Eräänä syyskuun iltapäivänä olin kalastamassa järven reunassa olevassa
syvänteessä koettaen senkin seitsemällä tavalla puidenvarjojen
pidentyessä houkutella vanhaa taimenta ottamaan perhojani. Niitä eli
siellä koko joukko tummassa lähteessä vesikasvien seassa, missä kylmä
lähteensilmä pulppusi pohjasta; niitä kalastaessa oli kalamiehen
mieliala milloin nyreänä, milloin hilpeänä, riippuen siitä, millainen
kalojen mieliala kulloinkin oli.
Päiväkausia ne saattoivat maata syvässä varjossa vesikasvien seassa,
tyhmän tai äkäisen välinpitämättöminä. Silloin ei mikään niitä voinut
viekoitella. Perhot, madot, sirkat, ampiaiset, kaikki hienon hiussiiman
päähän ripustettuina, kulkivat vapani vetäminä hienoja aallon väreitä
tehden niiden päällitse tai laskeutuivat somasti niiden luokse; mutta
ne vain pyörähtivät nyrpeinä syrjään, kylläisinä kuin Ahab kuningas
silloin kun hän käänsi kasvonsa seinään päin, eikä tahtonut syödä
leipää. Säyneet ja kiiltosalakat ja ahvenet tavoittelivat perhoja tai
ajoivat toinen toisiaan huimasti karkeloiden kielletyssä vedessä, jonka
viileä tuoreus näytti niitä juovuttavan. Tarvitsi vain pyöräyttää
kanootti lähelle lammen varjoista päätä ja vetäistä vapansa kerran
yli avoimen veden, kun jo tiesi, saiko sinä päivänä syödä taimenta
vaiko ei. Jos pienet kalat tavoittivat perhoja, niin oli sama vaikkapa
lähti kotiin tai luontoa tutkimaan; taimenia ei silloin tarvinnut
odottaa. Mutta ei voinut milloinkaan tietää, koska muutos tapahtui.
Vähimmästäkin aiheesta toisinaan — ilman viilentymisestä, hiljaisten
tuulen väreiden henkäyksestä, ja pilven varjon kosketuksesta — saattoi
noiden syvällä vesiruohojen joukossa uinuvien täplikkäiden Ahabien
mieli muuttua. Jokin sokea, tuntematon varoitus saattoi käydä läpi
syvänteen ennenkuin yksikään taimen vielä oli liikahtanut. Jos silloin
sattui katsomaan kanootin laidan ylitse, niin näki, miten pienet kalat
kiirehtivät päätä pahkaa pois etsimään turvaa matalasta vedestä,
jättäen syvänteen sen tyrannimaisille isännille. Silloin oli aika
viskata onkensa; taimen oli nyt valmis nykäisemään.
Ikäviä tunteja saattaa silloin seurata kalastajalle hauskat hetket.
Kolminaulaisen kalan molskahdus ja useiden pienempien nouseminen
vedestä toisensa jälkeen saa heittämään ongen yhtä mittaa. Mutta
kohta taas saattaa tulla sellainen aika, että voi yhtä hyvin säästää
vaivansa, joista ei ole muuta iloa kuin että taimenet oppivat
tuntemaan paraitenkin laaditut perhoset. Ne saattavat hyökätä niitä
kohti, pyörähtää niiden alitse tai hypätä niiden ylitse, milloinkaan
tarttumatta. Ne leikkivät vedenpinnalla kelluvilla lehdillä;
niiden ihmeellinen silmä äkkää ohi lentävän sääsken varjon veden
hopeakalvossa, ja niiden leveä pyrstö singauttaa ne ylös kaappaamaan
niitä; mutta ne eivät halua muuta kuin leikkiä tai harjoitella,
eivätkä ne koskekaan perhoihin. Jonakin päivänä kuitenkin tulee
kärsivällisyytesi runsaasti palkituksi. Siima viuhahtaa, perho putoaa
pehmeästi syvänteen kaukaisempaan reunaan sitten kela alkaa surista.
Kuin kaikuna tähän ääneen kuuluu rauhalliselta mäenrinteeltä äänekäs
korskunta, siellä elävä metsävuohi kiitää säikähtyneenä matkaansa
kutsuen kilejä tulemaan jäljessä. Mutta sitä tuskin huomaan; päälläni
ja käsilläni on liiaksi työtä kun koettelen estää suurta taimenta
menemästä vesikasvien sekaan, missä se varmasti pääsisi irti heikoista
kojeistani.
