat rikkaat suvut täällä rikkautensa perustaneet:
puijanneet ennen huonompia. Niin ovat noiden sukujen kantaisät tehneet;
nyt ovat suvut vakavaraisia ja rikkaita.
Juutas vähän yritti ja sai viinoilla, ja siitä asiasta vietiin Rosinan
karja, jopa hänen lastensa vaivalla saadut pukimetkin. Minkäpä sille
voi! Niin on Rosinalle aina käynyt.
Eikö Rosina ole aina tehnyt työtä, ollut ahkera? Sitä ei kenelläkään
ole oikeutta kieltää. Ei ole kahteenkymmeneen vuoteen ollut aamua,
jolloin hän ei olisi noussut kello neljältä jalkeille, eikä kesäistä
iltaa, jona hän olisi laskenut väsyneet luunsa vuoteelle ennen
yhtätoista... muun perheen nukkuessa makeaa untansa.
Ihmiset sanovat, että miksi hän yksinään raataa! Miksi ei vaadi
tosissaan lapsiaankin työhön, eikä ainoastaan toru ja säti heitä.
Kuinka lienee nyt? On, onpa taitanut niistä tällaisella hellyydellä
tulla vetelehtijöitä; eikä talo edisty vetelehtimällä! Mutta: Rosina on
nuorena tyttönä palvellut kovaa isäntää ja emäntää, sitä aikaa ei hän
koskaan unohda, ei unohda silloista liian vähää untaan ja aikuisen
töitten teettämistä keskenkasvuisella. Sellaista ilotonta lapsuutta ei
hän saata lapsilleen antaa. Nukkukoot makeasti... leikkikööt halunsa
mukaan. Ehkä heistä vielä varttuu pystyviä...
Ja jos ei vartu... kun tuo Ananiaskin nyt... niin minkä ihminen
mahtaa kohtalolleen! Kohtalo lyö... ja...
Rosina ponnisteli ja pinnisteli työssä, mies makasi ja lapset
leikkivät. Ja olipa Rosinalle kunnianasia, että hän piti
ponnistuksellaan toisten levosta ja ilosta huolta.
Eihän se elanto sillä tavalla edistynyt... yhden ainoan pinnistelyllä.
Silloin odotti hän lasten kasvamista, aikuisiksi pääsevien aikuisten
tavoillekin muuttumista. Nyt on aikuisia Ananias... ja mitä hän nyt
tekeekään?
Joku naapurin emäntä, joka on sattunut tässä käymään, on säälitellyt,
etteivät Rosinan lapset ole saaneet mitään oppia: olisi heitä pitänyt
jotenkin hommata kouluun! Koulu: mikä se on? Rosinan kotikylässä ennen
elettiin koulua käymättäkin: touot kylvettiin, heinät tehtiin ilman
muita opettajia kuin muut ihmiset. Mitä kouluista? Ananiasta Rosina
tosiaan käytti kansakoulussa pari kuukautta. Lorulukuja luettivat sen
aikaa. Miksi kuluttaa niiden tähden rahoja kenkiin, vaatteisiin ja
eväihin? Kotona oli kyllä tarvis pystyvintä lasta. Toisia lapsiaan ei
hän enää kouluun yritellytkään; kunhan olisivat vain oppineet työhön
täällä kotona... vanhaan tapaan... maailman hyörinästä välittämättä.
Rosina osasi olla siitä välittämättä: tehdä työtä aamusta iltaan,
hoitaa asiansa, käymättä milloinkaan missään. Niin, saattoi kulua neljä
vuotta ettei hän nähnyt kaupunkia, vaikka se on peninkulman päässä
täältä. Ei joutanut näkemään: ei ennättänyt töiltä ja lapsilta. Kunhan
ensin lapsensa saisi aikuisiksi, niin tulisi hänelle kerran aikaa
kuljeskella, jos haluaisi. Ja nyt olisi Ananias jo mies. Mutta ei
kotona. Mitä hän hommailee?
Olisiko sittenkin pitänyt tiedustella hänen aikeitaan?
Varautuuko kohtalo tosiaan jälleen iskemään?
