MATOLAHTI

Siellä, missä ennen oli Matolahden torppa, siellä on nyt saha ja

selluloosatehdas.

Kai niin on olevakin, — kai se on kehityksen välttämätön kulku. Kai

sellainen tuottaa rikkautta ja voimaa isänmaalle, rakkaalle

Suomellemme, ainoalle, mikä on meille kodiksi suotu ja missä voimme

elää. Rikkautta ja voimaa, kehityksen siunausta.

Mutta vielä ei tuota siunausta näy muuta kuin osittain, muuta kuin

pinnalla. Syvemmällä, ihmisissä, jotka ovat tehtaan koneitten

karkeampina rattaina, ei sitä saata huomata. Ehkä se sinnekin syöpyy

vähitellen, ehkä Matolahden seudun rahvas siunauksen kerran ymmärtää ja

siitä iloitsee. Mitäpä muuta toivoisi! Mutta nyt, — miltä näyttää nyt

Matolahden kulma?

Ennen se oli kaunis seutu. Ja se oli myöskin hiljaiseen ja omien

peltotilkkujensa hoitoon perustuvaan elämäänsä melkoisen tyytyväinen

seutu. Ja lieneehän vanha sananparsi totta, että tyytyväisyys on

suurinta rikkautta?

Kaunis seutu. Maisema oli suuren sisäjärven ulapalta katsoen tosin

villi ja toivoton: harmaita, korkeita rantakallioita ja louhia, joilla

ei kasvanut paljon mitään muuta kuin petäjiä, nekin kituen mullan

puutteessa ja keliahdellen keskenkasvuisina maahan kovissa myrskyissä.

Villi ja toivoton maisema ulkoa katsoen. Mutta eipä se ole kaunistunut

nykyäänkään.

Ennen saattoi hämmästyä ja ihastua, kun pujottausi venheellä ulapalta

sisään jostakin salmesta, joka johti Matolahden vanhalle kulmalle.

Salmea ei ensin huomannut, — eikä tietysti nykyäänkään: itse kalliot

ja niiden maailman luomisen aikoina laaditut solat ja käytävät pysyvät

aina koskemattomina, vaikkapa metsä niiden harjalta häviääkin muullakin

tavoin kuin myrskyn runtelemana. Salmi oli siis samanmuotoinen kuin se

meidänkin päivinämme on, näyttäen lyhyeltä, pieneltä lahdelta. Lahden

perukan luulisi olevan jo tuossa aivan edessä. Mutta kun muutaman

minuutin soutelemme, aukeaa ja haarautuu lahdesta toinen, pitkä lahti

vasemmalle, kilometrejä pitkä, täynnä pieniä saaria ja luotoja, joiden

välissä sorsat soutelevat ja kuikat sukeltavat ja joiden käpertyneissä

männyissä kalalokki istahtelee ja huutelee ja joskus korppikin uskaltaa

koikkua. Niin, erämaan portilla olemme. Tai oi, emme ole, vaan olimme,

— sillä nyt ei näillä salmilla vesilintuja kuhise, — joskin

mielenmasennuksen korppi koikkuu sille, ken ei oikein jaksa uskoa

aikamme kirkastuvaan ja kultia säteilevään aamuun, lieneepä hänen

epäuskonsa aiheetonta ja lapsellista taikka ei.

Ennen siellä kyllä runolliset sorsat narahtelivat ja ponnistivat

kaislikosta lentoon venheen edestä, kiitivät vaahtoa purskuttavana

matalana viivana kohti toista rantaa; mustat kuikat soutelivat

rauhallisina kuin ihminenkin, joka niiden hääkulkueita katseli; allit

lauloivat määrättöminä parvina kevätretkillään jäähileiden seassa.

