Totisena ja arkipäiväisenä lepäilee talvinen Krokelby aukeittensa
liepeillä. Lepäilee ja torkkuu pakkasessa ikäänkuin kesää odotellen.
Illan yksitoikkoisessa, painostavassa hämärässä saattaa nähdä tiellä
väkeä kuljettamassa kelkoilla puun oksia ja risuja, vanhoja, miehiä ja
naisia tai nuorempiakin, pienten töllien emäntiä ja poikasia, — ukkoja
kömpelöt saappaat tai huopatossut jalassa, nuoranpätkä vyöllä, eukkoja
miestensä takkeihin kietoutuneina, huivi tarkoin pään ympärille
käärittynä, lapsia liian väljissä, vanhoissa vaateriekaleissa. Kova on
talvi, milloin niikseen tulee, — ja polttoaine on silloin kaikkein
parhainta. Varsin luvatonta työtä nämä ihmiset tekevät, sen tietää
jokainen: he tuovat puita kunnan tai yksityisten metsistä, keräävät
risuja, kaatavat koivuja, kiskovat tuohta, kauniita, versovia
koivikoita haaskatenkin; mutta harva heitä silti ahdistaa: täytyypä
heidänkin pieni lämpönsä saada!
Kumaraisina ja huoahdellen vetävät he täten kitiseviä kelkkojaan,
joissa on hangen alta esiin kaivettuja jäisiä koivun, lepän ja haavan
runkoja. Muuta ääntä ei kylästä iltahämärän hetkellä kuulukaan kuin
noiden muutamien vaivaisten kelkkojen kitinä, — ei laulua, ei
iloisesti narahtelevia kaivonmiekkoja, ei naurua. Vain joku viluinen
koira siellä täällä ulahtelee.
Mies kuljeksii illan hämärässä, joka painaa yhä masentavampaan
pimeyteen alankoa ympäröivät, sumun harsoilla kiedotut metsät. Lämpöä
on saatava, — kerättävä oksia ja risuja, kuten muutkin keräävät, —
tuota lämpöä, joka nykyiseen pakkasaikaan voi tuntua ainoalta iloiselta
ja tarpeelliselta! Hänen silmänsä nurkkaan on jäätynyt vesipisara;
kyynel se ei voi olla, sillä kovin harvoin vanhat itkenevät: sellainen
on melkein unohtunut taito. Vain tulehdus panee silmät tihruamaan
vettä, jonka viima helposti jääksi kangistaa.
Kas niin: tuollainen lämmön etsijä saattaa moni muukin olla nykyaikana,
jolloin kaikki tuntuu pelkältä vilulta, itsekkyydeltä, julkealta
kilvalta, kiihkeyden naurunhohotukselta.
Symboliikka on tosin kamalaa: se on soperrusta, sellaisen änkytystä,
joka ei osaa puhua asioita sellaisinaan, koska ei näe todellisuuden
arvoa, koska ei jaksa todellisuutta rakentaa. Mutta sallittakoon
vertauskuvalle säälivä armo, — tuolle lämmön etsijälle vilussa!
Ovathan suuremmatkin, jopa maailman suuriksi sanomat, puhuneet
vertauskuvilla, — enkö siis saisi minä tai joku minun laillani lämpöä
etsivä sitä joskus koetella? Niinpä olkaamme olevinamme tuollaisia
risunkerääjiä, lämmön etsijöitä, jotka ovat kyllin heikkoja aikaansa
kammoakseen. Tuollaisia, jotka alakuloisina painuvat majoihinsa, —
onnellisina, jos saavat kokoon pienen hiilistön. Näin sopii
meidänlaistemme ajatella:
Lämpöä, lämpöä, — mistä sen saisimme? Suuresta maailmastako? Ohoh, —
on se nähty!
Pitkät eivät matkamme nykyään ole, — pakkasella! Ainoastaan kylästä
parin kilometrin päähän, — ja sitten takaisin kotiin.
Kyllä tuolta kukkulalta kaupunki näkyisi, suuri muka, — jos mäelle
kapuaisimme, jos kaupunkiin haluaisimme. Muutama kullattu tornin
huippukin sieltä on kiiluvinaan. Mutta miksikä katselemaan
kiipeäisimme? Olemme kai osaltamme maailmaa nähneet; ja samanlaista
suunnilleen on kaikkialla, — samanlaista. Mukavinta on töllissään
heikon olla, — vilua kammovan. Kovin kolkoksi on käynyt vaellella
paljon neljää seinää loitommalle. Vain pienen elämän lämmön paremmin
tietääksemme ovea avaamme. Kylmää kokeaksemme pistäydymme kujille, —
painumme lämpöä etsiäksemme metsän hiljaisiin kätköihin.
Löydapä lämpöä! Kova työ! Usva on laskeutunut sakeana kuolleen vainion
povelle. Hanki kätkee kaikki, mitä maan pinnalla ennen on elänyt. Saat
etsiä puitasi tutulla seudulla niinkuin se olisi uusi: sellaiseksi on
talvi maailman muuttanut: entiset näyt ovat toisiksi vaihtuneet.