Sinä iltapäivänä, josta kirjoitan, eivät taimenet olleet leikkisällä
tuulella, mutta ei myöskään äkämystyneitä. Siitä huolimatta ne
olivat nälkäisiä. Ensin heittämäni hyttysonget eivät saaneet mitään
huomiota osakseen. Tämä oli hyvä merkki: pienet kalat oli ilmeisesti
ajettu pois. Suurempia perhoja seurasi sitten, mutta taimenet eivät
niillä leikkineet, eivätkä myöskään lähteneet niiden luota. Ne
seurasivat varovasti jalan päästä aina lähelle rantaa kunnes ne
näkivät minut ja pyörähtivät takaisin viileään syvyyteen. Ne olivat
ilmeisesti epäluuloisia; ja alempien eläimien kuten ihmistenkin
suhteen on sellaisissa tapauksissa paras sääntö toimia luonnollisesti,
rauhallisemmin kuin tavallisesti, ja suoda niille aikaa päästä
epäluulostaan.
Kun siinä odottelin ja perhoni lepäsivät vesikasvien seassa lähellä
kanoottiani, kuului mäenrinteeltä omituisia ääniä — _Prut, prut,
pr-t-r-rt! Vit-kvit? Vit-kvit? Pr-r-rt, pr-r-rt! Ooo-it, ooo-it?
Pr-r-riiii!_ Viimeinen ääni oli nopeaa siipien pärinää. Ja nuo
omituiset äänet, puoleksi kysyvät, puoleksi äärimmäiseen varovaisuuteen
verhoutuneet, tuntuivat liikkuvan edestakaisin pensaikossa. »Parvi
peltokanoja, töyhtöpäisiä teirilintuja», minä ajattelin ja käännyin
kuuntelemaan tarkkaavaisemmin.
Varjot olivat käyneet pitkiksi, ilmoittaen illan tuloa. Toisiinkin
korviin kuin minun olivat nuo mielenkiintoiset äänet saapuneet. Nopea
varjo lankesi vedenpinnalle, ja ylös katsoessani näin suuren pöllön
purjehtivan ääneti vastakkaiselta kummulta ja istuutuvan kulopuun
oksalle, mistä näki yli lammen. Kookooskoos oli ollut nukkumassa
synkässä kuusessa; sieltä äänet herättivät sen, ja se lähti paikalla
liikkeelle, ei metsästämään — oli vielä liian valoisa — vaan ottamaan
selkoa, missä saalis oli ja seuraamaan sitä ääneti lintujen yöpuulle,
minkä luokse se aikoi piiloutua odottamaan, kunnes hämärä kävisi
synkemmäksi. Sen kaiken saatoin nähdä sen asennosta, kun se kurkisti
eteenpäin, heilutti pyöreätä päätään sinne tänne, niinkuin koira,
joka vainuu saalista, ja se merkitsi lintuparven paikan huolellisesti
ennenkuin se aikoi lentää lähemmäksi.
Mäenrinteellä olivat innokkaat äänet hetkeksi vaienneet, ikäänkuin
jokin kuudes aisti olisi varoittanut lintuja olemaan ääneti. Pöllö oli
hämmästynyt; mutta minä en uskaltanut liikkua, koska se katseli suoraan
minun ylitseni. Jokin vieno ääni, liian vieno minun korvilleni, sai sen
kääntämään päätään, ja sinä hetkenä minä sieppasin pienen luodikkoni,
joka oli edessäni kanootissa. Juuri kun se levitti siipensä mennäkseen
tutkimaan uutta ääntä, pieni pyssy pamahti, ja se möksähti raskaasti
rannalle.
»Yksi rosvo vähemmän», minä ajattelin, kun samassa kanootti pyörähti
kepeästi veden pinnalla. Kuului raskas molskahdus, katsomatta jäänyt
siimani jännittyi tiukasti, ja minä tartuin vapaan nostaakseni suuren
taimenen, joka oli vahtinut perhojani piilopaikastaan vesikasvien
seasta, kunnes sen epäluulo oli hävinnyt, ja ensimmäinen heikko liike
sai sen syöksähtämään ylös.