Kalaa polskahteli ja poukahteli kaikkialla. Jokaisen aironvedon

narisuttaessa tullonvitsaa vireili ja hyppi siellä poukamilla. Kelpasi

silloin kala- ja metsämiehen näillä main elää; uskomattomia tarinoita

kerrotaan onkimiesten saaliista, sadoista hirmuisista ahvenista, jotka

ongittaja veti parissa tunnissa kehnolla koukullaan syvyyksistä,

merkillisiä jutellaan herkullisista lohiviipaleista ja metsokeitoista.

Minkäpä sille voi, että kalat vesistä vähenevät ja jättävät pyydykset

tyhjiksi! Ja minkäpä sille, — ettei linnunlihalla nykyään enää eletä?

Mutta olipa Matolahden kulmalla ennen muutakin rikkautta paitsi veden

ja metsän riista. Ja oliko tämän rikkauden pakko hävitä niinkuin suuret

ahvenet ja metsät luonnon pakosta häviävät?

Soudettiin yhä eteenpäin tätä pitkää, välkkyvää lahtea, jota vehmaat

koivikot ympäröivät. Ja ken osasi, ei tästä edennytkään äsken nähdyn

lahden perukkaan saakka, vaan kääntyi ajallaan oikealle, kahden korkean

vuoren välisestä kapeasta salmesta, ikäänkuin oivallisesta veräjästä

suurelle pihalle, Matolahden aukeamalle.

Ihana lahti. Alkupuoli jyrkkiä kallioita, joiden mustien pintojen kuvat

tekivät ja tekevät veden vielä syvemmän näköiseksi kuin se lieneekään.

Sitten alenivat rannat; tuli armaita koivikkoja, hiljaisia ahoja,

joilla kaskia oli viljelty ja jotka sen jälkeen lepäsivät pitkiä omia

aikojaan, kasvatellen horsmaa ja lepikkoa, sillä välin kuin toisten

halmemaiden ja peltojen vuorona oli kasvatella viljaa. Peltojen: sillä

peltojakin täällä oli, ja niiden kohtalosta ja niiden tuomasta onnesta

ja rikkaudesta tässä oikeastaan onkin kysymys.

Pieniä peltoja tosin, kovalla työllä kivikkoon raivattuja, ainaisilla

hikihelmillä iloa tuottamaan siunattuja. Tuolla ne peltoset kuulsivat

tämän takimmaisen lahden kätketyimmästä sopukasta. Ja rantapellon

rukiin ylitse kurkisteli Matolahden vanhan torpan musta pääty.

Mutta ennenkuin torpan pihalle ennätämme, on toki mainittava

nuotta-talas, joka oli rakennettu sileälle kalliolle iki-vanhain ja

koskemattomien petäjien varjoon. Riippuipa siellä kotona kudottu nuotta

joka kesäksi hyvin paikattuna. Verkkovarppeet olivat nuottakodan

vieressä, — ja lähellä niitä pata pyykkipaikalla, kotoisella ja

sauhulta tuoksahtavalla.

Sitten, vetäistyämme venheemme leppoisassa rauhassa rannalle, aloimme

nousta mökille, ohitse jonkin korsun, hyvin vanhan, pyöreistä hirsistä

tekaistun ja koirankaulalle veistetyn; sitten pitkin piennarta, joka

kasvoi korkeaa putkea ja heinää, jalanpolkemilla kohdilla ratamonlehtiä

ja rapsahtelevaa saunakukkaa. Ruis taikka ohra kaarrutti kesänkulkijain

polun poikki kypsyessään yhä raskaammiksi tulevia tähkiään. Ruiskukat

ja leppeät aurankukat tervehtivät meitä olkisen laihon sisältä

pilkistellen.

Jo tuli ensimmäinen aitta, vanha sekin, pyöreistä hirsistä veistetty,

päivän puolelta kesäisessä auringonpaisteessa tervanruskeaksi palanut,

somasti vihertynyt siimessivulta. Sitten toinen aitta, äskeistä

hienompi, sirompi ja ihmeellisempi: jokainen hirsi kuusikulmainen,

jokainen rako siisti ja suora, — oikeaa mietiskelevän taiturin

mestarityötä, taiteilijan työrakkaudella suoritettua. Ja tuossa

aittojen solasta astelee vastaamme kellertävä-juovainen kissa, —

naukaisee, näyttää kaloilla herkutelleen suunsa ja hieroo kuvettaan

hyväilynhaluisena jalkaamme.