Eksyä on nyt metsässä tosiaankin. Ei aina tiedä, minne mennä, ja ainoa
mieleinen homma ja ajatus on lämpö, niin pakon tekemä kuin se työ
onkin.
Miten talvi voikaan kaikki muuttaa! Saada entisen unohtumaan!
Katoamaan! Eikä se muutos tunnu juuri tukalaltakaan, sellainen on
talvi. Se ikäänkuin pyytää, neuvoo meitä etsimään sellaista, joka on
tällä hetkellä meille tärkeintä, — muistamaan vain oksat ja risut,
joissa todella on kuluttamista tulelle.
Miten talvi kaikki muuttaa! Tässä paikoin piilee varmaan polku, jota
ennen kuljeksimme, — silloin joskus, — kesällä. Ei sitä todellakaan
tunne entiseksi poluksi. Tuskin muistaa, millainen entinen olikaan. Oli
sen varrella kukkia, — loisti horsmia raunioilla, punotti alakuloisen
ja yksinäisen kalliomäen rinne tervakukkia, ikäänkuin iloisen mattonsa
ihmisen eteen levittäen. Nyt peittää lumi rauniot, tervakukat ovat
hautautuneet.
Äänetöntä, ainaiseksi kuollutta on täällä kaikki, mikä ennen ilahdutti,
Ei lahorastaan kultaista livertelyä erämaisen koivun lehvistöstä
toiselle, joka häntä kaukaa kutsui, ei metsäkyyhkysen kuherrusta,
toivottomasti nyyhkivää, — ei haukan ylpeää ja lyhyttä kirkaisua
korkeudesta.
Ainoastaan kuin jokin muisto, ikäänkuin hämärä uni johtuu mieleen: että
sellaista oli täällä ennen. Jokin muu, uusi pysähdyttää kulkijaa nyt,
ja kahlauttaa jälleen häntä eteenpäin, — sellainen, joka tällä
hetkellä tuntuu paremmalta kuin soreimmatkaan lintusten laulut. Sitä
etsimme, risuja hangen alta. Sitä toivomme, haluamme. Niin, miltei
rakastamme risuja, — arvottomia oksia. Siinä tärkeässä tehtävässä ei
ainoastaan olla välinpitämättömiä menneille, — niiden viserryksille
kuuroja ja ihanuuksille sokeita, vaan melkein pidetään mennyttä jonakin
toden tullen turhana, huonoarvoisena.
Kajahdelkoot entiset linnunlaulut mielessämme: viimeistä kertaa
kajahtelevat! Mitä viserryksistä silloin, kun kaivataan jäisten oksien
katkojaa, halkojen hakkaajaa, suloisen takkatulen sytyttäjää?
Viheltäkööt haukat vuoristossamme viimeistä kertaa; kilkuttakoot
säveltään tiltaltit. Nyt tarvitsevat köyhät risuja, kuivia oksia.
Löytänevätkö niitä? Äänettömässä metsässä ei mikään muu kiinnitä
mieltämme kuin yksi vähäpätöinen seikka: hangen alle hautautuneet
risut!
Minkälaisen hangen alle! Kovalta tuntunee rikkaammasta tämä homma:
kaivaa hangesta polttopuunsa. Mutta ehkäpä se on kovinta ainoastaan
rikkaan katselijan mielestä, sillä eihän risujen kokoilija muuta
ajattelekaan kuin löytää poltettavansa!
Mutta löytääkö hän sitä? Etsi pimeässä, — selvällä päivällä ei oikein
uskallakaan. Etsi hankia syvemmältä, valitse haparoimalla. Tuossa
pistää risu lumesta. Tuossa näyttää törröttävän kokonainen pökkelö.
Tuossa olisi rätisevää kuusta, jos oksan katkaiseisi.
Mahdollista, että risu olikin lahonnut ja kelvoton. Ehkä ei
kuusenoksasta iloa ole — se voi olla märkä. Ehkä jäinen pökkelö onkin
mätä ja voimaton. Ehkä tuo, jota koivuksi luultiin, olikin ainoastaan
leppää tai honteloa haapaa: pimeässä ei sitä näe... saaneeko siitä
tuohtakaan uuniin? Kotonahan se nähdään.
Mutta paloipa salasissin kuorma vaikkapa pihisten, niin eipä
kiellettäne, että hieman lämpöä siitä on, ellei tietysti muille, niin
töllien ukoille ja akoille, jotka haluavat pistäytyä hänen majassaan
lämmittelemässä, — sellaisille unohdetuille, jotka enimmän kaipaavat
lämpöä ja vähäpätöistä iloaan.
Viluisia olemme, kohmettuneita talvella, me köyhät. Sanottakoon, että
me hämärillä iltaretkillämme katkomme kauniitakin oksia, jotka kesällä
muka saattaisivat kukoistaa ja tuoksuta, väitettäköön, että kesän
kauneutta turmelemme, turhia sanoja: liian pitkä aika on talvikylmillä
kesään!