Kiima-aika oli jo lähellä, ja yöt olivat kiihkeitä. Silloin tällöin, kun
olin kalassa tai seurasin puroja tai kuljeskelin metsissä iltaisin,
saattoi hirvilehmän ammunta yhtäkkiä särkeä tiheiden viidakkojen
hiljaisuuden niin oudosti ja epävarmasti, että tuskin osaisin sitä
kertomalla kuvata, vielä vähemmin matkia, tai edes sanoa suuntaa, mistä
se oli tullut. Järven rannan tiheikössä saatoin joskus yllättää suuren
eläinparin, lehmä levotonna ja hyvin kärsimättömänä, härkä milloin
hiljaa kuin varjo, milloin hangaten ja kahnaten lepikossa repaleista
samettiverhoa suurista sarvistaan, milloin ärtyneessä mielentilassaan
kerskuen ja näyttäen uhkaavaa muotoa jokaiselle elävälle olennolle,
mikä eteen sattui, vieläpä viattomille pensaillekin.
Eräänä yönä menin Simmon kanssa maihinnousupaikalle aivan telttani
alapuolelle ja koetin ensi kertaa tuohitorvella matkia hirvilehmän
pitkää ammuntaa. Simmo ja Noel kieltäytyivät ehdottomasti sitä
tekemästä, ellen minä lupaisi ampua kiukkuista vanhaa härkää heti
kun se tulisi näkyviin. Viime aikoina he olivat monesti nähneet sen
telttamme lähellä tai tavanneet sen syvät jäljet lähimmällä rannalla ja
heitä alkoi ahdistaa taikausko yhtä paljon kuin pelkokin.
Kokonaiseen tuntiin ei kuulunut mitään vastausta meidän toitotukseemme;
hiljaisuus verhosi, kuten elävä, vartioiva olento nukkuvan järven ja
metsän ja kävi vielä syvemmäksi kun torventoitotuksen viimeinen kaiku
oli palannut luoksemme etäisiltä vuorilta. Äkkiä Simmo laski torvensa,
juuri kun hän oli sen kohottanut huulilleen puhaltaakseen.
»Hirvi lähellä!» hän kuiskasi.
»Mistä sen tiedät?» tokasin, sillä minä en ollut kuullut mitään.
»En tiedä mistä, mutta tiedän vaan», hän sanoi yrmeästi. Intiania
harmittaa kyseleminen niin kuin villieläintä harmittaa se, että
sitä katsotaan. Aivan kuin hänen väitteensä vahvikkeeksi kuului
ponnistelevaa ryskettä ja rynnistelyä vastapäiseltä rannalta
poikki lahdelman, ja hirvihärkä laukkasi rantapenkereeltä järveen
viidenkymmenen metrin päässä siitä paikasta, missä me kyykistelimme
rannalla.
»Ampukaa! ampukaa pian!» huusi Simmo; ja hänen äänessään kuului vanhan
härän herättämä kauhu.
Vastaukseksi tähän hirvi mylvähti — naurettavan heikko, kitisevä
mylvähdys, sellainen kuin pienen torven ääni — ja suuri eläin tulla
kirmasi pitkin rantaa meitä kohti.
»Uh! nuori härkä, pieni hirvihupakko», kuiskasi Simmo ja puhalsi
torvestaan pehmeän, huhuilevan _uuuu'uhh_ äänen houkutellakseen sitä
vielä lähemmäksi.
Se tuli lähelle sitä paikkaa, missä me lymyilimme, sitten se painautui
metsään ja kiersi hiljaa meidän leirimme ympäri päästäkseen selville
meidän hajustamme. Aamulla sen jäljet, noin viisi jalkaa telttani
uloimmasta tangosta, näyttivät kuinka vähän se vältti ihmisasuntoa.
Mutta vaikka se kierteli tuntikauden edestakaisin, vastaillen Simmon
matalaan huhuiluun naurettavan heikolla ammunnallaan, niin se ei enää
näyttäytynyt avoimella rannalla.