Nyt olemme keskellä pihaa, somien, tummuneiden rakennusten piirissä,

suuren koivun alla. Tuossa on tupa portaineen; tuossa portaiden

vieressä pientä ylellisyyttäkin: kukkapenkki, jossa kasvaa minttua ja

keltaista kehräkukkaa ja kauniimpana muita kurjenmiekka, joka on tänne

lahden mutaisesta perukasta siirretty, kohottaen aurinkoa kohti

kullanvärisiä teriään.

Jo tulee emäntä, mistä tullee, — aittojensa, saunansa ja pienen

navettansa välisiltä kujilta. Jotain hän kantaa: maitohulikkaa,

kerppuja, vastaksia, joista hän ryhtyy sitomaan vastoja talvi-iltain

rattoa, kotoisen saunan kylpyjä varten. Hiljaisena, mutta hymyillen,

arkana, mutta vilpittömänä ja kaikkia epäluuloja vailla hän vieraita

tervehtää, pyytää käymään sisälle. Niin menemme pieneen eteiseen;

siellä pimennoissa luulisi ystävällisten ja kotia suojelevien tonttujen

talvipakkasillakin viihtyvän, ja tulemme tupaan, missä emäntä heti

alkaa asetella kahvipannua karstaisen lieden tulisijalle.

Permannolla on haavanlehtiä, hyvän tuoksun ja kesäisen näön antajina,

leposijoina ja kuivumassa rehuksi maidonantajille. Tuossa punertava,

puhtaaksi pyyhitty pöytä kahden peräikkunan kulmauksessa. Ikkunoilla

palsameita. Kotitekoisen kaapin nurkalla rehevä Annansilmä. Tuolla

sänky kirjavine, mutta silti somilla juovilla koristettuine ryijyineen.

Tuossa seinäkello. Ja tuossa punaiseksi maalattu kehto, jossa

pienokainen alkaa heräellä.

Lastaan poikkeaa emäntä siinä välillä, kahvia puuhatessaan,

hoitelemassa, — sille livertelemässä, tulevaa kyntömiestä vaalimassa:

kyntäjän sanoo hänestä kasvattavansa, jos se nyt olisi kasvaakseen, jos

sille Luoja aikaa antaisi. Ja sitten ryhtyy vähitellen kyselemään,

mistä vieraat ovat, minne menossa, kuuntelemaan maailman uutisia,

merkillisiä tapahtumia, kuulemaan niitä ilman kiihkoa tai vihaa, — ja

omiaan kertomaan, kotinsa hyviä ja vaivaloisia puolia. Ja nämä

viimeiset asiat, omat lehmät ja lampaat, omat pellavat ja liinat, omat

pellot ja oma tupa ja sen asukkaat ovat hänelle kaikkein rakkaimmat.

Siinä juodaan kahvit; kuulustellaan leppoisasti toisiaan, kerrotaan ja

kummastellaan kahden puolen, kunnes muu väki tömähtää kotiin. Tömähtää

kuka pellolta, kuka niityltä, kuka saaresta, kuka niemestä, eräillä

mukana koira, uskollinen ja vieraita karsova, jollakulla kirves olalla,

toisilla metsän tai veden tuomisia, marjoja tahi kaloja. Väsyneitä ovat

toiset tulijoista, etenkin isäntä ja vanhimmat lapset, jotka ovat

olleet ankarassa työssä, mutta kuitenkin on heillä silmissä rauhallinen

hohde ja katseessa tervetulleeksi kutsuva hymy. — Aikovatpa siinä

vieraat jo jatkaa kulkuaan tai kääntyä takaisin entisille salmilleen,

sillä iltaan on ennättänyt painua päivä. Silloin ei annettaisi heidän

vielä mennä, ei syömättä ainakaan; onhan matalaisen kurkihirren alla

toki leipää, omassa pellossa kasvatettua, onpa voitakin ja maitoa, jos

vieraille soveltuisi, onpa kalaakin ja marjoja näin kesällä, ja on

vuoteita, pirtissäkö sitten levätä tahtoisivat tai aitoissa:

