Villi Juutas Käkriäinen makailee pellon pientarella kaukana korvessa,
joka on vielä tuhannen kertaa autiompi kuin hänen kotipaikkakuntansa.
Pienen ja kurjan salotöllin perunamaan pientarella hän kellottelee.
Täällä syrjässä on hän oleskellut lähes kolme neljäsosaa vuotta.
Piileskellyt poliiseja.
Juutas vietäisiin näet vankilaan viinan poltosta, jos hän ilmestyisi
ihmisten maille. Mutta sellaista hän ei vielä suinkaan salli tapahtua;
ei vielä.
Keväällä, jäiden alkaessa heikontua, hän tuli tänne. Nyt on lokakuun
viimeiset päivät, harmaat ja tuimat. Perunapelto, josta perunat on
kauan sitten nostettu, kuumottaa ruskealla ja mustalla mullalla.
Ympärillä kaartuu kaikkialla jyrkkiä, harmaita kallioita, joiden
rinteillä kasvavista koivuista ja pihlajoista lehdet ovat toista
viikkoa sitten varisseet. Ainoastaan noiden kallioiden juurelta
kohoavissa raidoissa lepattaa enää muutamia keltaisia lehtiä, harvoina
ja kuivina... riippuen ikäänkuin ilmassa, tai niinkuin hyönteiset
jossakin hämähäkinverkossa.
Kylmäkin on. Mutta Juutas Käkriäinen on valinnut itselleen tuulelta
suojatun köllötyspaikan vieton peltomäen sinisellä kupeella.
Tuolla ylempänä näkyy musta ja kolkko mökki, jonka asukkaina on
ainoastaan vanha ukko ja akka, hänen ystäviään, — ja heidän pirtissään
majaillen on Juutas koko piileskelyaikansa edelleen keitellyt viinaa ja
tislaillut sitä lekkereihin. Näitä hänen keitoksiaan ovat eräät hänen
lapsensa käyneet silloin tällöin salaa korvesta noutamassa, kuljettaen
ne lähelle kaupunkia ja jaeskellen ne kahisevia seteleitä vastaan
kaiken maailman ääriin.
Tässä hän makaa, Juutas. Yksinään, syksyn viimeisiltä päivänsäteiltä
lämpöä etsien. Päivä paistaa joskus pilvien repeämistä, pilvien, jotka
lepäävät yleensä tasaisena, harmaana laipiona taikka liikkuvat niin
sakeana kokonaisuutena, ettei niitä huomaakaan erikoisiksi pilviksi.
Mutta välistä tuo pilvilakeus kuitenkin puhkeaa joltakin kohtaa, —
ohenee, ja sitten yhtäkkiä puhkeaa. Silloin aukon eli repeämän reunat
tuprahtelevat kuin lakeisesta tuulella pöllähtelevä savu, päästäen
näkyviin sinisen taivaan ja auringon, joka lämmittää tuokioisen... ja
häviää jälleen: pitkäksi aikaa on suuri taivas taas pilvistön
hämärtämä.
Niitä tuimia, vetisiä, kylmiä pilviä katselee Juutas, ja odottaa
auringon puhkeamista pilvistä, loikoen kupeellaan ja seljällään
kostealla pientarella. Ja minkä näköinen hän on!
Ei, onko tämä Käkriäinen? Hän ei ole enää muinainen leveähartiainen ja
punakka mies. Ohueksi hän näyttää menneen, melkein niinkuin
talikynttilä, ja yhtä kelmeäksi ja keltaiseksi kuin talikynttilä. Niin,
yksinpä karvatkin hänen leukapielissään ja poskissaan lähellä silmiä
näyttävät miltei kutistuneen ja käpertyneen kokoon.