Hetken kuluttua hiivin sinne päin, mistä viimeksi olin kuullut oksan
rasahduksen sen sorkan alla. Simmo esteli minua, kuiskien varovasti,
mutta minun päässäni pyöri kysymys, johon en vielä ollut saanut
tyydyttävää vastausta: Miksi yleensä härkä tulee torven kutsua kohti?
Luullaan tavallisesti — ja syystä kylläkin mielestäni — että se
luulee torven toitotusta hirvilehmän ääneksi. Mutta miten niin karkea
väärennys saattaa pettää sen terävät korvat, siinä metsän suurin
salaisuus. Olen kuullut monen metsästäjän ja intianin kutsutoitotuksia,
kaikki erilaisia, ja olen joskus itse saanut torveni ruikutuksella
hirvihärän houkutelluksi näkyviini; mutta en ole vielä koskaan kuullut
toitotusta, joka olisi vähääkään muistuttanut hirvilehmän mylvinää,
jonka usein olen kuullut metsässä. Enkä ole koskaan kuullut enkä myös
koskaan tavannut ketään, joka olisi kuullut hirvilehmän kaiuttavan
tuollaista »pitkää kutsua, kuin on metsästäjien torven ääni, jota
menestyksellisesti käytetään houkuttelemaan hirvihärkää lähelle.
Toiset väittävät, ja jonkin verran perää lienee siinäkin, että
hirvihärkä, ollen tähän aikaan pelottomampi ja varomattomampi kuin
tavallisesti, tulee vain tutkimaan ääntä, kuten se ja moni muu
villieläin tutkii kaikkia outoja ja tuntemattomia ääniä, joita se
kuulee. Alaskan intianit pingoittavat nahkan eräänlaiseksi käsirummuksi
ja sitä nuijalla lyöden houkuttelevat hirvihärän luokseen; tämä ääni
lienee kuitenkin koko lailla yhtäläinen kuin jotkut hirvilehmän
monenlaisista omituisista mylvähtelyistä, joita olen kuullut saloilla.
Kahdesti olen huomannut härkien tulevan kirveen iskuja kohden. Tämä
ääni kuulostaa kaukaa jonkin verran samanlaiselta kuin hirvihärkien
omituinen _shok, shok_, jolla ne kutsuvat puolisojaan luokseen. Miltä
puolelta asiaa katsookin, niin aina tulee vastaan ristiriitaisuuksia,
jotka estävät lausumasta mitään varmaa mielipidettä. Tässä oli nyt
meillä »pieni hirvihupakko», joka ei pelännyt ja joka sentähden saattoi
antaa minulle valaistusta tähän hämärään asiaan. Käskin Simmon jatkaa
huhuilua hiljaa silloin tällöin, ja minä hiivin sillä aikaa metsään
ottamaan selvää vaikutuksesta.
Oli pimeä kuin säkissä avoimen rannan takana. Täytyi tunnustella tietä
ja jäljitellä itse hirveä laskiessaan jalan maahan. Varovaisuudestani
huolimatta pensas suhahti, oksa narskahti. Heti vastasi kahina
etäämpää, härkä hiipi minua kohti. Se oli kuullut tämän tiedoituksen ja
tuli katsomaan, eikö siinä ollut kiusoitteleva naarashirvi, valmiina
antamaan sille aika löylytyksen siitä, että se tuotti urokselle niin
paljon vaivaa, ja ajamaan sen edellänsä avoimelle rannalle, missä se
saattaisi vartioida sitä tiukasti ja estää sen enää uudistamasta noita
piiloutumismetkujaan.