illastettaisiin, tarinoitaisiin, kun harvoin täällä vieraitakin käy,

pantaisiin sauna röyhyämään, nukuttaisiin, ja aamulla sitten

lähdettäisiin: onhan sitä aikaa aina. Ja jos vieraat viipymiseen

suostuvatkin, niin sitten joko istutaan portailla jutellen isännän ja

vanhempien lasten kanssa kaikenlaisista maailman ihmeistä, nuorimpien

vilkuessa arkoina, mutta jo veitikkamaisina eteisestä taikka aittojen

tai töllin nurkan takaa, taikka kävellään pitkin peltojen pientareita

katselemassa isännän kasvumaita. Ja se on aina hänelle rakkainta hommaa

ja antaa hänelle enimmin puheenaihetta: minkälainen korpi, kivikko tai

suo oli tuossa, jossa nyt ruista, ohraa tai kauraa kasvaa, ja kuinka

hän voitti kannot, kivet ja rahkan. Ja ennen kaikkea: minkälainen

paikka tästä vielä on tuleva, kun hän ennättää kaikki aikomuksensa

toteuttaa: mitä tulee tuohon kummulle ja tuohon lehtoon, miten monta

henkeä hänen ja hänen lastensa raivaamista alueista vielä saa leipänsä,

ja miten hän katsoo tehtävänsä tehneensä, kun hän on vielä sen ja sen

työn täällä tehnyt. Kuulutaan laadittavan sellainen laki, että mökin

voi valtion avulla lunastaa talosta irti omaksi tilaksi. Onko se totta?

Kyllä se on totta. Se on hyvä laki, — ja omakseen aikoo tämäkin mökin

isäntä paikkansa lunastaa. Siitä laista ja lunastamisesta nyt

puhellaan, ja paljosta muusta: kaikesta, mikä koskee omaa maata, omaa,

ominaista kotia. Ja kaikista maanmiehen puheista ilmenee, että joskin

tuollainen omillaan tai omilleen päästäkseen ponnistaminen on

huolekasta ja raskasta, niin jokainen ponnistus samalla kiihoittaa

uusiin samanlaisiin ja tyydyttää ihmisen kaipuuta toteuttaa omia

tuumiaan, ellei juuri lupaakaan ylenpalttisesti palkita mukavuuden

haluja.

Katsellaanpa vielä karja, silitellään lampaat, joiden villoista mökin

väki kutoo itse vaatteensa, kuunnellaan emännän jälleen kiittelevän

lehmiään ja valittavan jonkin entisen, merkilliseen tautiin kuolleen

menetystä; nautitaan sitten yksinkertainen illallinen, kylvetään

mehuisassa saunassa, jonka lapset ovat tuotapikaa valmistaneet, ja

painutaan lepoon, toiset pirttiin ja toiset taas aittoihin, jotka ovat

tuossa korkean ja surumielisesti suhisevan kotikoivun alla.

Kun herätään ja kahvit on juotu, jopa ehkä vieraat saatu istahtamaan

aamiaisellekin, alkavat he vihdoinkin lähteä; lyödään hyvästiksi

lämpöisesti kättä, toivotellaan uudestaan toisiansa nähtävän, ja pian

Matolahden mökin väki katselee tanhualtaan rauhallisin silmin ja

huulilla hymy, kuinka retkeilijät loittonevat venheellään lahtea pitkin

— soutelevat pois, pyrkien kenties toisiin samanlaisiin mökkeihin tai

pieniin taloihin kuin Matolahti: samanlaisia kauneuksia ja ihmisiä

ihastelemaan kuin he siellä tapasivat, ja ehkäpä he sellaisia

tapaavatkin, — tapasivat siihen aikaan. Matolahden kulmalla, suuren

sisäjärven reiteiltä salatuissa perukoissa, oli silloin kylläkin noita

asumuksia.

