Umquenawis Mahtava

Umquenawis Mahtava on salojen herra. Metsänasukkaista ei yksikään ole

puoleksikaan niin suuri kuin se; ei millään ole niin tarkat aistimet

vainuamaan vaaraa, eikä voimia niin peloittavia puolustautumaan

vaaralta, kuin sillä. Niinpä se ei pelkää mitään, vaan liikkuu

läpi suuren metsän kuin valtias; ja kun näet sen ensimmäistä

kertaa erämaassa viillettämässä valtavana ja äänettömänä tietään

jättiläispuiden lomitse tai puskevan kuin suuri veturi läpi pensaikon

ja yli tuulenkaatamien puiden, kuono koholla tuulta vainuamassa, leveät

sarvet taaksepäin heitettyinä mahtavilla hartioilla, ja kuivuneet

puut, jotka sattuvat tielle, murtuvat rytisten sen rynnätessä, ja

lepän oksat rapisevat ja napsahtelevat sen haaraisia sarvia vasten,

— kun näet sen tuollaisena, niin jotakin sinussa nousee sotilaan

tavoin tekemään kunniaa ja lausuu: »Herra Hirvi!» Ja vaikka kädessäsi

on pyssy, ei sen kuolemaa tuottava suu koskaan kohoa. Tuo suuri pää

suunnattomine sarvikruunuineen on liian suuri mihinkään huoneeseen.

Ripustettuna typerästi seinälle täynnä sälyä olevaan huoneeseen, kuten

sen usein näkee, nuo kerran elävien räikkätorvien kaltaiset korvat

rypyssä, nuo kerran niin tarkat ja pienet silmät pullistuneina ja suuri

turpa vallan suhteettomaksi venytettynä, se on väärässä ympäristössä,

epämuotoinen ja ruma. Sillä ei ole sen enempää ja tuskin yhtään sen

ylevämpää tarkoitusta kuin päänahalla villi-ihmisen wigwamin orrella.

Ainoastaan erämaassa, takanaan puolen tonnin painoisen voimaauhkuvan

ruumiin vastustamaton sysäys, allaan rytisevä pensaikko ja yllään

korkean kuusikon mahtavat holvit, siellä tuo pää saattaa ylläpitää

sitä suurenmoisen voiman vaikutusta, joka kuuluu Umquenawis Mahtavalle

erämaan metsissä. Vain täällä se on kotonaan; ja vain kun sen näkee

tähystelevän levollisen majesteetillisena yksinäiseltä paikalta

hiljaisen järven rannalta tai syöksyvän peloittavaa menoaan läpi

säikähtyneen metsän, saa sen näkeminen sydämen pamppailemaan ja hermot

soimaan nopeassa tahdissa ja hitaan veren liikkeeseen aina sormenpäihin

asti. Siellä sen nähtyäsi palaat tyydytettynä leiriisi ja jätät

mielelläsi Umquenawiksen sinne, missä se on, etkä ensinkään halua viedä

sitä rahtivaunussa kotiin ystäviesi ihmeteltäväksi.

Vaikka Umquenawis on erämaan herra, niin on kaksi seikkaa, ja vain

kaksi seikkaa, joita se välistä pelkää: ihmisen haju ja pyssyn

ilkeä pauke. Sillä hirvivaltiasta on metsästetty, ja se on oppinut

tuntemaan pelon, joka oli ennen sille tuntematon. Mutta jos menet

syvälle erämaihin, minne ei vielä metsästäjän jalka ole eksynyt

ja missä tuohitorven rämähdystä seuraava pyssyn pamahdus ei vielä

milloinkaan ole rikkonut hämärän hiljaisuutta, niin saatat löytää sen

vielä sellaisena kuin se oli ennenkuin pelko tuli; siellä se saattaa

kutsuessasi tulla ryskyen pitkin vuorenrinnettä eikä tee kaarroksia

päästäkseen vihollisestaan tuulen alle; ja siellä, kun se on sillä

päällä, se ajaa sinut kiireimmän kaupalla lähimpään puuhun, johon sinä

menet niinkuin orava ketun ahdistamana. Kerran näin sen semmoisella

päällä hätyyttävän pientä jäntevää opasta, joka kapusi kuuseen

lumikengät jalassaan; eikä milloinkaan karhu ole tehnyt sitä temppua

sukkelammin, vaikka miehen jalat olivat käärityt niin epämukaviin

verhoihin.

Olimme myöhään eräänä iltapäivänä sauvomassa vastavirtaa kohti suurta

järveä salovirran yläjuoksulla. Kaukaa takaamme kuuluva koskien

kohina ja lähellämme vuolaan virran lorina, sauvoimien rytmilliset

molskahdukset ja pienen kanoottini lipinä vasten aallon väreitä olivat

ainoat äänet, jotka häiritsivät salon hiljaisuutta. Olimme ääneti,

niinkuin aina ovat miehet, joille salo on puhunut syvintä kieltään ja

joille virta voi ensi käänteessä tuoda odottamattomia yllätyksiä.

Äkkiä, juuri kun kanoottimme kokka työntyi ohi erään niemen nenän,

se törmäsi suoraan virran yli uivan suuren hirvilehmän päälle. Simmo

mörähti hämmästyneenä, ja hirvi pysähtyi kääntyen katsomaan meitä.