Seisoin liikkumatonna puun takana, pitäen kiinni yläpuolellani olevasta
oksasta valmiina heilauttamaan itseni ylös hirven ulottuvilta jos se
hyökkäisi kohden. Epäselvä musta möhkäle tunkeutui pimeästä metsästä,
aivan edestäni, ja seisoi paikallaan. Heikkoa valoa vastaan, mikä
kuulsi järveltä lehvikön lomista, suuri pää ja sarvet kuvastuivat kuin
maasta väännetty kanto juurineen; mutta en olisi mitenkään ymmärtänyt,
että elävä eläin seisoo siinä, ellei olisi kuulunut hiljaisia
äännähdyksiä, joita härkä sai aikaan kurkullaan, — tärkeä rakkauden
ilmaisutapa, epäilemättä tarkoitettu viemään viekkaalle puolisolle
tietoa, että se oli lähellä.
Se astui vielä askeleen minua kohti, hipaisten hiljaa lehtiä, ja
matala, valittava mylvähdys kertoi sen kärsimättömyydestä. Kaksi
askelta lisää, ja sen olisi täytynyt huomata minut, kun onneksi kuului
lähenevää pulputusta ja selvää _plop, plop, plop_ — joka muistutti
hirven astuntaa matalassa vedessä — alhaalta rannalta, minne Simmo oli
kätkeytynyt. Härkä kääntyi heti ja hiipi pois, kuten varjo varjojen
maassa. Muutamia minutteja myöhemmin kuulin sen juoksevan sinnepäin,
mistä se oli tullutkin.
Senjälkeen se aina hämärän aikana ilmestyi leirimme läheisyyteen. Se
luuli, että hirvilehmä piiloittelihe jossain lähellä, ja se tahtoi
löytää sen. Meidän tarvitsi vain muutaman kerran huhuilla kanootistamme
tai rannalta, niin kohta kuulimme sen tulevan puhaltaen pientä
torveaan, ja pian näimme sen kahisten ryntäävän veteen saaden aikaan
molskahduksen, joka pani kaikki kaiut liikkeelle. Sitten eräänä iltana,
kun me makasimme suuren kallion kupeella pimeässä varjossa, vaanimassa
ällistynyttä nuorta urosta, joka kulki pitkin rantaa kuutamossa, Simmo
mylvähti hiljaa kutsuakseen sitä lähemmäksi. Äänen kuuluessa suurempi
härkä, jota emme ensinkään olleet vartoneet, juoksi pensaikosta aivan
läheltämme hirvittävällä ryminällä ja tulla ryskytti suoraan kanoottia
kohti. Vain mitä pikaisin toiminta pelasti meidät. Simmo tyrkkäsi
keulan irti ulvahtaen nyt omalla äänellään, joskin tahtomattaan, ja
minä meloin poispäin; härkä taas, hämärässä valossa yhä luullen meitä
siksi kiusoittavaksi lehmäksi, joka viikon päivät oli huudellut ja
piiloitellut itseään, seurasi meitä syvään veteen.
Aivan epäilemätöntä oli, että tämä härkä lopulta luuli huhuilua
hirvilehmän huudoksi ja tuli sitä kohti. Kuunvalo on petollinen
muutaman jalan päästäkin. Kun nyt matala mylvähdys kuului suuren
kallion varjosta, niin se varmasti luuli vihdoinkin löytävänsä kainon
eläimen, tuli ulos piilopaikastaan ja päätti pitää sitä silmällä eikä
enää päästää käsistään. Sentähden se ui jäljissämme. Jos se olisi
lähtenyt tutkimaan outoa ääntä tai mahdollista vaaraa, niin se ei
varmaankaan olisi jättänyt maata, koska sen suuri voima ja ihmeelliset
aistit vain kuivalla pohjalla pääsevät täysin oikeuksiinsa. Vedessä se
on voimaton, kuten useimmat muutkin villieläimet.