Kuinka on nyt?

Miltä Matolahti näyttää?

Sinne on perustettu tuo saha ja selluloosatehdas. Kaukaa sen jo huomaa,

— ei pelkästään rantakallioista, jotka ovat menettäneet metsäturkkinsa

niin tarkkaan kuin huolellisesti keritty lammas villansa ja törröttävät

kaksi vertaa surullisempina ja kolkompina kuin ennen. Sen huomaa jo

savupilvestä, joka luikertaa pitkin taivaanrantaa noiden kallioiden

takana, sekä joskus kuuluvasta lankkujen ja lautojen paukkeesta ja

selluloosan äitelästä hajusta. No niin, sellainen metsien katoaminen

lienee kova välttämättömyys, ja selluloosan hajusta ei kannata miehisen

miehen puhua; metsä kasvaa toki ennalleen näille karuille kallioille

sadassa vuodessa, jopa seitsemässäkymmenessä, kun sitä opitaan

kylvämään ja hyvästi hoitamaan, kun taas selluloosa antaa rakkaalle

Suomellemme, joka on ainoa, missä voimme elää, rahaa, siis voimaa ja

siunausta. Paukkakoot lankut ja laudat, iloitkaamme siitä paukkeesta,

liikkeestä ja työntarmosta! Suvaitkaamme yli pitäjän ulottuva haju: se

on nykyisen ajan ja vaurastumisen henkäystä. Nähkäämme tukkilauttojen

soluvan hinaajien vetäminä salmen suusta, josta ennen soutelimme

venheellämme kauniiseen Matolahden kätköön, soluvan yhä ohuempina

otettuja petäjiä, koivuja ja haapoja vieden, — riukuja, joita ei

oikeastaan enää sanotakaan tukeiksi, vaan parruiksi ja pinneiksi ja

seipäiksi ja jos miksi. Mitäpä siitä. Kuikkiako näkisimme mielellämme,

uneksijat? Älkäämme luulko niiden uskaltavan höyryproomujen kupeille,

jotka nyt näillä solukoilla komeina ja vastatervattuina köllivät. Niin,

älkäämme pian odottako kuulevamme suunnattoman alliparven haikean

kaunista laulua, — sillä sirkkelisahain vinkuna ja viuhina, etäälle

kimeänä kirkaisuna kajahtava, sen laulun helposti vaimentaisi, jos

alleja täällä liikkuisi.

Mutta, vielä kerran, mitäpä kuikista ja alleista välitellä: tämä seudun

muutos on todellakin välttämätöntä.

Ja välttämätöntä lienee myöskin, että Matolahti katoaa tai on jo

kadonnut. Matolahden kauneimman mökin paikalla on nyt saha ja tehdas.

Itse tölli on jäänyt korkeain lankkutapulien keskelle, ikäänkuin

suunnattomaan hautaan. Osa sen rakennuksista on purettu; melkeinpä

ainoastaan tupa on vielä pelastunut, mökin isännän, emännän ja lasten

vuokra-asunnoksi, — sillä itse maa on myöty yhtiölle.

Näin on käynyt monille Matolahden kulman muillekin torpille.

Juuri äsken niistä joku lunastausi itsenäiseksi tilaksi, — samoin se,

jota olemme ihastelleet ja jossa uskoimme kenties viihtyvämme

useammankin kuin yhden yön. Oikein omintakeisen elämän maaemon povella

piti niissä alkaa. Mutta kuinkas kävi? Sillä tavoin kuin meidänkin

mökissämme.