Ja yhä ja yhäti uudelleen hän alkaa yskiä, ja silloin purskahtaa hänen
suustaan tuohon kiven juureen hirvittävä määrä verta. Hän yskii, ja on
siihen tukehtua. Sitten hän heitäiksen jälleen seljälleen, pitää
luomiaan ummessa ja hengittää väsyneesti ja syvästi. Vihdoin silmät
taas aukeavat, ja hän katselee taivaalle... katselee liitäviä,
tuprahtelevia pilviä ja odottelee ihanaa aurinkoa. Ja siinä saavat
hänen taudin tulesta mustilta ja kammottavan isoilta näyttävät silmänsä
välistä omituisen, väkevän hehkun, — lannistamattoman hehkun. Samalla
hänen kutistuneiden ja pienentyneiden kasvojensa poskipäät syttyvät
sisäiseen paloon.
Juutaksella on keuhkotauti; auttamattomasti kuolemaan, nopeaan
kuolemaan vievä keuhkotauti, sen hän tietää hyvin itsekin. Viimeisiä
päiviaän hän tässä elää. Tuskin ehtivät häntä enää edes vankilaan
raahata... vaikka hän omasta puolestaan alkaakin olla jo taipuvainen
sinne lähtemään. Niin, hän aikoo ilmoittaa oleskelupaikkansa
nimismiehelle: että nyt hänet saisi täältä noutaa... että nyt hän
antautuu. Itse antautuu. Antautuu omana herranaan.
Kuinka on Juutas näin muodoltaan muuttunut? Kuinka on hän näin
heikonnäköinen... ikäänkuin nukke entiseensä verraten: rääsynukke
leveähartiaisen ja korkearintaisen metsänpeikon rinnalla? Miten sai hän
tällaisen taudin?
Kukapa tietää, miten ja mistä taudit oikeastaan tulevat. Mutta joskin
Juutas muistaa, että hän on aikoinaan ollut liikkeissään niin raju,
että on hyvinkin saattanut reväistä keuhkoihinsa kauhean haavan, kun on
milloin nostanut hevosensa yksin avannosta taikka kiskaltanut
kokonaisen viisin miehin väännettävän kiven pellolla syliinsä ja
kantanut sen yksinään raunioon, niin tämä viimeinen piileskely- ja
pakomatka sen taudin on purkanut salasta esille ja päästänyt raivoamaan
kaikella voimallaan. Ymmärtäahän sen: melkein lukemattomat yöt on hän
näiden koimen vuosineljänneksen aikana maannut metsissä, kinoksissa,
lumisohjussa, maan märkyydessä taikka suojattomassa venheessä,
väistäessään häntä haeskelevia poliiseja. Sellainen elämä se manasi
taudin hänessä purkautumaan, taudin, jonka hän oli tartuttanut kylillä
kierrellessään jo kauan ennen sitäkin keuhkoihinsa revenneeseen
haavaan.
Siis poliisit ja vallesmanni ja koko maailma ovat syylliset siihen,
että hänen tautinsa lopulta pääsi voimaan; siihen, että hän joutui
elämään tällä tavalla äärimmäisessä korvessa, kiertelemään kuin oikea,
suojaton peto.
Kahdesti aikaisemmin oli Juutasta sakoitettu viinaksien myömisestä ja
polttamisesta. Nyt olisi viety linnaan samojen tekojen jatkamisesta.
Hän ei mennyt. Hän pakeni kotoaan perimmäiseen korpeen. Miksi hän
pakeni? Luuliko hän lopultakin välttävänsä kruunun kouran?
Ehei, niin heikkoluuloinen hän ei ollut! Ei kruunua vältä, sen hän
melkein uskoi. Kyllä hän jo tiesi, kahdesti sakoitettuna, mikä on
kruunu: se osaa aina armotta periä, minkä on osuudekseen määrännyt.
Tarkoin hän tunsi jo kruunun mahdin ja ymmärsi, että hänen olisi
lopulta kumminkin mentävä vankilaan, koska kruunu oli siihen hänet
kerran tuominnut.
Mutta vielä ei hän antautunut!
Ei ennen omaa aikaansa!
Vielä tahtoi hän... pullikoida vastaan, huvikseen!