Niitä iskuja on Rosina kyllä saanut kestää. On ollut milloin
mitäkin vastuksia. Halloja; lammin suo on niitä välistä höyrynnyt
korkeimmillekin pelloille asti. Ihmiset sanovat, että se suo olisi
pitänyt kuivata, avata lammista oja järveen asti. Millä varoilla sen
suon olisi kuivannut? Ei sitä voinut teettää... eikä tullut
yritetyksikään. — Karjaa ovat taudit vihanneet. Melkein joka vuosi on
kuollut jokin elukka: nyt lampaita, nyt lehmä, sitten toinen... mihin
lienevät kuolleet. Sorkkatautiin eräänä kesänä kahdestatoista lampaasta
kahdeksan: lihat suohautaan vain. Mitkään kotiruohoista keitetyt
voiteet eivät niihin tauteihin olleet pystyneet... eivätkä edes ne
vanhat, voimalliset luvut, joita Juutas-vainaja osasi. Eräänäkin vuonna
heinäkuulla meni käärme lehmistä kaikkein parhaimpaan; turhaan Juutas
lehmän kuonon edessä räjäytteli kokonaisen puntin tulitikkuja yhtaikaa,
lukien lukujaan: ei kuin tapa lehmä ja kaiva lihat suokuoppaan, kuten
edellistenkin kuolleitten! Mutta tällaisen pahan olivatkin jotkut
väkevät kadehtijat saaneet aikaan silmäyksillään... taikka sitten itse
kohtalo. Eräät ihmiset jankkasivat sitä yhtä ja samaa: että eläimille
olisi pitänyt tuottaa tohtori tai ainakin rohtoja kaupungista; mutta
eikö Rosina tuottanutkin Juutaksen avuksi, ja kaksi kertaa, vielä erään
vanhan tohtoriukonkin sieltä salomailta synnyinkylästään? Ei hänkään
pystynyt eläimiä parantamaan.
Eikä voida sanoa, ettei Rosina olisi sallimaa vastaan taistellut! Kun
hän ei muuten enää jaksanut... kun lapsia tuli yhä lisää eikä leipää
tarpeeksi kasvanut, niin hän antautui pahansuopain ihmisten
ilkeydellekin, hommaten miehensä kauppaamaan ja keittämään tuottoisaa
viinaa. Sillä helpompi on kuitenkin kestää kateellisten ja julkeain
pilkka kuin syöstä omat lapsensa köyhäinhoitoon, missä samainen pilkka
on vielä suurempi. Jollakin tavoin kunniansakin hän on puraissut poikki
etupäässä rakkaittensa vuoksi... kuten sanotaan rautoihin joutuneen
ketun purevan poikki vaikka jalkansa.
Mutta minkä sallimalle voi? Nyt on mennyt sitä tietään melkein kaikki,
mitä Juutas-vainaja sai haalituksi.
Juuri sallimaa välttääkseen hän ei Ananiasta varoittanutkaan. Köyhyys
jälleen ahdisti ja ahdistaa. Kun siis Ananias tuli hänen luokseen ja
ilmaisi, että hänellä oli jotain tekeillä, niin ei äiti asettunut
vastarintaan... vaikka hän aavisti, että sellainen rahanhankinta on
varmaan vaarallista. Mitä se homma on, ei hän tiedä; mutta vaarallista
se on.
Hänen sorea, nopeasti mieheksi kasvanut Ananiaksensa, kultatukkainen!
Hänen ainoansa!
Kuka tietää, kuinka Ananiakselle käy. Hullusti kävi Juutaksellekin...
lopulta.
Niin... mutta: Ananias on toki paljon älykkäämpi, virkumpi... Ehkä hän
osaa vaarat karttaa!
Ja jotain sellaista Ananiaksen homma on, jota vihainen maailma vainoaa.
Ja kun Rosina ajattelee, että maailma siitä vainoaa, niin on hän ylpeä
Ananiaksestaan: se poika ei pelkää... se uskaltaa käydä kimppuun,
lyödä kortit peliin; tohtii ja osaa ällistyttää maailman notkeudellaan.
Rosinan sydäntä sykähdyttää ilo, kun hänen mieleensä sattuu johtumaan,
miten rohkeana ja notkeana Ananias pari vuotta sitten ratsasti naapurin
vihaisella sonnilla. Härkä oli maannut aholla; Ananias lähenee sitä...
vitsa kädessä... ja hyppää kujeillaan sen selkään. Äiti seisoi ahon
laidassa, kerppuja tekemässä. Härkäkös tömähtää jaloilleen, puskee
maata, teutaroi, möyryää, ja alkaa juosta raivon vallassa. Rosinan
sydäntä ahdisti: Ananias vihaisen härän seljässä! Mutta poika vain
nauroi ja... huiskutteli iloisesti vitsaansa. Härkä täyttä laukkaa
sakeaan viidakkoon; äiti ajatteli, että nyt se ruhjoo Ananiaksen
puitten kupeisiin kappaleiksi. Mutta Ananiaspa kapsahti kuin
lento-orava kiinni petäjän oksaan, joka vilahti hänen päänsä päällä,
keikahti oksalle... ja sitten sai härkä mielin määrin vihoitella puun
juurella.
Sellainen sonni jos olisi maailma! Ei mahtaisi mitään sorealle pojalle!