Tuli tehdas. Tehtaan tuntipalkat, joskin välistä vaatimattomia, ovat

toki aivan toista kuin minkä turpeenpuskija kaivaa itselleen maan

mullasta. Ne ovat sellaista varmaa satoa, jota kevättulvat, kesän

poudat tai liialliset sateet, ruosteet tai hallat, maakirput,

niitty- tai lehtimadot eivät uhkaa. Kukapa jaksaisi vastustaa sellaista

kiusausta? Kaikki ne äsken itsenäiseksi tilaksi päässeen Matolahden

talon lapset, jotka kynnelle kykenivät, menivät sahaan ja

selluloosatehtaaseen, tuohon aivan rajan taakse perustettuun. Niin

tekivät kymmenet muidenkin mökkien ja talojen lapset.

Tehtaan perustamisesta oli kulunut vuoden aika. Matolahden kulman

kaunistusta, tässä kuvattua pikku taloa, ei silloin vielä oltu myöty.

Vanhimmat lapset kulkivat tehtaassa työssä. Isä, äiti ja pienokaiset

jäivät kotiin.

Väsyä alkoivat vanhemmat omista uurastuksistaan. Monta virkkua jalkaa

ja lujaa kättä vaille jäi uusi pikku tila. Tehdas vei niiden voiman

omiin tarpeisiinsa. Kauniin ja jo siunattuja satoja lupaavan talosen

uusi suoviljelys, joka oli hyvällä alulla, sai tyytyä olemaan

kunnolleen kyntämättä, pian sitten kylvämättäkin. Kohta riensivät

paatsamat ja koiranheidet valloittamaan sitä takaisin metsälle ja

rämeelle. Ja jaksoiko tai välittikö isäntä jatkaa niityn ojittamista?

Kesantoa karttui sinä kesänä enemmän kuin tarpeeksi.

Ja kuitenkin elettiin. Hätäkös, kun tehdas työnsi aina kahden viikon

päästä rahoja taskut melkeinpä pullolleen: tällaista rahantuloa ei

omillaan eläneessä ja vaatimattomassa mökissä oltu ennen koettu. Nyt

oli Matolahden punaisessa pöydässä kahvia aina, ei vain juhlina, — ja

oli tuota sokeria ja valkoista leipää ja riisisuurimo-puuroa. Nyt

ilmestyi pojille tehtaankengät jalkoihin — ja kenkäharjat ja

kiilloitusmusteet töllin nurkkaan! Kaulukset kaulaan pyhinä, ja

punaiset kaulaliinatkin! Tytöille vaaleat leningit, — uusia joka

toinen kuukausi, — ja kas vaan: jalkaan kiiltonahkaisilla remmeillä

varustetut tanssikengät ja pienet, somat kalossit, joilla voi

varpaitaan kastelematta kulkea luhtaniityn poikki sahalle. Eräälle

salon kaunottarelle silloin tällöin paperossikin suuhun.

Hätää ei pikku tilalla ollut. Mutta masentunut oli silti isä, kun

tehtaassa työskentelevät lapset alkoivat hänen kummakseen puhua, ettei

hänen puurtamisensa pelloilla tosiaan lyönyt leiville. Sen hän huoaten

nyt huomasikin ja myönsi: mitäpä hänen ansionsa tehtaan palkkojen

rinnalla. Ja saman huomasi omasta aherruksestaan myöskin äiti.

Niin, kykenevät lapset kävivät tehtaassa ja voivat hyvin. Tosin heidän

täytyi joka toinen viikko valvoa koko yö: olla siellä yötöissä.

Aamuhämärässä he kompuroivat kotiin, — rupesivat nukkumaan ja nousivat

jalkeille vasta kello kaksitoista päivällä. Söivät ääneti aterian,

istuivat, haukottelivat; nököttivät hiljaa, pää kämmenien varassa.

Heidän silmänsä olivat sameat, toisenlaiset kuin kotona juoksevien

lasten, vanhintenkin näistä. Heidän suustaan ei kuulunut

juuri leikinlaskuja: eivät he puhuneet töllin vanhan koiran

metsästysretkistä, eivät kissasta ja pässistä viitsineet enää

rupatella, eivät juttuja kalastuksesta, marjamatkoista, heinänteosta.