Meloin varovasti aivan sen eteen, niin lähelle, että katsoessani
yli olkani näin sen silmien tuikkeen ja sen edessä suuren kuonon
sysäyksestä syntyneet aallot. Hetken uituaan se alkoi epäillä
sitä kummallista oliota, joka oli aina saman matkan päässä, uipa
sitten nopeasti tai hiljaa, ja kääntyi rantaan päin äännähtäen
kärsimättömästi. Seurasin sitä hiljaa jonkun matkan päässä, ja juuri
kun sen jalka pohjasi käskin Simmon hiljaa puhaltaa vienoimman
huhuilunsa. Tämän kuultuaan härkä kääntyi takaisin ja rynnisti taas
jäljestämme mistään välittämättä, ja minä ohjasin sen sinnepäin, missä
nuorempi härkä vielä kulki edestakaisin rannalla huhuillen toivotonna
oletetulle naarashirvelle.
Odotin tappelun syntyvän, kun nuo kaksi kilpakosijaa kohtaisivat
toisensa; mutta ne välittivät vähät toisistaan. Yhteinen
epäonnistuminen tai yhteinen surkeus näytti tukahuttavan luontaisen
mustasukkaisuuden tulen, jonka raivokkuuden todistajana olen useammin
kuin kerran ollut. Ne olivat kadottaneet kaiken pelkonsa tällä kertaa;
ne kulkivat rantaa edestakaisin tai rämpivät vaaroista välittämättä
läpi rämeiden, kun petolliset tuoksut ja kaiut kutsuivat niitä milloin
sinne, milloin tänne.
Kaukana vuorenrinteellä terävä, uhmaava uroshärän mylvähdys vastasi
läpi säikähtyneen metsän meidän kiihoittavan soittomme huminaan. Simmo
kuuli sen ja kääntyi keulasta kurkottaen kuiskaamaan haltioissaan:
»Toinen härkä! Tällä kertaa saadaan se vanha piru, totta vieköön!» Hän
kohotti torvensa ja soinnutti pitkän, kaikuvan hirvilehmänammunnan.
Vielä kiivaampi toitotus vastasi rinteeltä, sitten ääni sekaantui
kahden ensimmäisen härän aikaansaamaan kahinaan, kun ne ryntäsivät
kanoottia lähinnä olevalle rannalle.
Nyt emme pitäneet suurta lukua lähempänä olevista; koko huomiomme
oli kiintyneenä käheään, mylvivään ammuntaan — _uh, uh, uh!
r-r-r-runh-uuh!_ — johon liittyi pensaikon ratiseva, napsahteleva
kahina. Nuorempi härkä kuuli sen; se kuunteli hetken, kuten suuri
musta pystykuva kuunvalossa; sitten se pujahti rantapenkereen varjoon.
Suurempi härkä kuuli sen niinikään, nosti suuren päänsä ylös uhmaavasti
ja tulla kirmasi pitkin rantaa luikaten joka askeleella hurjan
taistelunhaasteen kaikuvalle metsälle.
Pahaa ennustava hiljaisuus vallitsi nyt harjulla, mistä hetki sitten
oli kuulunut niin tuima meteli. Simmo oli myös hiljaa; melu oli käynyt
hänelle ylivoimaiseksi järven nukkuessa allamme ja äärettömän metsän
ulottuessa kaikkiin suuntiin taivaan rannalle asti hiljaisuuden
asuntona. Mutta minä, häijy tuuma mielessäni, tartuin torveen ja
kaiutin puoleensavetävän ammunnan, jommoisen hirvilehmä olisi huutanut
samassa tilanteessa. Kuin pyssyn laukaus kajahti vastaus, ja suuri
härkä läksi samoamaan — kuului vain räiskettä, rätinää, _r-r-ruh!_,
kunnes se syöksähti kuin rajuilma avoimelle rannalle, missä toinen
härkä mylvien taisteluun haastavasti juoksi sitä vastaan.
Simmo pyyteli ampumaan, ampumaan, puhuen kiihtyneesti, että »vanha
piru», kuten hän sitä nimitti, tulisi entistäkin vaarallisemmaksi, jos
laskisin sen nyt menemään; mutta minä vain meloin kanootin lähemmäksi
räiskyvää, mylvivää melskettä rantapenkereen varjoon.