Siinä se seisoi, suurena kysymysmerkkinä kuonosta hännän päähän saakka,

sillä välin kun kanootti liikkui kyljittäin suuren rantakallion alle ja

jäi siihen hytkimään paikalleen sauvoimet lujasti pohjaan työnnettyinä.

Olisi jo ollut aika leiriytyä, ja järvi oli vielä kaukana. Muutaman

minutin ääneti katseltuamme annoin lähtökäskyn, ja kanootti työntyi

ylöspäin. Mutta suuri hirvi ei lähtenytkään metsään, niin kuin

hyväntapaisen hirven olisi luullut tekevän, vaan hyökkäsi suoraan meitä

kohti. Simmo huitoi kokasta sauvoimellaan ja me muut huusimme viiteen

ääneen; mutta hirvi läheni vain, aivan rauhallisena, nähtävästi tahtoen

saada selon, mikä se kumma oli, joka juuri oli tullut virtaa ylös ja

häirinnyt juhlallista hiljaisuutta.

»Paras olla hiljaa; suuri hirvi käy joskus päälle», mutisi Noel

takanani; ja me laskimme takaisin kallion suojaan odottamaan mitä

tapahtuisi, antaen suuren eläimen tehdä niin kuin sitä halutti.

Kymmenen minuttia me vielä koetimme kaikin tavoin, uhkauksin ja

houkutuksin, saada hirveä pois tieltä, jopa lopuksi lähetimme

kuulan sipaisemaan vettä sen alta; mutta vihaista jalanpoljentaa

lukuunottamatta ei tullut mitään vastausta, eikä se osoittanut

vähintäkään halua luovuttaa meille kulkuväylää. Silloin muistui

mieleeni eräs temppu, jonka olin sattumalta oppinut kauan sitten.

Hyppäsin rantatörmälle ja kiipesin hirven yläpuolelle pensaikkoon

piiloon ja aloin taittaa oksia, ensin hiljaa, sitten yhä äänekkäämmin,

niin kuin joku olisi ollut pelkäämättä tulossa metsän läpi. Ensimmäisen

epäilyttävän rätinän kuullessaan hirvi säpsähti, epäröi, lähti

hermostuneesti poikkivirtaan, levittäen sieraimiaan ja heristäen suuria

korviaan saadakseen selvää, mitä rätinä oli, ja kun äänet yltyivät,

niin se kiiruhti yhä enemmän ja enemmän. Pian virta oli vapaa, ja

kanoottimme halkoili taas väreileviä matalikkoja, mutta hirvi jäi

uteliaana katselemaan puoleksi kätkeytyneenä lepikkoon.

Tämä temppu on joskus hyvä. Kaikki eläimet pelkäävät oksan rasahdusta.

Mutta ei pidä koettaa sitä yöllä uroshirven kiima-aikana, kuten minä

kerran tein tietämättäni. Silloin se luulee sinua kiusoittelevaksi

puolisokseen ja tulee päin kuin myrsky ja ajaa sinut kuin säikähtyneen

apinan lähimpään puuhun, ennen se ei ole tyydytetty.

Seuraavan tunnin kuluessa näimme kanootistani seitsemän hirveä, vanhoja

ja nuoria; ja laskiessamme maalle hämärän tullen leiripaikallemme

suuren järven rannalle, oli maihinnousupaikalla suunnattoman uroshirven

tuoreet jäljet. Vettä pulppusi vielä niihin, mistä näkyi, että se oli

juuri meidän lähestyessämme lähtenyt paikalta.

Mistäkö tiedän, että se oli uros? Tähän vuodenaikaan hirvihärät

kulkevat lakkaamatta ja sorkkien kärjet ovat kuluneet pyöreiksi. Lehmät

taas, jotka ovat koko kesät, eläneet eriksensä opettaen kömpelöille

vasikoillensa salon ääniä ja hajuja ja muuta mitä niiden on tarpeen

tietää, kulkevat paljon vähemmän; niiden sorkat ovat sen vuoksi

tavallisesti pitkäkyntiset ja terävät.

Kolme kilometriä leirimme yläpuolella oli pieni puro, jonka toisella

puolella oli lepikkoa ja toisella synkkä varjoisa kuusikko —

ihanteellinen paikka hirvien koulusaliksi minä ajattelin löytäessäni

tämän paikan muutamia päiviä tulomme jälkeen. Rannalla olikin jälkiä

oikein kosolta ja olin heti varma siitä, että kun vain odotti kylliksi

kauan, niin sai nähdä emon vasikkoineen ja ehkäpä vilaukselta katsahtaa

sellaiseen, mitä ihminen ei ole milloinkaan, ennen nähnyt, nimittäin

kuinka hirviemo opettaa pienokaisilleen, miten piiloutua, miten liikkua

ääneti ja huomaamatta pensaikossa, missä ei luulisi ketun voivan hiipiä

itseään ilmaisematta, miten laukata yli tuulenkaataman puun, miten

taivuttaa nuori koivu tai vaahtera ja pitää sitä allaan niin kauan kuin

syö lehtiä sen latvasta, — ja koko joukon muuta, mitä jokaisen hirven

täytyy osata ennenkuin se kykenee pitämään huolta itsestään suurella

salolla.