Mutta he voivat hyvin, ja perunamaakin voi jäädä kitkemättä, melkeinpä

multaamatta.

Niin kului vielä aikaa. Matolahden parhaiten elävä pikku tilakin

myötiin tehtaalle. Mitäpä omistaja siitä pitämään, kun hänen

rakkaimmistakaan lapsistaan ei tuntunut olevan hänen ponnistustensa

jatkajaa! Tehdas laajeni, tarvitsi lisää aluetta. Sinne hommattiin

lisää työväkeä kaikkialta, pitkin Suomea. Entisen mökkimme isäntäkin

meni vaimonsa kanssa tehtaaseen. Vuokralaisena tai jonkinlaisena

loisena asuu hän nyt perheineen vanhassa, mustuneessa pirtissään, jonka

piha on täynnä kaarnaa, rimoja ja lastunsälpää. Saunan paikalle on

kaivettu juotti, jota myöten selluloosatehtaan kitkerät vedet valuvat

Matolahteen.

Mutta voivathan Matolahden lupaavimman paikan entiset mökkiläiset ja

talokkaat hyvin. Ja Suomelle karttuu tehtaasta rikkautta, se on

kieltämätön totuus.

Kun vain itse nuo mökkiläiset ja pikku talojen omistajat ymmärtäisivät

olla tyytyväisiä hyvinvointiinsa!

Kunpa he sen ymmärtäisivät, nämä meidän tuttavamme ja ne muut heidän

kulmakuntalaisensa, jotka ovat nyt tehtaan työväkeä! Jospa he

laulaisivat iloisesti, kun he työntävät sahan terien viillettäväksi

kaiken päivää tukkia, aina samanlaista tukkia, aamusta iltaan tai

sähkölamppujen säkenöivässä valossa keskellä yötä, yhtämittaa kuin yhtä

ja samaa tukkia. Laulaisivat iloisesti — kuten sirkkelisahan vinkuva

ja helisevä terä, kun se silmänräpäyksessä katkaisee paksuimman puun,

— ja kädenkin tuhmalta ja kömpelöltä. Laulaisivat iloisesti

sahajauhojen pölyssä ja tulistuneen rasvan hajun tunkeutuessa ylös

alhaalta konehuoneesta. Olisivat onnellisia siitä, että hekin ovat

rattaita Suomen kokonaisonnessa.

Mutta he eivät ole koskaan onnellisia ja tyytyväisiä, nuo poloiset!

Ruokaa ei heiltä suinkaan puutu, se täytyy myöntää, — ja moni

mökinukko ajattelee, ettei itse Salomoni-kuningas liene ollut aikoinaan

paremmin vaatetettu kuin jotkut näistä rusettileuoista ja

leveälahkeisista. Mutta kuitenkaan he eivät ole tyytyväisiä. Työväen

talon ovat he jo saaneet rakennetuksi Matolahden kulmakunnalle,

rappeutuvien mökkien ja uusien työläiskasarmien välimaille, seudun

korkeimmalle kukkulalle. Mutta sekään ei heille vielä riitä. Tarvitaan

lisäksi jokin nuorisoseuran talo. Eikä se nuorisoseura kuulu olevan

mikään sellainen, joita maalaiset ennen muka uvat jossakin perustaneet,

vaan aivan muuta. Niin, tämän uuden seuran nimikin on oikeastaan

nuorisoliitto: kommunistinen liitto kuuluu se olevan. Sille liitolle ja

sen seuratalon rakentamista varten nykyään kerätään työläisiltä

Matolahden sahalla ja selluloosatehtaalla veroa ja kolehtia. Täytyyhän

siihen yksinkertaisimmankin antaa vähäisen kolehtinsa; Matolahden

töllin ukkokin antaa; eihän liitto muutoin saa omaa kattoa päänsä

päälle, kun sen jäsenet ovat köyhälistöä, itse katottomia.