Kun poliisit viime keväänä tulivat Juutaksen mökille häntä vangitsemaan
ja hän pääsi luiskahtamaan heidän käsistään metsään ja lähti sitä tietä
sitten tänne korpeen, seisattui hän korkealla kalliolla riihensä
takana, huitoi vangitsijoille kättään ja huusi:
"Mitä? Minäkö linnaan... noin tuostaan! Tietäkää se, että minä lähden
sinne silloin kun itse tahdon. Nyt en lähde... tietäkää se. Mutta
aikanani kyllä tulen omasta tahdostani... en vielä. Odottakaa: tulen
kun tahdon!"
Sitten hän lönkytti metsään ja katosi.
Siitä asti Juutas piileskeli poissa mökiltään. Ja piileskellessään,
kurjissa oloissa ja huonoissa pukimissa, hän sai lentävän keuhkotaudin.
Mutta nyt hän on miltei valmis antautumaan. Nyt on tarpeeksi uhiteltu.
Tarpeeksi pullikoitu.
Niin: kuolemansa hinnalla uskoo hän saaneensa poliisit ja vallesmannit
ja koko maailman vakuutetuiksi siitä, että hän tottelee ainoastaan
omasta tahdostaan.
Nyt ei hän liiku missään enää täältä piilopirtin pihoilta. Hän lähettää
vallesmannille sanan... odottaa vangitsijoita... ja odottaa
hiljalleen kuolemaakin.
Voittajana odottaa hän kimppuunsa maailmaa, joka hänet nyt masentaa.
Voittajana kuolemaa, joka tekee hänet mullaksi... ja vähemmäksi kuin
multa: lahonneeksi tomuksi, tyhjäksi. Voittajana, joka on pöyhkeä ja
ilkkuu... niin surkea kuin hän onkin muodoltaan: laihtunut, kasaan
kutistunut ja litistynyt.
Kas hänen silmiään! Nyt ne loimuavat jälleen kummallisesti, nuo suuret,
mustat silmät — pienissä, keltaisissa kasvoissa. Ne loimuavat riemua:
hän on voittaja!
Juutas Käkriäinen ei ajattele, kuinka hänelle sitten käy, kun hän
kuolee. Sellaista hän ei ajattele, metsän poika... vaan elämää: miten
hän on lopultakin voittanut katkeran ja vihatun elämän... niin katkera
kuin se saattaa olla köyhälle ja kovan onnen lapselle.
Sen tietää jokainen, joka hänen nimensä on milloin kuullut, että
hänellä on suuri perhe, lapsi toisensa vieressä, yksi uuden huolen
tuoja ilmestynyt toisensa jälkeen; eikä hän sitä huolta ole
valittanutkaan muuta kuin hyvin harvoin: hän rakastaa lapsiaan ja on
ylpeä niiden paljoudesta.
Ei hänellä ole ollut minkäänlaista isänperintöä elättääkseen
perhettään, vaan se on ollut tosiaan hänen itsensä elätettävä.
Jotkut sanovat häntä saamattomaksi ja laiskaksi. Jos lieneekin
niin... että hän on aina lisääntyvissä elatushuolissaan
tuskastunut... ja menettänyt lopulta sisunsa.
Mutta yksi seikka on, josta häntä ei ole voitu koskaan moittia: hän ei
ole milloinkaan anellut eikä kerjännyt omilleen ja itselleen ei
rikkaiden eikä kunnan apua! Sillä tavalla monet kyllä menettelevät: kun
perhe kasvaa, heti ollaan kulkemassa tyhjä säkki kourassa pitäjän
pomojen puheilla.
Niin ei ole menetellyt Juutas Käkriäinen. Ei koskaan madellut rikkaiden
talollisten edessä... muuta kuin kenties pikku asioissa... ja
pilkallaan, ehkä lainatakseen jonkin kapan jyviä tai setelin, jonka on
maksanut takaisin... maksanut niin nopeasti kuin lapsiensa ja omalta
nälältään on suinkin voinut. Miksi on hän ollut sellainen? Kysypä sitä:
sellainen hän on.