Menin sinne eräänä iltapäivänä kanootillani, tartuin muutamiin

liljanvarsiin pitääkseni pienen alukseni paikallaan ja kyyristyin niin,

että ainoastaan pääni näkyi laitojen ylitse, ja koko vene oli aivan

kuin vanha tuulen ajama puunrunko. Se aika oli lähellä, jolloin tiesin

hirvilehmän käyvän nälkäiseksi, mutta vielä oli liian valoisa tuoda

vasikoita avoimelle rannalle. Kun olin tunnin odottanut, niin lehmä

tuli varovasti puron vartta alaspäin. Se seisahtui äkkiä nähdessään

kelluvan rungon, tarkasteli sitä pari kolme minuttia, höristellen

korviaan. Sitten se alkoi halukkaasti syödä liljanvarsia, joita

koko ranta oli täynnä. Kun se meni takaisin, niin seurasin sitä,

oppaanani milloin oksan naksahdus, milloin pensaanlatvan heilunta,

milloin levottoman korvan värähdys tai pensaiden välistä näkyvä suuri

tumma haamu. Pysyttelin koko ajan tuulen alla ja annoin tuon suuren

eläimen tietämättänsä opastaa minua sinne, missä sen pienokainen oli

piilotettuna.

Sadan metrin päässä rannasta oli kaatunut puu, jonka latva kaartui

maahan kahden pienen kuusen päälle muodostaen matalan pesän, joka oli

niin pimeä, että pöllö tuskin olisi nähnyt mitä sisällä oli. »Tuossa

on se paikka», ajattelin itsekseni; mutta emo sivuutti sen, näköjään

huomaamatta, miten hyvä paikka se oli. Viidenkymmenen metrin päässä se

kuitenkin kääntyi ja tuli kaartaen takaisin tuohon paikkaan, tarkoin

nuuskien ja höristellen korviaan tullessaan minua kohti.

»Ahaa! Vanha hirven temppu», minä ajattelin, muistaen, miten ajettu

hirvi ei koskaan asetu lepäämään ensin kaartelematta kauas taaksepäin

jälkiensä suuntaan, mutta tuulen alla niistä, saadakseen turvallisen

matkan päästä tutkia, onko sitä kukaan seuraamassa. Kun se lopulta

paneutuu maata, niin se asettuu lähelle polkuaan, mutta niin, ettei

sitä näy sieltä; näin se kuulee tai vainuaa jäljestä tulijan. Kun

metsästäjä sitten tulee paikalle, mistä hirvi kääntyi takaisin, niin

se on jo kilometrien päässä, samoten myötätuuleen vinhaa vauhtia.

Metsästäjä leiriytyy silloin siihen, missä se oli maannut ja jatkaa

aamulla jälkien seuraamista.

Kun hirvilehmä kääntyi ja läksi kaarrellen takaisin, niin olin varma

siitä, että löytäisin sen vasikan kuusen alla olevasta pesästä. Mutta

eikö se löytäisi minua sen sijaan ja ajaisi minua pois alueeltaan? Ei

voi milloinkaan olla varma siitä, mitä hirviemo tekee, jos se löytää

ihmisen vasikkansa läheltä. Tavallisesti ne pakenevat, mutta toisinaan

ne juoksevat ihmistä kohti. Mutta minä olin jo vuosikausia koettanut

päästä tutustumaan opetukseen hirviemon pienessä koulussa. Nyt

laskeuduin kontalleni ja ryömin myötätuuleen pysytelläkseni poissa emon

vainun ulottuvilta, jos suinkin mahdollista.

Se tuli pysähtymättä kulkien hämmästyttävän ääneti läpi pensaikon,

kunnes se oli siinä, missä minä olin ollut hetki sitten. Silloin se

hytkähti rajusti ja heitti päänsä ilmaan. Jokin tuoksu minusta oli

jäänyt paikalle, lehtiin tai kosteaan maahan. Hetken se seisoi kuin

kivi tunnustellen ilmaa sieraimillaan, mutta kun se ei vainunnut

mitään, niin se kääntyi hitaasti minua kohti käyttääkseen korviaan

ja silmiään. Makasin aivan hiljaa sammaleisen rungon takana, eikä

se nähnyt minua. Äkkiä se kääntyi ja kutsui vasikkaansa, päästäen

hiljaisen mylvähdyksen. Kuusipesästä kuului paikalla rapinaa ja

vastamylvähdys, sitten sieltä kömpi ulos hirvivasikka juosten suoraan

emon luokse. Tämä komensi ääneti hiljaisuuteen tavalla, jota ei

mikään ihmisen aisti voinut tajuta. Emo pani suuren päänsä maata

kohti — »haista tuota, pane se mieleesi ja muista», se sanoi omalla

tavallaan. Vasikka laski pienen päänsä alas emon pään rinnalle ja minä

kuulin, miten se nuuski lehtiä. Sitten emo heilautti päätään hurjasti,

ajoi pienen hirven liikkeelle ja molemmat menivät kiireesti pois —

»Pois, pois, kiiruhda, vaara!» sanoi se nyt ja painosti opetustaan

silloin tällöin puskaisemalla vasikkaa takaapäin niin, että se lensi

yli pahimpien paikkojen. Siten ne menivät mäkeä ylöspäin, vasikka

ihmetellen ja uteliaana, mutta emon kova pää takaapäin muistutti sille

tuon tuostakin, että nyt oli vain toteltava. Emo kääntyi toisinaan

nuuskimaan ja kuuntelemaan. Niin ne hävisivät ääneti synkkään

kuusikkoon.