Kommunistinen liitto. Mutta kylläpä ovat Matolahden kulman työläiset

yksinkertaisia ja typeriä! Milloinka he ymmärtävät oman etunsa? Ja

joutavanpäiväisiä he ovat: tytöt tehtaalaiskoreuksissaan kuljeksivat

kaikenlaisten vinosuisten ja hävyttömien sällien kainalossa,

naureskellen näiden seuralaistensa rivoille lauluille ja pitäen varsin

luonnollisena asiana, että Matolahden kylässä kaupataan salaa pirtua ja

juodaan silloin tällöin sitä julkisestikin, vihataan poliiseja ja

tapellaan browningeilla.

Näin häviää vanha Matolahti, tai on jo hävinnyt, jotta rakas Suomi

saisi maailmalta rahaa ja sen mukana voimaa, mahtia ja siunausta.

Sillä rahalla voimme ostaa ulkoa paljon viljaa, niin ettei nälkä

meitä ahdista, ja kaikenlaista muuta hyvää. Matolahden pikku

peltojen metsittyminen on pieni uhri asialle, joka on kieltämättä

välttämättömyys, kehityksen ja edistyksen luonnollinen kulku. Mutta

milloin Matolahden entiset mökkiläiset tämän ymmärtävät, — eivätkä

aina ole tyytymättömiä, aina liehuta punaista lippua ja pidä itseäänkin

jonkinlaisina uhreina? Milloin he ovat sellaisiksi kehittyneitä, että

ojentavat porvarinnäköiselle kättä muutenkin kuin väkisin, sillä

väkisin he nykyään sen tekevät? Milloin he lakkaavat uneksimasta

sellaista siunausta, että isänmaa, jonka povea he eivät auralla ole

tunnustelleet, olisi väännettävä nurin pommeilla? Milloinka?

"PUTKINOTKON" EPILOGEJA

Useimmat kysyvät, kun romaania luetaan, miten sitten käy, mitä sitten

tulee, mitä kehityksessä sitten tapahtuu. Maailmassa meille tuskin

tapahtunee kovinkaan paljon muuta kuin mitä alunpitäen olemme yleensä

olleet: ei siis juuri mitään sellaista, jota kannattaisi todella

juoneksi sanoa. Miksipä muuten pysyisi maailma aina samanlaisena! "Ei

mitään uutta auringon alla", arveli jo ammoin eräs viisaaksi kiitetty

kuninkaallinen mies.

Mitä metsissä tapahtuu? Miten käy avuttomalle lapselle, jos hän eksyy

metsään?

Mitä ilveksille ja susille, tarpeettomille metsän asukkaille?

Kuin outo, sekaannuttava metsä lapselle on maailma ja yhteiskunta

ihmisille, jotka ovat kasvaneet omissa oloissaan, korpien humisevassa

kätkössä, kyliä ja pitäjiä toisistaan eroittavien järvien

takana, melkein erillään laajasta ympäristöstä, eläneet kaikissa

taisteluissaankin kuitenkin leikitellen ja huolettomina kuin salon

eläimet, jotka ruuan saatuaan paistattavat kesin päivää ja talvella

kellottelevat pesissään; niin nämä ihmisetkin, elätellen, opetusta

saamatta, henkeään oman taitonsa ja vaistonsa mukaan.

Ilveksen ja suden poikasten elämä ei ole kehuttava. Metsän villien

asukkaiden loppu on aina tavallaan traagillinen, luonnoltaan

lauhkeampienkin niistä kuin oikeat, vaaralliset ja vahingolliset metsän

lemmikit ovat. Vuosituhansia on kulunut ennenkuin suden suvusta on

saatu palveleva ja nöyrä, siis älykäs koira. Hidasta menoa kirjan

juoneksi. Silti saattaa metsän avuton ja ahdistettu eläin voimassaan,

rohkeudessaan ja rajuudessaan olla tottelevaista koiraakin

mielenkiintoisempi, tuumiltaan mutkallisempi, rikkaampi, jopa yleensä

sitä kauniimpi.