Ja kunnaltako hän olisi vaivaisapua anellut? Kuntaa ja maailmaa
halveksii hän melkein vielä syvemmin kuin tilallisia, halveksii niin,
että sylkäisee nytkin sitä ajatellessaan... sylkäisee verta. Miksi hän
halveksii näin tuota kuntaa, hänelle koko maailmaa? Siksi, että se
maailma on hänestä, oikein ajateltu kyllä, vielä paljon voimakkaampi
kuin yksityiset. Ja voimakasta tekee mieli vastustaa. Sellainen on
hänen sielunsa.
Ei hän siis ole kerjännyt, vaan ennen ryysyissä kulkenut ja nähnyt
puutetta, hän ja hänen perheensä... eikä hävennyt ryysyjään ja
leivättömyyttään, koska on selvinnyt niistä apua keneltäkään anomatta.
Ja niinkin hän olisi tyytynyt elämään, elinikänsä ryysyissä ja
leivättä, kun ei parempaa jaksanut tavallisella työllä hankkia. Mutta
tulipa tehdyksi yksi keksintö, joka hankki parempaa elantoa. Tuli
ruvetuksi kerran myömään ja keittämään viinaa; ja se juuri tekee
tälläkin tuokiolla Juutaksen vasta oikeaksi voittajaksi.
Hän siunaa viinaa, jota hän ei itse juo eikä kaipaa, jota hän ei ole
myönyt eikä polttanut niin paljon auttamattoman hädän tähden kuin
jonkinlaisesta ilosta, sillä kaiken puutteen ja hädän hän olisi
lopultakin kestänyt sellaisenaankin ja vaatinut perheensäkin apua
anomatta kestämään; ilosta, että hän viinan voimalla ja tenholla on
voittanut maailman.
Kuinka? Tämä kurja, köyhä, sairas raukka voittanut suuren maailman?
Niin, sellaista saattaa tapahtua. Juutakselle on tämän kuoleman
tuottama voitto valtava voitto.
Ennen hänellä ei ollut omaa karjaa; oli vain pari ruokolle otettua
lehmää. Ja hevonen oli huono, miltei halvin, mitä markkinoilta löytyi.
Ei lampaita, ei aina sikaa. Niin oli ennen, silloin, kun hän ei
käsitellyt viinoja.
Nyt on hänellä, tai hänen omillaan, monta oivallista omaa lehmää. Hyvä
hevonen... Kaksi lihavaa sikaa on ollut tappaa aina jouluksi... Ja
seitsemäntoista on lammasta, joista lähtee lihaa ja vuotia ja villoja
hänen omiensa vaatteiksi. Hänen omiensa: kuten Juutaksen kehnosti
hoidetusta puvusta huomaa, ei hän, merkillistä, välitä paljon omasta
asustaan. Ei asustaan eikä terveydestään: riekaleissa vuntturoiden on
hän pilannut rintansakin. Mutta perheestään ja sen ruuasta ja asusta
hän kyllä välittää.
No niin, nyt on Käkriäisillä omaisuutta ja varoja. Ja Juutas tietää,
että niitä varoja on salaa karttunut niinkin paljon, että hänen
perillisensä saattavat ostaa hänen kuoltuaan itselleen talon.
Se rikkaus, se voitto, sellaisen voiton ajattelu on Käkriäisen
ikuisuus. Muuta ei hänen sielunsa tule edes ajatelleeksikaan.
Voittipas hän. Ei pyytänyt liioin rikkailta... muuta kuin pilkallaan.
Voitti itse!
Lienee pienenä, kerjäläisenä joskus vakavissaan pyytänyt... ja lienee
saanut niellä pyyntönsä tähden monta julkeaa, pöyhkeää sanaa rikkaan
suusta!
Sen jälkeen alkoi maailma hänelle olla nuo rikkaat, joilla on valta
maailmassa: kunnassa.