Hirvittävä kaksintaistelu oli käynnissä, kun hetken päästä työnsin
kanootlini rannan suuntaan. Märät iskivät yhteen, niin että olisi
luullut päiden halkeavan. Muta ja vesi pärskyi niiden ylitse; niiden
suuret sarvet kalskahtivat ja kumisivat kuin metallisäilät, kun ne
iskivät mylvien kuin riiviöt tuimassa kamppailussa. Mutta ottelu oli
liian epätasainen kestääkseen kauan. Suuri härkä, joka oli ollut
vähällä tappaa minut, mutta josta minä nyt tunsin olevani melkein
hurjan ylpeä, oli tullut alas vuorelta peloittavan raivoisana ja
voimalla, jota ei mikään voinut vastustaa. Akkisysäyksellä se painoi
sarvensa haluamaansa otteeseen; jykevän niskansa ja hartiainsa
liikkeellä se pakotti toisen hirven pään sivulle, ja voimallisesti
ponnistaen takajaloillaan se lopuksi työnsi vastustajansa kumoon.
Toinen hirvi kaatui kuin salaman iskemä petäjä. Kun se taas rämpi
jaloillensa, niin vihainen vanha härkä syöksyi uudelleen sen kimppuun
ja iski haaraiset sarvensa sen kylkiin. Seuraavana hetkenä molemmat
härät olivat ryskäten hävinneet metsään, toinen juosten henkensä
kaupalla jättiläismäisin askelin läpi rätisevän pensaikon, toinen aivan
kintereillä puskien vihollisiansa takaa ja karjuen kuin villisika
raivosta ja kiihkosta. Niin ajo eteni harjun ylitse sen takana olevaan
laaksoon, ja hiljaisuus hiipi takaisin kuin Kiinan keisari melskeiseen
valtakuntaansa.
Suuren ryteikön takaa niemeltä tuli nyt esiin ensimmäinen nuori
härkä, joka nähtävästi oli siellä piileksinyt ja katsellut taistelua.
»Vaitelias vie saaliin», se ilmeisesti ajatteli, astellen pelokkain
askelin ja varasmaisin liikkein. Matala mörähdys minun torvestani
rauhoitti sitä. Nytpä se löytäisi tuon piileksivän naaraan, joka
oli saanut aikaan niin paljon hämminkiä, ja juoksisi sen kanssa
matkaansa, ennenkuin voittaja palaisi ajostaan! Se juoksi sukkelaan,
kurkkuäänellään hiljaa möristen kutsua. Silloin ylhäältä harjulta
kuului taaskin pensaikon rätinää ja uhkaavaa mylvintää. Raivo ei ollut
saanut voittajaa unohtamaan, tuossa se tuli taas saamaan palkkiotaan.
Luottavaisuus hävisi paikalla tykkänään nuoren härän eleistä. Se häipyi
metsään. Ei kuulunut ääntä, tuskinpa huomasi liikettäkään, vain varjo
näytti hävinneen.
Seuraavana aamuna päivän koitossa löysin vanhan härkäni rannalta pari
kilometriä alempaa, ja sen keralla oli se suuri hirvilehmä, jonka
minä olin ennen nähnyt vasikkaa opettamassa. Tämä pikku hirvi oli nyt
aika suuri ja tukeva, mutta seurasi vielä emoa tottelevaisesti, ja
suuri härkä oli ottanut ne molemmat suojelukseensa. Sinne jätin ne
häiritsemättä, ajatellen miten mahtavat jälkeläiset kerran syöksyisivät
ryskyen vuorenrinnettä alas ja saisivat erämaan vaeltajan tai
metsästäjän sydämen ilostumaan ja hermot soimaan, kun järvi taas saa
vieraita ja tuohitorven ääni kaikuu yli nukkuvan järven ja säikähtyneen
metsän. Tappakoon ken tahtoo. Minä olen nähnyt Umquenawis Mahtavan
sellaisena kuin se oli ennenkuin pelko tuli, ja olen tyydytetty.