Pari viikkoa vaaniskelin samalla paikalla; mutta vaikka sattumoisin

näin hirviparin, milloin metsässä, milloin rannalla niin en saanut

oppia mitään uutta hirven salaisuuksista. Hirvien koulua pidetään

etäisissä varjoisissa viidakoissa, kaukana uteliaiden silmien

ulottuvilta. Sitten eräänä aamuna päivän koitossa, kun kanoottini

työntyi ruohoisen niemen ympäri, näin siellä emon vasikkoineen seisovan

polviaan myöten vedessä liljapatjojen keskellä. Kanootti melkein ajoi

vasikan päälle.

Nuorelta hirveitä tai peuralta menee pitkä aika, ennen kuin se oppii,

ettei äkillisen vaaran uhatessa pidä seurata omaa säikähtynyttä

päätään, vaan emon opastavaa häntää. Tämä on aivan ensimmäinen seikka,

minkä nuoret metsävuohet saavat emoltaan oppia. Mutta peurat ovat

luonnostaan typeriä, luottavaisia tai palavan uteliaita, riippuen

kunkin eläimen yksilöllisistä taipumuksista,. ja hirvet ollen niin

voimakkaita eläimiä, ovat luonnollisesti pelottomia. Siitä johtuu,

että tuo välttämätön oppi on niin vaikea saada päähän. Jos yllätät

emohirven tai peuran vasikkoineen läheltä ja hyökkäät niiden päälle

luikaten kerran tai pari, niin että ne joutuvat tolaltansa, niin on

todennäköisintä, että emo laukkaa pensaikkoon, missä se on turvassa, ja

vasikka järveen tai pitkin rantaa, minne on helpoin pääsy.

Useita kertoja olen saanut kiinni nuoren peuran tai hirven tällä

tavoin joko uimasta tai mutaan tarrautuneena, ja vietyäni sen

takaisin rannalle olen katsellut, miten emo varovasti palaa ja

miten se käsittelee kadonnutta lastaan. Kerran meloin maalle erään

keskenkasvuisen uroshirven vieressä ja tarttuen kiinni sen lyhyihin

takakarvoihin annoin sen hinata itseäni satakunnan metriä lähimpään

niemen nokkaan tutkien samalla sen ilmeitä.

Kun kanoottini yllätti nuo kaksi hirveä, niin ne tekivät aivan kuin

olin odottanut; emo laukkasi metsään mahtavin hyppäyksin, niin että

muta ja vesi räiskyi sen ympärillä, vasikka sen sijaan läksi pitkin

rantaa, tarttui kiinni liljapatjoihin ja lopulta vajosi selkää myöten

mutaan päästäen epätoivoisen mylväyksen ja kääntyen katsomaan, mikä

minä olin.

Meloin kanoottini rantaan ja lähestyin hirvivasikkaa rauhallisesti,

pitämättä kiirettä tai osoittamatta kiihtymystä. Sen nenä, silmät

ja korvat olivat kysyvännäköisiä, ja sen pelko vaihtui vähitellen

uteliaisuudeksi, kun se näki miten vaaratonta olentoa se oli

säikähtänyt. Koettipa se vielä vetää pikku jalkaraukkaansa mudasta

ylös minua kohti. Sillä välin suuri emohirvi pieksi pensaikkoa kutsuen

pienokaistaan tulemaan.

Jo miltei ulotuin pikku hirveen, kun tuuli toi sen sieraimiin saman

väkevän hajun, jonka se oli oppinut muutamia viikkoja takaperin

metsässä, ja se mylvähti terävästi. Vastaukseksi pensas rasahti ja

kuului sorkan kapsetta, joka epäämättömästi kehoitti katsomaan, että

peräytymistie oli selvä. Samassa pensaikosta törmäsi emohirvi, silmät

punaisina kuin villisian ja selkäkarvat peloittavina pystyssä. »Älä

seiso, kun on käsketty lähtemään, vaan lähde paikalla — _iiiunh_!» se

mörisi, ja minä muutuin paikalla saukoksi ja hyppäsin järveen, sekä

sukelsin niin kauas että pääsin kylliksi syvään veteen ja uin veden

alla päästäkseni tuon raivottaren ulottuvilta. Näitä ovelia temppuja en

kuitenkaan olisi tarvinnut, sen huomasin heti kun kohotin pääni veden

pinnalle. Vihollisen pakeneminen epäjärjestyksessä tyydytti sitä yhtä

täydellisesti kuin jos se olisi ollut buurikenraali. Se meni suoraan

vasikkansa luokse, työnsi suuren päänsä sen vatsan alle, väänsi sen

kovakouraisesti ylös mudasta ja sitten tyrkki sen edellään pensaikkoon.