Kymmenen minuuttia myöhemmin se oli kanootissani, missä saatoin
tyydytyksekseni katsella sitä. Odottelin, että syvänne taas
rauhoittuisi, kun pensaikosta kuului uusi ääni, nopea _plop, lop, lop,
lop, lop,_ joka muistutti uppoavan pullon synnyttämää ääntä, kun vesi
tulvii sisään ja ilma ulos.
Siellä, mistä ääni kuului, oli puro, pieni laiska virta, joka oli
eksynyt lepikkoon ja unohtanut soittonsa. Ensimmäinen ajatukseni oli,
että jokin eläin seisoi vedessä juomassa, ja sai puron ääntämään veden
juostessa sen jalkojen yli. Meloin kanoottini sinnepäin nähdäkseni,
mitä se oli. Silloin kuului sieltä peltokanojen _vit-kvit?_ ja lepikon
keskeltä näkyi vilaukselta niiden valppaita hiipiviä liikkeitä ja
tarkkoja silmiä. Puron luokse tultuaan ne olivat vaihtaneet vienon
pakinoivan rupatuksensa, jonka avulla parvi pysyttelihe koolla
pensaikon sotkuisessa kulossa, omituiseksi juoksevaksi ääneksi, joka
on niin yhtäläinen kuin veden lirinä yli sammaleisten kivien, että se
olisi pettänyt minut kokonaan, ellen olisi nähnyt lintuja. Oli kuin ne
olisivat koettaneet muistuttaa pientä lepikon puroa siitä sävelestä,
jonka se oli jättänyt taaksensa kauas vuorenrinteelle.
Nytpä olin saanut leiriltä lähtiessäni ankaran määräyksen tuoda pari
kolme peltokanaa sunnuntaipäivälliseksemme. Pieni joukkoni oli vähän
kyllästynyt ainaiseen taimeneen ja säilykeruokiin; hiljakkoin olin
heille toimittanut hiilillä paistettua teiriä, mutta sen maku oli vain
saanut mieheni himoitsemaan lisää sitä lajia. Niinpä jätin lammen ja
onkivapani, juuri kun taimenet alkoivat syödä, ja hiivin pyssyineni
lepikkoon.
Siellä oli niitä ainakin kaksitoista lintua, täysikasvuisia jo, mutta
vielä yhdessä, vaikka useimmat poikueet jo olivat hajaantuneet omille
suunnilleen ja yksinäisiä lintuja tapasi tuon tuostakin kulomaalla.
Koko kesän, niinkauan kuin marjoja on runsaasti, parvi pysyttelihe
koolla, syystä että kymmenen paria rauhallisia silmiä saattaa paljon
paremmin löytää turvaa yllätyksiltä kuin yksi säikähtynyt silmäpari.
Jokaista parvea johtaa silloin sen emo rajattomalla vallalla, ja
seuraamalla niitä saattaa tehdä omituisia ja erittäin mielenkiintoisia
havaintoja peltokanojen opetustavoista. Jos emolintu saa surmansa,
joko pöllön, haukan tai näädän saaliiksi joutuen, niin parvi silti
pysyy koolla niin kauan kuin marjoja on, ja rohkein tai taitavin siitä
rupeaa johtajaksi. Mutta syksyn tullen, kun linnut ovat oppineet, tai
ainakin luulevat oppineensa tuntemaan kaikki erämaan näyt, äänet ja
vaarat, hajaantuu parvi. Osaksi tähän on syynä tarve etsiä laajempia
laidunmaita, kun ruoan saanti käy niukemmaksi, osaksi se johtuu
luonnollisesta kapinoimishalusta emon arvovaltaa vastaan. Sitä näet
ei mikään lintu eikä nisäkäs mielellään siedä opittuaan pitämään itse
itsestään huolta.
