Outo rapiseva lehtien kahina pysäytti minut äkkiä kun kapusin eräänä
iltapäivänä pyökkirinnettä, nähdäkseni, mitä metsänväkeä tapaisin
joukoittain varisseita terhoja syömässä. _Pr-r-r-rush, pr-r-r-r-ush!_ —
kuin kummallinen sekoitus oravan jalkojen rapinasta ja kotkan siipien
pehmeästä suhinasta. Ääni läheni hetki hetkellä ja kävi selvemmäksi.
Piilouduin hiljaa lähimmän puun taakse katsomaan ja kuuntelemaan.
Jokin tuli mäenrinnettä alas. Mutta Mikä? Ei se ollut minkään
eläimen juoksua. Ei mikään tuntemani eläin, ellei se ollut tullut
pähkähulluksi, pitänyt ikinä tuollaista meteliä ilmoittaen
olinpaikkansa jokaiselle. Ei se ollut oravien tepastusta eikä
teirilintujen kuoputusta äsken pudonneiden lehtien seassa. Miten ne
vuoroin rapsuttavat ja taas ovat hiljaa, on kyllä tuttua. Ei se liioin
ollut karhu, ravistelemassa kypsiä pyökinterhoja alas puusta; siksi se
ei ollut tarpeeksi raskas, mutta liian raskas vaanivan metsänrosvon
astunnaksi. _Pr-r-r-r-ush, svish! thump!_ Jokin mursi raskaasti
pensaan oksia ja sai aikaan kahisevan lehtisateen; sitten kieri oksien
alta esiin jotain, jommoista en ollut ikinä ennen nähnyt, — raskas,
harmahtava pallo, kooltaan kuin kapan vetävä vasu, niin lehtien
peitossa, ettei voinut sanoa, mitä siinä oli sisässä. Se oli kuin suuri
kattila, joka oli sivelty liimalla ja pantu vierimään alas mäkeä,
jolloin sen kylkiin oli tarttunut varisseita lehtiä. Niin tuo kumma
olio vyöryi aivan jalkani vieritse päristen, kallisten, suurentuen ja
tullen yhä takkuisemmaksi sitä mukaa kuin lehtiä kasaantui sen kylkiin,
kunnes se lopulta tuli jyrkän rotkon pohjaan ja jäi siihen.
Hiivin varovasti sen jäljessä. Yhtäkkiä se liikahti, ja pallo aukeni.
Takkuisesta möhkäleestä sukeutui suuri piikkisika. Se ravisteli,
venytteli ja hoiperteli, aivan kuin se olisi ollut pökerryksissä
pitkästä vyörymisestä; sitten se mennä mutkitteli sinne tänne pitkin
mäen juurta, piikeissään pudonneita lehtiä, näyttäen kyllin suurelta ja
oudolta peloittamaan minkä hyvänsä vastaantulijan metsässä.
Tässä metsänväen tyhmin esitti uuden juonen ja antoi ratkaistavaksi
uuden problemin. Kun tapaat piikkisian ja kiusaat sitä, niin se
tavallisesti vetäytyy suureksi neulatyynyksi, jok'ikinen piikki
törröttämässä ulospäin, peittää päänsä okaisella hännällään ja makaa
hiljaa, tietäen hyvin, ettet voi koskettaa sitä mihinkään saamatta
vakavia ikävyyksiä. Oliko sitä nyt kiusannut jokin eläin ja se oli
vetäytynyt käppyräänsä jollakin äkkijyrkällä töyräällä ja silloin
menettänyt tasapainonsa ja lähtenyt kierimään vasten tahtoaan pitkää
mäkeä alas? Vai oliko sen maha täynnä makeita terhoja, laiskuuttaan
pyörinyt alas päästäkseen kävelemisen vaivasta? Vai onko Unk Wunkilla
enemmän älyä kuin luulisikaan ymmärtää mäenlaskun huvia ja pyörrytyksen
nautintoa?
Mäellä ei ollut mitään ei kahinaa eikä muuta merkkiä metsästävästä
eläimestä, joka olisi voinut vastata kysymykseeni. Niinpä lähdin
seuraamaan Unk Wunkin tarkoituksetonta vaellusta pitkin mäenrinnettä.
Pieni liikahdus etempänä vilahti silmiini; samassa näin jäniksen
puikkelehtivan ruskeitten sananjakojen seurassa. Se tuli hiljaa meitä
kohti, hyppien ja hypähdellen ja nuuskaisten joka pensaikkoa, kunnes
se huomasi meidän tulomme ja nousi takajalolleen kuuntelemaan. Kun Unk
Wunk tuli näkyviin kauttaaltaan piikkeihin tarttuneiden kuolleiden
lehtien peitossa, niin jänis hyppäsi huiman korkealle paneutuen
makaamaan paikalleen, luullen olevansa piilossa sananjalkojen seassa.
Kulkue läheni. Montaques kohotti perin uteliaana varovasti päätään
sananjalkojen seasta ja asettui taas pystyyn istumaan, etukäpälät
ristissä rinnalla, silmissään pelko ja hämmästys oudon eläimen takia,
joka kahisteli eteenpäin lehtihetaleineen. Hetken jänis oli kuin
pölkky paikallaan, sitten se porhalsi pensaikkoon pitkin säikkynein
loikkauksin, ja minä kuulin sen laukkaavan vimmatusti kaaressa
ympärillämme.