Ja eikö hänen veressään salaa kuiski ilkeästi maailmaa vastaan? Maailma
on maailma... Ja Juutas on Juutas.
Eikä kysymyksessä sittenkään liene ollut pelkästään se, että tuon
maailman ja Juutaksen oli nyt kerta kaikkiaan oltava erossa... hänen
oltava sitä vastaan!
Kyllä Juutas tosiaan tahtoi olla erossa... niin kauan kuin hän ei
ollut sitä voittanut! Erossa... vaieten, tyytyen ryysyihinsä,
nälkäänsä. Mutta kun siunattu viina oli poistanut ryysyt ja nälän
niiltä, joita hän rakasti, koska ne olivat hänen omiansa, eroako hän
silloinkin halusi?
Voi kirkastus, mitä Juutas kuvittelee! Miksi hänen silmissään on
kummallinen loiste, kun hän katselee syksyn sauhuna tuprahtelevia
pilviä, jotka paljastavat hänelle kenties hänen aurinkonsa viimeisiä
säteitä?
Hän kuvittelee seuraavaa:
Nyt on hänen perillisillään varoja.
Ja Juutasta he niistä varoista aikoinaan salaa kiittävät.
Ehkä sepittävät hänestä kerran merkillisen kaskun: kuinka hän oli
pystyvä, ahkera, tuo heidän sukunsa kantaisä. Julistavat maailmalle
hänen kunniaansa... viinanpolttajan, hehe! Sellaiset ovat muidenkin
rikkaiden mahtavuuden juuret: yksi kantaisä on saanut omaisuutensa
vaihtamalla nälkävuosina hätään joutuneilta tilat jauhopussiin, toinen
jollakin muulla sellaisella kujeella. Nyt heidän sukunsa, mahtavat ja
komeat, heitä kehuvat erittäin hyviksi ja viisaiksi. Juutaksen pikku
keinottelu on tosiaan varsin vähäistä.
Ja kuitenkin sen sisältö on hänelle tärkeämpi tärkeää, sitäkin, että
hän on sillä taannut perillisilleen hyvän alun, jolla he voivat päästä
varoihin... jopa ponsarien palkoille, jos tahtovat. Tärkeää ennen
kaikkea sen vuoksi, että Juutas on tällä keinottelullaan todistanut
itselleen, että varoihin päästään ainoastaan joillakin sellaisilla
kolttosilla... mitä muuta maailman rikkaat ja rehentelijät
kerskunevatkin!
Ja siksi hän voikin vasta nyt sielussaan oikein pilkata noita
rehentelijöitä, noita rikkaita... koko maailmaa. Itse samanlaisena
kuin hekin... sukunsa melkein jo heidän rinnalleen nostaneena.
Viinaa on tehty ja myöty paljon... Viina on rahaa... ja muuttuu
tulevien polvien hoidossa — kunniaksi.
Köyhä Juutas on mielestään voittanut: ilkkunut valehtelevalle
maailmalle.
Ja siihen hän tyytyy.
Hän ajattelee, miten hänen jälkeläisensä ovat suruissaan... miten
heitä kunnioitetaan kunnon ihmisinä.
Niin, nyt saattaa Juutaksen puolesta hänen sukunsa astua
metsäläisyydestä ihmisten ilmoille. Hän on voittanut.
Mutta voittaja makaa maassa, multana... ja joutavampana multaa,
tyhjänä, olemattomana. Pian, hyvin pian. Nyt on hän valmis menemään
vankilaankin... kun on tullut aika, jolloin hän tahtoo itse sinne
mennä. Mutta ennättänevätkö enää vankilaan viedä? Nopeasti tuppautuvat
pilvet taivaan repeämän eteen ja peittävät auringon kuin savu; niin
kiitämällä kuluvat nyt hänen tuokionsakin... elämä syöksyy
verivirtoina ja -lammikkoina pois hänen väkevistä keuhkoistaan. Mutta
voittanut hän on... suvulleen... samoin kuin maan mahtavatkin.