Seurasin niitä nopeasti, vaikka varovaisesti, läpi loppumattoman tiheän
lepikon, joka reunusti pientä puroa, ja sain oppia niistä yhtä ja
toista, joskaan en saanut yhtään tilaisuutta käyttää pyssyäni. Niiden
emo oli poissa; johtajana oli punapilkkuinen lintu, kooltaan pienin
koko parvesta. Se vei niitä läpi tiheän pensaikon juosten, ryömien
ja piilottautuen, yhtä mittaa pitäen minua silmällä, mutta kuitenkin
pysytellen vaaran ulottuvilta. Johtaja puhui niille kaiken aikaa; se
oli omituista kieltä, livertelyä ja viheltelyä, ja linnut vastailivat
takaisin kysymyksin tai huudahduksin, milloin pääni hetkeksi ilmestyi
näkyviin. Missä pensaikko oli tihein, siihen ne jäivät odottamaan,
kunnes olin miltei niiden päällä, jolloin ne pyyhkäisivät näkyvistä;
ja missä oli palanen aukeata maata, siinä ne pyrähtivät äänekkääseen
lentoon tai liitivät kaatuneelta puun rungolta nopeasti piiloon
äänetöntä lentoa, jonka teirilinnut osaavat niin hyvin, kun niiksi
tulee.
Hajaantumisen vaisto oli jo saanut niissä jalansijaa. Päivän kuluessa
ne luultavasti olivat olleet syömässä erikseen pitkin mäenrinnettä,
mutta varjojen pidentyessä ne olivat tulleet uudelleen yhteen,
ottaakseen rauhassa vastaan erämaan yön vanhan kumppanuuden turvissa.
Ja minä olin onneksi ollut kyllin hiljaa kalastaessani, jotta olin
voinut kuulla, kun johtaja rupesi kutsumaan niitä kokoon ja ne
puolestaan vastailivat sieltä ja täältä syöntipaikoiltaan.
Hetken päästä heitin niiden ajamisen — ne olivat liian nopsia minulle
tiheässä lepikossa — ja menin notkosta ylös harjulle. Siellä juoksin
pitkin metsävuohenpolkua ja kiersin alas niiden edelle erääseen
seeteritiheikköön, jonne arvelin niiden ehkä aikovan yöpyä.
Jopa kuulinkin niiden tulevan — _Vit-kvit? Pr-r-r, pr-r-r-r, prut,
prut!_ — ja näin viiden kuuden linnun juoksevan nopeasti. Pieni johtaja
huomasi minut samassa ja piiloutui näkyvistä. Useimmat parvesta
seurasivat sitä, mutta eräs lintu, uteliaampi kuin muut, hyppäsi
kaatuneelle rungolle, pingoitti itsensä suoraksi kuin jänne ja silmäili
minua kiinteästi. Pieni pyssyni pamahti suoraan sen päähän, ja minä
pistin mielihyvin laukkuuni lihavan linnun.
Äänen kuuluessa toinen peltokana, ihmetellen tuota outoa paukahdusta,
lensi tuuheaan kuuseen, painautui lähelle runkoa ollakseen piilossa,
seisoi ja kuunteli innokkaasti. Odottiko se kuulevansa tuon äänen
taas, vai oliko se säikähdyksissään ja odotti johtajan kutsua, sitä
en voi sanoa. Ammuin sen päätä kohti nopeasti ja näin sen liitävän
viistoon kohti mäenrinnettä ja sitten kuulin tuoksahduksen ja näin
höyheniä lentävän ilmassa, mistä kaikesta tiesin, että se oli pahasti
haavoittunut.
Seurasin sitä mäkeä ylöspäin siipien räpinän opastamana, kunnes tämä
ääni hävisi tiheään pensaikkoon ja ryteikköön. Sieltä etsin sitä
kymmenen minuuttia tai kauemmin, mutta turhaan. Sitten istuuduin
kuuntelemaan hiljaisuudessa pitkäksi aikaa; mutta lintu oli piiloutunut
johonkin koloon tai muuhun piilopaikkaan, mistä ei pöllönkään olisi
ollut helppo sitä löytää. Pahoillani käännyin takaisin kohti notkoa.
Lähellä vieressäni oli kaatunut runko, oikealla puolen oli toinen.
Molemmat rungot muodostivat suuren kulman, ja latvat olivat
yhdessä rinnettä ylöspäin. Niiden välissä oli useita suuria puita
kallionlohkareiden ja pensaiden keskessä. Kiipesin toista kaatunutta
puunrunkoa myöten noin kahdeksan tai kymmenen jalkaa korkealle maasta,
tarkasti silmilläni etsien irrallista ruskeata höyhentä, joka olisi
voinut opastaa minut kadonneen peltokanani luokse.