Se oli ankaraa ja raakaa opetusta, mutta nuori hirvi tarvitsi sitä

oppiakseen metsän viisautta. Matkan päästä katselin pensaiden latvojen

huiskuvaa viivaa, joka osoitti niiden suuntaa, ja sitten seurasin

niitä varovasti. Löytäessäni ne uudelleen suurien kuusien pimennosta,

nuoli emo vasikkansa kylkiä, jotta se ei liian äkkiä jäähtyisi vasten

tahtoaan saamansa kylvyn jälkeen. Nyt ei siinä huomannut jälkeäkään

raivosta tai kovakouraisuudesta. Suuri pää painautui hellästi

kokemattoman pikku hirvihupakon yli. Se nuoleskeli sitä ja hyväili,

kuivasi ja lämmitti sen poloisia kylkiä, puheli sille äidillistä

kieltä, että nyt oli kaikki hyvin ja että ensi kerralla lapsukainen jo

menettelisi viisaammin.

Järven seutuvilla asusti toisiakin hirviä, kaikki yhtä epävarmoja kuin

suuri hirvilehmä vasikkoineen. Luultavasti useimmat niistä eivät olleet

milloinkaan nähneet ihmistä ennen meidän tuloamme, ja siksipä minusta

oli hyvin jännittävää nähdä, mitä ne tekisivät ensi kertaa nähdessään

tuon oudon kaksijalkaisen eläimen. Milloin hirvi vainusi minut ennen

kuin näin sen, niin se meni rauhallisesti menojaan, kuten kaikki villit

eläimet tekevät, ja katseli turvallisen välimatkan päästä. Mutta jos

minä satuin äkkiarvaamatta sen läheisyyteen, milloin ei mikään tuuli

tuonut varoitusta sen sieraimiin, niin se oli tavallisesti peloton ja

hyvin utelias.

Pahin niistä oli se suuri uroshirvi, jonka jäljet olivat rannalla

meidän saapuessamme. Se oli äreä ruma vanha eläin ja eleli yksikseen

aina pahantuulisena ja valmiina näyttämään mahtiaan sille, joka uskalsi

astua sen polulle tai panna sen valtiuden kyseenalaiseksi. Oliko se

vanha erakko käynyt vihaiseksi paljosta yksin elelemisestä, vai oliko

sen ruumiissa jokin vanha kuulan haava ylläpitämässä vihaa ihmistä

kohtaan, siitä en milloinkaan päässyt selville. Kaukana saman virran

alajuoksun varrella oli muuan uroshirvi kymmenen vuotta takaperin

surmannut erään metsästäjän, joka oli sitä haavoittanut; saattoipa

olla, kuten Noel arveli, että tämä oli sama eläin ja että se yhä hautoi

kostotuumiaan yhtä leppymättömästi kuin intiani.

Ennenkuin pääsimme tästä selville, minä eräänä iltapäivänä kohtasin

tämän suuren härän, ja vähälläpä olin joutua maksamaan kalliisti

tietämättömyyteni. Olin ollut onkimassa järvitaimenia ja olin nyt

paluumatkalla leirille, kun erään niemen ympäri soutaessani yllätin

uroshirven, joka laidunteli liljapatjoilla. Olin lähestynyt aivan

ääneti, — vain tällä tavalla saattaa päästä salolla näkemään jotakin, —

eikä sillä ollut aavistustakaan siitä, että ketään oli lähellä.

Se näkyi painavan suuren päänsä veden alle, niin että vain sarvien

kärjet olivat pinnalla, ja tunnustelevan kuonollaan pohjaa löytääkseen

liljan juuria. Sitten se nosti ja kiskaisi niitä irti ja jäi pystyssä

seisten pureskelemaan niitä suurella nautinnolla. Mutainen vesi vain

valui yli sen kuonon. Kun kaikki oli syöty, se kahmaisi taas veden alta

samalla tavalla toisia juuria.

Ajattelematta mahdollista vaaraa aloin liukua sitä kohti. Niin kauan

kuin sen pää oli veden alla, liikutin kanoottia hiljaa eteenpäin

pyörittämällä melaa nostamatta sitä vedestä. Heti kun sarvet alkoivat

kohota, minä pysähdyin ja istuin hiljaa kanootissa, kunnes se oli

niellyt mehuisan suupalansa ja upotti päänsä hakeakseen lisää. Niin

saattoi päästä helposti eteenpäin tulematta huomatuksi.

Pari kolme kertaa uudistin tämän tempun menestyksellisesti, eikä tuo

suuri eläin, jonka etupuoli onneksi oli kääntyneenä minusta poispäin,

aavistanut vähääkään, että sitä pidettiin silmällä. Sen pää painui

taas veteen, mutta ei tällä kertaa niin syvälle kuin ennen. Minä olin

kumminkin liiaksi kiintynyt tähän jännittävään leikkiin huomatakseni,

että se oli löytänyt juuren pään mudan yläpuolelta ja että sen korvat

olivat vedestä koholla. Kanoottini tekemä väre tai ehkäpä aluksen

hiljainen kahina liljanlehtiä vastaan herätti sen huomion. Pää

kimposi odottamatta vesiruohikosta ja kääntyi minua kohti korskuen

ja jännittyen mahtavasti. Siinä se seisoi vavisten raivosta. Silmät,

korvat, kuono, kaikki tarkkasi minua lähettäen kysymyksiä, jotka

vaativat paikalla vastausta.