Mutta jos se mahtaisikin! Jos pojalle tulisivat kruunun kihlat
käteen... ja viimeisetkin tavarat, ehkä talokin, vietäisiin kostoksi
ja vahinkojen maksuksi!
Niin saattoi kyllä käydä.
Mutta vaikka kävisikin niin... sitä ylpeämpi Rosina olisi kultaisesta
pojastaan. Kuta synkemmin kävisi, sitä hellemmin hän Ananiasta
rakastaisi... ja sitä oikeampana pitäisi, että Ananias oli koettanut
näyttää ihmisille samanlaista kyytiä kuin tuolle sonnille. Ellei
Ananiaksen onnistaisi, olisi syynä Rosinalle jo ennestään tuttu asia:
kohtalo. Se oli päättänyt heikäläiset tuhota. Mutta siinä tuhossa oli
Rosinasta nautintonsa... tässä nöyryydessä ja alistumisessa lopultakin
salliman edessä niinkuin uskollinen koira armottomalle isännälleen.
Kun taas, jos Ananias selviäisi hyvin kaikesta...! Rahat saisi yhdellä
kertaa sellaiset että... ei kenties enää hädän päivää... ei jäsenet
murtavaa aherrusta, johon Rosina alkaa jo väsyä... Vähää ei Ananias
aikonekaan, se hänen puheistaan tuntui.
Niinpä vastaa Rosina vältellen tai kylmästi torjuen, kun naapurit,
jotka sattuvat talossa käymään, kyselevät, missä Ananias nykyään
oleskelee.
"Savottatöissä", sanoo Rosina. "Niihin sanoi lähtevänsä... vai minne
lienee mennyt, työnhakuun... tietääkseni." Jossakin siellä tai siellä
on Ananias muka.
Ihmiset pudistelevat päätänsä ja mutisevat jotain siihen suuntaan, että
tuossa Ananiaksen pitkässä viivyttelyssä kylillä nyt, kun tarvittaisiin
miestä syystöissä, saattaa olla jotain omituista, arveluttavaa.
"Hm... jospa lienee, jospa lienee!" myhähtää Rosina Kypenäinen silloin
teeskennellyn vakavana, sallien kumminkin sanoistaan tuntua pilkallisen
välinpitämättömyyden. Sitten hän naurahtaa, katsoo naapuria iloisesti
silmiin... ja alkaa leppoisella ja makealla äänellä jutella, että
onhan ne nuorilla pojilla tyttöreissunsakin: morsiamet katseltavina.
Mutta jos vieläkin udellaan, keikauttaa hän ylpeästi päätänsä, ja
silmät leimahtavat salaisesti.
Sillä välin on Ananias istunut monta kertaa neuvotteluissa pienessä,
miltei maan sisään lahouttaan uponneessa mökissä, joka on kaukana
täältä, sisäsaariston korpisimmissa perukoissa. Istunut neuvotteluissa
kaikenlaisten renttujen kanssa, joukossa pari ehdolliseen vapauteen
päästettyä ja pian vapautensa menettävää punakaartilaista. Mökin tyttö
on koko sievä... ja innostaa nuorta sotapoikaa parhaansa mukaan
rohkeisiin töihin; mutta taloushommissa ei hän puuhaile, vaan eräs
isopäinen ja keltanaamainen kiertolaisakka nimeltä Pötky-Iita se
keittää sakille ruuat ja kahvit. Miehet pohtivat tuumaansa; monta
lenkkiä siinä ei olekaan enää selvittämättä... pian voidaan sitä
ryhtyä toteuttamaan, sillä illat alkavat olla nykyään pilkkoisimman
pimeät.
"Kuka sen moottorin ottaa ja sitä käyttää?" kysyy joku.
Ukko, jonka nenä kääntyy kiveränä koukkuna ilkeitä ja salaperäisesti
hymyileviä huulia kohti, rypistelee kovin otsaansa ja pirisee jotain
epäselvää. Häntä kutsutaan kunnia- ja haukkumanimellä Kulassi. Hän
raaviskelee poskiaan, ja kurisee, narisee:
"Se on paha manifesti... persoonallinen manifesti... Sitä eivät
ihmiset saa sanoa, että moottori on varastettu. Varastettuja rukiita ja
ohria en minä osta, en. Minä olen... se oikea manifesti. Mutta jos
teillä on omilta pelloiltanne viljaa myödä, niin kyllä minä...
sopuisilla hinnoilla. Paljonkos te nyt niistä tahtoisitte? Se on...
persoonallinen manifesti...
"Tämä Ananiashan se on näppärä mies... käyttänyt meriväessä
sotalaivoja", sanoo Kierosilmä-Esa, iskien reilukatseisen Ananiaksen
takaa silmää toisille miehille.