Äkkiä runko allani alkoi hiljaa vaappua. Pysähdyin hämmästyneenä
etsimään tämän kumman keinumisen syytä; mutta rungolla ei ollut mitään,
paitsi minua. Hetken päästä läksin edelleen ylöspäin katseellani etsien
peltokanaa. Taas runko keinui, tällä kertaa kiivaasti, niin että olin
pudota. Silloin panin merkille, että toinen puunrunko oli kaatunut
niin, että sen keskikohtaa kannatti suuri kallionlohkare ja latva
oli minun runkoni latvan alla. Toisen rungon tyvipäästä jokin vipusi
latvaa ylöspäin. Siellä oli jokin eläin, ja minulle kävi välähdyksessä
selväksi, että se oli kylliksi raskas saamaan jykevällä vivullaan
minun painoni kohoamaan. Hiivin eteenpäin päästäkseni näkemään erään
suuren puun taitse, ja siellä toisella rungolla, vähemmän kuin
kahdenkymmenen jalan päässä minusta, seisoi suuri karhu koetellen tehdä
käännöksen voidakseen päättää, mennäkö eteenpäin vaiko taaksepäin
epävakaisella polulla.
Se huomasi minut samassa hetkessä kun kasvoni tulivat näkyviin puun
takaa. Sellaista hämmästystä, sellaista ihmettelyä olen harvoin nähnyt
eläimessä. Pitkän ajan katsoimme toisiamme silmästä silmään. Sitten se
alkoi kiertyä uudelleen, ja puunrungot huojuivat ylös ja alas. Taaskin
se katsahti toisella rungolla seisovaa outoa eläintä, mutta puun takaa
katsovat kasvot eivät olleet liikkuneet eivätkä muuttuneet. Silmät
katsoivat kiinteästi sen silmiin. Säikähtynein liikkein se syöksähti
pensaikkoon, ja ellen olisi sukkelaan tarttunut erääseen oksaan, olisi
tuo äkillinen loikkaus viskannut minut taaksepäin kalliokkoon. Sen
hypätessä kuulin nopeata siipien sätkytystä. Seurasin sitä pelokkaasti
tietämättä, missä karhu nyt oli, ja pian oli toinenkin peltokana
laukussani veljensä vieressä.
Muu parvi oli tällä välin hajaantunut laajalle. Yhden tai pari löysin
ja seurasin niitä, mutta ne piiloutuivat tiheään lepikkoon, missä
en voinut löytää niiden päitä kylliksi nopeasti ehtiäkseni tähdätä.
Ammuttuani turhaan kerran tai pari menin takaisin kalastamaan.
Metsä ja järvi oli taas rauhallisena. Taimenet olivat tauonneet
syömästä oikulliseen tapaansa. Paikalla vallitsi suuri hiljaisuus, jota
ei minun äänekkään kelani surina kertaakaan keskeyttänyt, ja hämärän
varjot kävivät yhä tummemmiksi ja pitemmiksi, kun taaskin peltokanojen
vieno, hiipivä, kysyvä pakina kuului lähenevän lepikosta. Johtaja oli
tiheimmässä pensaikossa — tunnin kuluessa olin oppinut erottamaan sen
erikoisen _prut, prut_ äänen — ja mäenrinteeltä sekä leppärämeiköstä
ja rantapensaikosta vastaili hajaantunut parvi. Sieltä kuului _kvit_,
täältä _prut_, ja sen jälkeen sukkelaa siipien pärinää. Vähitellen
kaikki tulivat lähemmäksi ja lähemmäksi.
Minun piti vielä saada kolmas peltokana nälkäisille miehilleni, siksi
hiivin sukkelaan takaisin leppärämeikköön. Sieltä löysin pienen
metsänotusten polun ja ryömin sitä pitkin nelinkontan koettaen
varovasti lähestyä johtajan yhä jatkuvaa kutsua.
Keskeltä matalain tummien leppien muodostamaa tiheikköä, täydellisen
pensasaidan ympäröimänä, löysin sen vihdoin. Se seisoi kaatuneen
puun tyvellä liikkuen nopeasti ylös- ja alaspäin levittäen siipiään,
pyrstöään ja alullaan olevaa kaulatöyhtöään ikäänkuin se olisi
rummuttanut, ja välillä se aina päästi omituisen kutsuntaäänensä.