Pysyin rauhallisena, vaikka eläin olikin arveluttavan lähellä, kunnes

kovaksi onneksi tuulenpuuska ajoi kanoottini vielä lähemmäksi sitä. Se

ei enää näyttänyt kysyvältä, vaan uhkaavalta, sen selkäkarvat alkoivat

väristä, ja minä huomasin, ettei minulla ollut enää sekuntiakaan

aikaa hukata. Saadakseni paremman vauhdin käänsin kanoottini ulospäin

sen sijaan että olisin huovannut. Tämä liike tosin toi minut vielä

lähemmäksi eläintä, mutta arvelin voivani työntyä sen ohi. Ensi

liikkeeni nähdessään se karkasi päälle; punainen loimu välkkyi sen

silmissä, ja se syöksyi suoraan kohti kanoottia — yksi tai kaksi

roiskahtavaa hyppäystä vain, ja nuo suuret samettipeitteiset sarvet

heiluivat jo aivan päälläni ja etujalka oli kohonnut iskuun.

Heittäysin silmänräpäyksessä veteen, kiljaisten samalla niin että

peto jonkin verran hätkähti. Kanootti jäi väliimme. Uidessani kohti

syvempää vettä kuulin takaani sellaista rusahdusta kuin jos jotain

olisi murtunut. Kun turvallisen välimatkan päästä käännyin katsomaan,

oli härkä iskenyt yhden terävän kavionsa läpi ylösalaisin kääntyneen

kanootin pohjan ja koetti nyt avuttomasti vetää jalkaansa pois

setripuukaarisatimesta. Se näytti säikähtäneen tuota kummaa kappaletta,

joka oli tarttunut sen jalkaan, sillä se mörisi ja hyppäsi takaperin ja

heilutti suuria sarviaan; se kävi hetki hetkellä yhä raivoisammaksi.

Kanootin pelastaminen joutumasta vallan kappaleiksi härän jaloissa oli

nyt ainoa hetken vaatima toimenpide. Kaikki muut näkökohdat häipyivät

kun ajattelin, että jos härkä raivoissaan vielä survoisi kanoottiani,

kuten se tekee, milloin sen tarkoituksena on tappaa, niin se yhdellä

polkaisullaan saisi hauraan alukseni niin hajalle, ettei sitä voisi

enää korjata, ja meillä olisi edessämme vaarallisen virran laskeminen

omatekoisessa kuusenkuoriveneessä. Sukkelaan uin rannalle, hosuin

vettä ja huusin ja sitten juoksin pois saadakseni härän huomion

kääntymään itseeni. Paikalla se tulikin perässä — _unh! unh! shok,

shokketi-shok!_ — kunnes se oli niin lähellä, että asema taas alkoi

käydä vaaralliseksi, jolloin menin uudelleen veteen. Härkä seurasi

syvemmälle ja syvemmälle, kunnes sen kyljet olivat vedessä. Pohja oli

mutainen, ja sen jalat tarttuivat kiinni; ei ollut vaaraa siitä, että

se olisi lähtenyt uimaan minun perässäni. Se tuntee rajansa, ja tämä

raja on hartioiden korkeus.

Kun se ei enää seurannut, niin uin kanootin luo ja hinasin sen

syvempään veteen. Umquenawis seisoi töllistellen ja ihmetellen tuota

kummaa ihmiskalaa. Punainen loimu hävisi sen silmistä ensi kertaa ja

sen korvat heiluivat kuin lippu tuulessa. Se ei yrittänytkään seurata,

vaan seisoi paikallaan hartioita myöten vedessä töllistellen ja

ihmetellen, kunnes minä laskin maihin niemen kärkeen, käänsin kanootin

oikein päin ja ajoin veden pois siitä.

Mela oli yhä kiinni nuorassaan — kuten sen aina pitää olla kovissa

koetuksissa — ja minä nostin sen kanoottiin. Tämä rapina herätti

hirven ihmettelystään, aivan kuin jos se olisi kuullut toisen hirven

sarvien taistoon haastavan kolahduksen lepän runkoja vastaan. Se läksi

laukkaamaan mahtavin hyppäyksin pitkin rantaa minua kohti möristen

vihaisesti. Se oli taas nähnyt miehen ja tiesi, ettei se ollut

kala — _Unh! unh! iiiiunh-unh!_ se mörisi pudistellen niskaansa ja

hartioitaan viimeisen kiljahduksen päästäessään ikäänkuin jo tuntien

minut sorkkiensa alla. Mutta ennenkuin se ehti niemen kärkeen, olin

minä tunkenut flanellipaitani kanootin reikään ja kelluin taas turvassa

veden pinnalla. Se seurasi rantaa pitkin, kunnes se kuuli ihmisääniä

leiriltä, jolloin se paikalla kääntyi ja hävisi metsään.

Muutamia päiviä myöhemmin näin saman äreän hirviön taas omituisissa

olosuhteissa. Tarkastelin järveä kiikarillani ja näin jotakin, mitä

ensinnä luulin sorsapariksi, lähellä ruohoista rantaa. Meloin paikalle

pitäen tarkasti niitä silmällä, kunnes jokin juuri näytti kohoavan

vedestä niiden väliltä. Ennenkuin ehdin saada kiikarini kuntoon ne

olivat taas kadonneet. Panin kiikarini pois ja meloin nopeammin. Ne

olivat ehkä sukeltaneet — mitä mustasorsa harvoin tekee — ja minä

saatoin ehkä yllättää ne. Siellä ne taas olivat, ja niiden väliltä

kohosi odottamatta taas tuo vanha juuri. Kohotin kiikarini ja salaisuus

tuli ilmi. Se, mitä minä olin luullut sorsapariksi, oli Umquenawiksen

suurien sarvien päät, ja niiden väliltä kohoava juuri oli sen pää,

jonka se silloin tällöin nosti vedestä hengittämään.