"Kyllä Ananias osaa", kehaisee mökin nuori tyttö, laivaneitinä ollut,
paperossia polttava.
Ananiaksen poskille syttyy tulinen hohde; hän kohottaa pystyyn
päätänsä, hänen sinertävissä silmissään samenee.
"Tämäkin on yksi keino porvarillista yhteiskuntaa vastaan: varastaa ja
hävittää työläisten tekemää rikkautta!" jatkaa eräs entisistä
punakaartilaisista, joka on käynyt salaa Venäjällä. "Niin on tehty
neuvostovallassa, ja annettu tavarat köyhille. Se on opittava
täälläkin. Ja sen minä sanon, että mies, joka Venäjällä on palvellut
meriväessä, saa pitää univormunsa palvelusajan jälkeen itse. Takki on
punainen... napit paistavat... lakissa tuollainen töyhtö! Hm, mitä
näistä Suomen, vaivaisen, köyhän maan sotamiehistä."
"Ja siellä pääsee tavallinen työmies vaikka kenraaliksi!" huudahtaa
tyttö; tosiaan hän kuvittelee Ananiasta sellaisessa asussa.
"Pääsee, jos pystyy remmiin", vahvistaa Venäjällä ollut. "Ja se aika
koittaa pian, jolloin tänne tulee neuvostovalta... Ja silloin
muistetaan, kuka on ollut mies."
Kiveränokkainen ukko kurisee ja kitisee:
"Varkainko, häh? En... en niinä... Minä karkaan pois... en osta
rukiita enkä ohria ollenkaan teiltä. Se on paha manifesti..."
Kuitenkaan ei hän mene enemmän kuin muutkaan pois tuosta neuvottelusta,
jossa lopulta päätetään, että asian kunniakkain tehtävä, erään
moottorivenheen ryöstäminen ja kuljettaminen kaupungista tänne toiseen
kuntaan, jää sakin rohkeimman ja näppärimmän, taitavimman ja väkevimmän
miehen, Ananiaksen toimitettavaksi. Ukko, jolla on lisänimenä Kulassi,
sopii toisten kanssa, mistä hinnasta hän saa niin ja niin monta
kymmentä hehtoa viljasta, joka aiotaan ottaa tämän pitäjän
kunnanmakasiinista.
Joulummalla tulee ilmi, että kunnanmakasiini, jossa oli suunnattomasti
jyviä, hätäaikojen varalta ja etenkin köyhien auttamiseksi koottua, on
ryöstetty tyhjäksi, aivan puti-puhtaaksi: jopa on makasiinin alla oleva
kalliokin tarkoin luudilla lakaistu, niiden permantoon kaivettujen
reikien kohdalta, joiden kautta vilja oli säkkeihin valutettu.
Rosvojen jäljille päästään vähitellen; kaupungista varastettu
moottorikin, jolla vilja on kuljetettu korpeen, löytyy; kaikki
lurjukset joutuvat kiinni, paitsi Kulassi ja Venäjällä ollut
punakaartilainen eivät. Punakaartilainen pakeni, ja Kulassi osasi
oikeudessa pestä itsensä puhtaaksi: hän ei muka tiennyt, mitä viljoja
hänelle kaupattiin, roistot sanoivat hänelle niiden olleen heidän
omilla pelloillaan kasvaneita.
Ananias istuu käräjätuvan penkillä kilistellen käsissään
kruununkihloja... nuori ja kaunis Ananias. Istuu ja naurahtelee
muka iloisesti... mutta katselee välistä mietteissään maahan. Kaksi
vuotta hän saa linnaa.
"Ainoastaan kaksi vuotta", huudahtaisi nyt joku, jonka mielestä Tanskan
suosima raipparangaistus olisi pystyvämpi suomalaiseen kuin linnassa
istuminen. "Kaksi vuotta meikäläisessä vankilassa: hyvä ruoka, hyvä
juoma; eivätkö vorot sinne mielellään pyrkisi... töllien köyhyydestä!"
Toinen vastaa:
"No, ei sillä hyvä; ainakin saavat he maksaa omaisuudellaan tekemänsä
vahingon... mikäli siihen pystyvät. Mökit ja tavarat kurikan alle."
"Kuri olisi mielestäni parempi", väittää edellinen, "niin ei heidän
vaivaisia töllejään tarvitseisi myödä: nekö muka heidän tihutyönsä
korvaisivatkaan...!"
Mutta, kaiken kaikkiaan: kun Ananias, joka on edistynyt rosvoksi,
pääsee linnasta, tapaa hän äitinsä ja sisaruksensa kodittomina; heidän
pikku talonsa on myöty.
"Minkäpä sallimalle voi?" huokaa Rosina Kypenäinen... alistuen kuin
koira, jota sen isäntä armottomasti pieksää.