Sen yläpuolella pitkässä rivissä samalla rungolla istui viisi muuta
peltokanaa aivan hiljaa; vain silloin tällöin, kun johtajan huutoon
kuului vastaus, ne käänsivät päätään ja kuuntelivat tarkkaavasti,
kunnes pensaikko avautui ja uusi lintu istuutui niiden rinnalle. Sitten
kuului uusi kutsu ja kaukaiselta mäenrinteeltä heikko _kvit-kvit_
ja siipien rapinaa vastaukseksi, ja taas lensi peltokana nopein
siivin sekä asettui rungolle toveriensa viereen. Nämä aukaisivat
vieraanvaraisesti rivinsä antaakseen sille tilaa, sitten koko rivi taas
kävi rauhalliseksi johtajan toistaessa huutojaan. Vain päät kääntyivät
puolelta toiselle heikkojen vastausten kuuluessa.
Rungolla istui lopulta yhdeksän lintua. Kutsunta kävi äänekkäämmäksi ja
äänekkäämmäksi, mutta moneen minuuttiin ei kuulunut mitään vastausta.
Parvi kävi levottomaksi, johtaja juoksi rungoltaan pensaikkoon ja
taas takaisin kutsuen äänekkäästi. Rungolla istuvassa lintuparvessa
alkoi kuulua hiljaista pakinaa, ensimmäinen keskeytys niiden outoon
äänettömyyteen. Toisten oli vielä määrä tulla, mutta missä ne olivat ja
missä ne viivyttelivät? Alkoi käydä myöhäiseksi, ja pöllö oli uhannut,
ja yöpymispaikka oli vielä kaukana. _Prut, prut, pr-r-r-riiii_, kutsui
johtaja, ja pakina taukosi, koko parven kuunnellessa.
Kallistin korvani mäenrinnettä vasten, myöskin kuunnellakseni
viivyttelijöitä, mutta mitään vastausta ei kuulunut. Paitsi alhaalla
lentävän koskelon kirkunaa ja muuatta oksan napsahdusta — joka oli
liian terävä ja raskas pikku jalkojen aikaansaamaksi — metsä oli aivan
äänetön. Kääntyessäni taaskin katsomaan runkoa kohti, tunsin kyljelläni
jotakin lämmintä ja pehmeätä. Silloin tiesin; ja tämän tiedon keralla
sain äkkiä piston tuntooni. Tunsin itseni syylliseksi ja asiaan
kuulumattomaksi täällä hiljaisessa metsässä. Johtaja kutsui, ja parvi
odotti niitä kahta joukkoon kuuluvaa, jotka eivät enää koskaan vastaisi
kutsuun.
Makasin tuskin kymmenen metrin päässä rungosta, jolla tuo murheellinen
pieni näytelmä tapahtui hämärän valossa. Suuri hiljaisuus kävi
syvemmäksi ja syvemmäksi, ikäänkuin erämaa itse olisi osoittanut
myötätuntoa ja vaimentanut äänensä kuunnellakseen. Kerran, kun näin
ensi vilahduksen linnuista, olin jo kohottanut pyssyni ja tähdännyt
suurinta peltokanaa päähän, mutta uteliaisuus näkemään, mitä ne
tekivät, pidätti minua ampumasta. Nyt oli syvempi tunne vallannut
mieleni; pyssy liukui kädestäni ja oli huomaamattomana vieressäni,
varisseilla lehdillä.
Taaskin johtaja kutsui. Linnut kohottautuivat suoriksi kuin rivi
harmaanruskeita kuvapatsaita, jokainen silmä kirkkaana, jokainen
korva tarkkana, kunnes jokin epämääräinen pelon ja vaaran tunne veti
ne yhteen. Ne laskeutuivat maahan tiheäksi ryhmäksi, kaikki paitsi
johtaja, joka seisoi niiden yläpuolella, ilmeisesti laskien ne yhä
uudelleen ja uudelleen ja välillä lähettäen kutsunsa pimenevään metsään.