Oli kuuma helteinen iltapäivä; kärpäsiä ja sääskiä oli liikkeellä

myriadittain, ja Umquenawis oli filosofisella tavalla etsinyt niiltä

rauhaa. Se makasi vedessä mutaisella pohjalla ruumis kokonaan veden

alla. Kun kärpäsparvi nyt kohosi sen päähän, niin se upotti sen

hitaasti, jolloin kärpästen täytyi paeta. Lähelle tultuani näin

kiikarillani niiden pilvenä häärivän sen kohdalla ja peittävän sen

näkyvissä olevat sarvet. Hetken päästä näkyi suuria kuplia kohoavan

pinnalle, kun Umquenawis puhalsi ilmaa keuhkoistansa. Sitten sen pää

nousi laiskasti vedestä ja paikalla asettui kärpäsiä pilvenä sille, ja

taas se hävisi uneliaasti räpytellen silmiään ja osoittaen sanomattoman

tyytyväisyyden ilmettä.

Tuntui liian epäkohteliaalta häiritä sen nautintoa, mutta minä halusin

tutustua yhä enemmän tuohon äkäiseen vanhaan tyranniin, joka oli

kohdellut minua niin epähienosti. Niinpä hiivin sitä lähelle, meloen,

kun sen pää hävisi, ja pysyen paikallani, kun se nousi hengittämään.

Se näki minut lopulta, kun olin aivan lähellä, ja hyppäsi ylös

peloittavalla ponnistuksella. Sen silmissä oli tällä kertaa pelkoa.

Tässä oli taas tuo ihmiskala, tuo olio, joka eli maalla tai vedessä

ja pääsi lähestymään sitä niin ääneti, etteivät sen tarkat aistimet,

joihin se oli aina luottanut, antaneet sille mitään varoitusta. Se

tuijotti jäykkänä hetkisen, mutta kun kanootti liukui nopeasti sitä

kohti pelkäämättä ja epäröimättä, niin se kahlasi pois, pysähtyen vähän

väliä ja kääntyen katsomaan ja nuuskimaan tuulta, kunnes se saapui

metsän reunalle ruohikon taakse. Siellä se kohotti päänsä ilmaan, laski

suuret sarvensa taaksepäin hartioilleen ja läksi kyntämään suoraan läpi

tiheikön niinkuin suuri veturi, niin että lepänoksat naksahtelivat ja

rätisivät hauskasti sen ympärillä.

Aivan toisenlainen oli seuraava tapaamisemme. Olin ulkona puoliyön

aikaan lyhty loistaen kanootistani, ja sivuutin läheltä erään niemen,

jolla olin usein nähnyt suuren uroshirven jäljet. Se ei ollut siellä,

ja minä suljin lyhdyn ja menin rannalle kuunnellen ja tarkaten, mitä

metsänasukkaita siellä saattaisi olla. Takaisin tullessani muutamia

minutteja myöhemmin kuulin niemeltä epäilyttävää kahinaa. Aukaisin

lyhdyn ja siellä oli Umquenawis, suuri uroshirveni, seisten mahtavana

pimeätä taustaa vasten. Sen silmät välähtelivät ihmeissään äkillisestä

valosta. Se oli rantaa myöten kulkien sivuuttanut minut kahdenkymmenen

metrin päässä tiheässä pensaikossa, — kuten huomasin sen jäljistä

seuraavana aamuna, — mutta niin ääneti se oli siirtänyt suurta

ruumistaan, kuunnellen, seisahdellen ja tunnustellen joka askelella

maata, vältellen juoruavia oksia, ennenkuin se astui koko painollaan,

etten minä ollut kuullut mitään ääntä, niin tarkkaan kuin kuuntelinkin

yön syvässä hiljaisuudessa.

Lopulta Umquenawis tuli itse leirille tutkimaan. Ehkä sen toi tänne

uteliaisuus tai ehkäpä vain epämiellyttävä tunne siitä, että tuo

ihmiskala, joka ei sitä hätyyttänyt eikä pelännyt, aina piti sitä

silmällä. Eräänä päivänä Noel oli pesemässä joitakin vaatteitani järven

rannalla, kun jokin epämääräinen varoitus sai hänet kääntämään päänsä.

Siellä seisoi suuri uroshirvi puoliksi matalan näreikön peitossa

katsellen häntä tarkasti. Noel paikalla jätti pyykin sikseen kutsuen

kovalla äänellä minua tulemaan pyssyineni. Kun tulimme takaisin, oli

Umquenawis polkenut vaatteet mutaan ja hävinnyt yhtä hiljaa kuin oli

tullutkin.

Tämän jälkeen intianit alkoivat yhä innokkaammin vaatia, että minä

ampuisin tuon ruman pedon ja pelastaisin metsän suoranaisesta vaarasta.