Otin toisen linnuista laukustani ja aloin silitellä sen pörröytyneitä
ruskeita höyheniä. Miten kaunis se oli ja miten täydellisesti väriltään
ja muodoltaan mukautunut siihen ympäristöön, missä se oli elänyt! Ja
minä olin ottanut siltä hengen, ainoan, mitä sillä oli. Sen kauneus,
ja jotakin syvempää ja salaperäistä, jota on kaikessa, joka elää, oli
mennyt ainiaaksi. Kaiken kesää se oli juoksennellut iloisilla pikku
jaloillaan, nauttinut luonnon yltäkylläisyydestä, kutsunut riemukkaasti
tovereitaan, kun ne hiipivät koolle ja hajalle innokkaasti etsien läpi
valojen ja varjojen. Pelko toiselta puolen ja emon ehdoton totteleminen
toiselta puolen olivat olleet ne kaksi tekijää, jotka olivat määränneet
sen elämän kulun. Niiden johtamana se oli kasvanut väkeväksi, tarkaksi
ja valppaaksi, oppinut täydelleen tietämään, milloin piti juosta,
milloin lentää, milloin taas piilotella liikkumattomana suletuin
silmin, kun vaara kulki läheltä ohi. Ja nyt, kun se oli täydessä
voimassaan, kun se jo saattoi yksinään kiitää läpi erämaan valppaana
ja itseensä luottavana, — hetken uteliaisuus, katsahdus tuohon outoon
eläimeen, joka oli seissyt niin hiljaa seeterin juurella, oli tuottanut
sille tuhon. Johtajan huuto kaikui kutsuvana, kutsuvana läpi metsän,
mutta se ei enää välittänyt siitä.
Höyheniä hivelevä käsi oli käynyt hyvin helläksi. Minä olin ottanut
siltä hengen, nyt minun täytyi koettaa vastata sen puolesta. Sitä
ajatellessani kohotin päätäni ja päästin selvän _kvit-kvit_ äänen,
kuten juokseva peltokana. Heti paikalla johtaja vastasi; parvi juoksi
taas rungolle, ja päät kääntyivät minua kohti. Päästin toistamiseen
äänen, ja nyt parvi hyppäsi maahan ja makasi tiheässä ryhmässä; johtaja
taas nakkautui suoraksi puunrungolle ja oli liikkumaton kuin vieressä
oleva kanto.
Huudossani oli jotakin nurinkurista, linnut olivat epäluuloisia, kun
eivät tietäneet, mikä vaara oli pitänyt niiden kumppaneita niin kauan
ääneti ja nyt ajanut ne pois tummasta lepikosta. Hetken ne kuuntelivat
tarkasti; sitten johtaja hyppäsi rungoltaan ja asteli varovasti minua
kohti, pysähtyen, piiloutuen, kuunnellen, hiipien, kaartaen kauaksi
toiselle puolelle ja taas takaisin vähän lähemmäksi, kunnes se äkkiä
kohottautui näkyviin ruohikosta katsoen minua suoraan kasvoihin.
Kaksi pitkää minuttia se seisoi räpäyttämättä silmääkään. Sitten se
hiipi sukkelaan takaisin, päästäen hiljaisen, hämmästyneen, kysyvän
_kvit-kvit_ äänen. Sitten heikko merkkiääni, jota minä tuskin saatoin
kuulla, sitten sukkela liike, — ja parvi pyrähti lentoon eri tahoille
hiljaiseen ystävälliseen metsään.
Kymmenen minuttia myöhemmin minä olin piiloutuneena tiheään
pensaikkoon, katsoen suureen kuuseen, missä töin tuskin saatoin erottaa
johtajan seisomassa korkealla oksalla varjokuvana lännen ruskoa vasten.
Olin seurannut sen nopeata lentoa, ja makasin taas kuuntelemassa sen
ääniä, kun se kutsui parveaan yöpuulle. Näreiköstä ja mäenrinteeltä
ja kaukaa hiljaisen järven rannoilta ne vastailivat, ensin heikosti,
sitten selvemmin, ja pian alkoi kuulua siipien rapinaa kun linnut
saapuivat.
Mutta olin jo nähnyt ja kuullut kyllikseni, jopa liiaksikin
mielenrauhalleni. Hiivin poispäin läpi notkon. Innokkaat kutsuäänet
seurasivat minua vielä kanootillenikin. Ensin valitus, ikäänkuin
rauhaisa järvi, hiljainen metsä ja hämärän vieno kauneus olisi
kaivannut jotain; sitten hiljainen kysymys, joka aina kuului peltokanan
_kvit_ huudossa, ikäänkuin vain minä olisin voinut selittää, miksi
kaksi ääntä ei enää vastannut iltahuutoon, kun varjot pitenivät.