He kertoivat yhä uudelleen metsästäjästä, joka oli saanut surmansa,

ja väittivät nyt täytenä totena, että tämä oli sama hirvihärkä. Mutta

Umquenawis oli jo alkanut oppia pelkäämään minua, ja minä tahdoin

suorittaa kaikki opintoni ennenkuin kesä loppuisi. Niin jäi asia

silleen, mutta ennen kesän loppua oli vähällä tapahtua murhenäytelmä.

Eräänä päivänä muuan hirsikkojen etsijä, vaitelias yksinäinen mies,

jolla oli villieläimen vaisto eksymättä löytää metsässä ja jonka

tehtävänä oli tarkastella salomaita ja valita parhaat hirsikot

tulevaa kaatoa varten, tuli järvelle, ja tietämättä, että me olimme

siellä, asettui eräälle lähteelle pari kilometriä alemmaksi meitä.

Näin hänen leiritulensa savun järveltä, missä olin kalastamassa, ja

ihmettelin, kuka nyt oli tullut tänne erämaan yksinäisyyteen. Tämä oli

aamulla. Hämärän tullessa menin hänen luokseen toivottamaan vierasta

tervetulleeksi ja kutsumaan häntä meidän leiriimme asumaan, jos hän

tahtoisi. Löysin miehen uupuneena ja kangistuneena istumassa tulensa

luona ja syömässä sianlihaa ja leipää suden ruokahalulla. Miltei

samalla silmäyksellä huomasin, että maa erään puun ympärillä oli

tallattu ja kaikkialla oli suuren uroshirven sorkan jälkiä. —

»Halloo, ystävä, mikä nyt on?» minä huudahdin.

»Onko pyssyä?» hän kysyi, ääntäen huomattavasti irlantilaiseen tapaan,

vastaamatta ensinkään minun kysymykseeni. Kun minä nyökkäsin, niin hän

törmäsi kanootilleni, sieppasi pyssyni ja juoksi metsään.

»Dick parka! Menettänyt nähtävästi järkensä liian pitkästä yksin

elämisestä metsässä», minä ajattelin ja rupesin tutkimaan poljettua

maata ja härän jälkiä, saadakseni itse selville, mitä oli tapahtunut.

Mutta miehen teeskentelemättömät, ystävälliset kasvot eivät osoittaneet

mitään hulluuden merkkejä, kun hän tuli takaisin metsästä puoli tuntia

myöhemmin. —

»Se vanha peto! Tuolla puun oksalla olen saanut istua kuin rastas

viimeiset kymmenen tuntia. Vaan ei siellä laulattanut, eikä tullut

palaa mahaan. Se meni juuri teidän tullessanne — arvelin, että voisin

lähettää sille kuulan lopputerveisiksi», hän sanoi puolustellen

antaessaan pyssyäni takaisin.

Sitten hän istuutui tulelle ja kertoi juttunsa. Hän oli juuri

sytyttänyt nuotion aamulla ja veti parhaillaan jaloistaan märkiä sukkia

pannakseen ne kuivumaan, kun takaa kuului rapinaa ja vihaista mörinää,

ja pensaikosta ryntäsi raivoisa uroshirvi. Metsänkävijä hyppäsi

jaloilleen ja väistyi, ja kun härkä kääntyi hetkeksi poispäin, niin

hän kiipesi puuhun ja istui siellä hajareisin oksalla, samalla kuin

härkä mörisi ja puski ja polki maata terävillä sorkillaan. Koko päivän

härkä oli pitänyt häntä saarroksissa, milloin vetäytyen viekkaasti

pensaikkoon piiloon, milloin taas hyökäten kiukkuisesti kohti, jos hän

vain aikoi tulla alas epämukavalta oksaltaan.

Muutamia minutteja ennen minun tuloani oli tapahtunut kummallista,

mikä näyttää todistavan, kuten niin monet muut seikat metsässä, että

eräillä eläimillä — ehkäpä kaikilla eläimillä, ihminen mukaan luettuna

— on aika ajoin jokin tuntematon kuudes aisti, jolla ei ole nimeä eikä

selitystä. Olin vielä puolen kilometrin päässä tai kauempana, erään

niemen takana, ja meloin hiljaa vastatuuleen. Ei ollut mahdollista,

että mikään eläin saattoi vainuta, nähdä tai kuulla minua millään

tunnetulla aistillaan, mutta tuo suuri eläin oli kumminkin käynyt

levottomaksi. Se lähti puun alta ja kierteli hermostuneena sen

ympärillä katsellen, kuunnellen, käännellen korviaan ja tunnustellen

ilmaa. Äkkiä se oli kääntynyt ja hävinnyt ääneti pensaikkoon. Mc

Garven, hirsikkojen etsijä, jolla ei ollut aavistustakaan, että

järvellä oli ihmisiä paitsi häntä itseään, katseli härkää ihmetellen

ja epäillen, että paha henki oli sen riivannut. Hän oli kauan elänyt

salolla ja tavannut sadoittain hirviä, mutta ei milloinkaan yksikään

ollut käynyt hänen kimppuunsa.

Pyssy täydessä vireessä ja mieli kiihdyksissä hän oli seurannut jälkiä,

jotka osoittivat hirven juosseen ensin varovasti, sitten pitkin

heiluvin askelin suoraan kohti vuoristoa. — »Oli se kumma peto joka

tapauksessa!» lopetti mies kertomuksensa.