Unk Wunk ei tuosta kohtauksesta häiriintynyt, se vain käveli sinne
tänne, minne sen typerä kuono milloinkin sitä opasti. Kuten kaikki
muutkin piikkisiat, joita olen seurannut, ei tälläkään näyttänyt olevan
mitään tehtävää, ei mitään matkan määrää koko suuressa metsässä. Se
kulkea löntysteli laiskasti ristiin rastiin, niin kylläisenä, ettei
se syönyt ainoatakaan pyökin terhoa, joita se nirsosti nuuskien
etsi lehtien alta. Silloin tällöin se sieppasi kappaleen kuorta
sylkäistäkseen sen taas pois. Kerran se lähti mäenrinnettä ylös, mutta
se oli liian jyrkkä täysimahaiselle laiskurille. Sitten se yritti
alaspäin, mutta rinne ei ollut tarpeeksi jyrkkä, jotta se olisi voinut
vieriä käärönä alas. Äkkiä se kääntyi takaisinpäin katsomaan kuka
seurasi jäljissä.
Seisoin aivan hiljaa, ja se mennä löntysti pari kolme kertaa ohitseni
jalkojeni juuresta unisesti vilkaisten minuun. Sitten se tahtoi nuuskia
pyökin terhoa, joka oli jalkani alla, aivan kuin minä olisin ollut
sille yhtä merkityksetön kuin Aleksanteri oli Diogeneelle.
En ollut koskaan hieronut ystävyyttä piikkisian kanssa; — se on liian
okainen ystävyydenosoituksiin — mutta nyt aloin pienellä kepillä
tutkia sitä lähemmin, ihmetellen, eikö tuosta keihäs- ja pistinkasasta
löytyisi kohtaa, jota se antaisi mielellään kahnuttaa. Heti ensi
kosketuksesta se käpristyi palloksi, kaikki keihäät joka puolella
pystyssä, kuten jättiläistakkiaisella. Ei tarvinnut ajatellakaan,
että sitä voisi mihinkään kohtaan koskettaa saamatta kymmenittäin
piikinpistoja. Vähitellen kuitenkin, kun keppi kepeästi raapi sitä ja
löysi sen keihästen lomasta kutkuavan kohdan, se aukeni kääröstään ja
työnsi taas kuononsa jalkani alle. Se ei halunnut pyökinterhoa, se
tahtoi vain haistaa sitä. Unk Wunk on samanlainen kuin sika. Sillä
on hyvin vähän muita harrastuksia kuin syöminen, mutta jos se lähtee
jonnekin tai ryhtyy johonkin, niin se aina vie aikeensa perille. Sitten
minä kumarruin koskettamaan sitä käsin.
Tämä oli erehdys. Se huomasi muutoksen kosketuksessa heti. Sekin
vainusi käteni suolan maun, jonka takia Unk Wunk heittää koko
velttoutensa ja kävelee kilometrimatkoja, jos niikseen tulee. Se
koetti raapia kättäni ensin käpälällään, sitten suullaan, mutta minä
pelkäsin liiaksi sen suuria leikkaavia hampaita salliakseni sitä.
Sen sijaan kosketin sitä korvien takaa, pujotellen käteni sen paksun
piikkitiheikön läpi, koetellen varovasti, miten helposti niitä voisi
nyhtää pois.
Piikit olivat hyvin höllästi kiinni, ja jokainen väkäpäinen piikki oli
terävä kuin neula. Kaiken, mikä vähänkin voimakkaammin painautui niitä
vasten, ne lävistivät helposti, oat saattoivat irtautua nahasta ja
uurtaa tiensä helposti puhki sen onnettoman käden, käpälän tai kuonon,
joka kosketti niitä. Jokainen piikki oli kuin etelämerensaarelaisen
miekka, puoli pituutta terävissä väkäsissä. Kerran tultuaan lihaan se
saattaa kaivertautua itse syvemmälle, ellei sitä voimakkaasti nykäissyt
pois huolimatta kovasta tuskasta ja hirveästä repeilystä. Ei ihme,
että Unk Wunkia ei peloitakaan mikään, kun se kääriytyy palloksi,
ylt'ympäriinsä sellaisten peloittavien aseiden suojaan.
Käsi liikkui hyvin varovasti hipuen alas sen kyljille, ollen nyt Unk
Wunkin nopsan aseen ulottuvilla. Siinä oli tuhansia okia, karheita
kuin sahan terä, risteillen eri suuntiin, mutta kaikkien kärjet
ulospäin. Unk Wunk oli ilmeisesti kiukuissaan, kun se ei saanut
haluamaansa suolaa. Kun käsi tuli hännän ulottuville, niin se huitaisi
sillä salamannopeasti. Olin vatuillani iskun suhteen, mutta en ollut
tarpeeksi nopea. Kohta kun kuulin kalisevan loksahduksen, joka
muistutti terässatimen raksahdusta, vedin käteni pois. Kaksi piikkiä
sain kuitenkin siitä käteeni, ja kymmenkunta oli takkini hihassa.
Hyppäsin pois edestä kun se kääntyi, ja niin vältin kaksi pikaista
hännän iskua sääriini. Sitten se kiertyi taas takkiaiseksi, ja jokainen
piikki tuntui ivaillen uhmaavan: »Kosketa, jos uskallat!»
Minä vedin ne kaksi piikkiä äkillisellä tempaisulla pois kädestäni,
työnsin kaikki muut hihani läpi, ja käännyin taas Unk Wunkiin päin,
imien haavoittunutta kättäni, jota kirveli kovasti. »Oma vikasi kaikki
tyynni», puhelin itselleni, pidättäytyen sivaltamasta kepilläni sitä
kuonoon, sen ainoaan haavoittuvaan kohtaan.
Unk Wunk puolestaan näytti unohtaneen koko välikohtauksen. Se avautui
hitaasti kerästään ja mennä löntysteli pitkin mäen juurta piikit
säröllään ja kalisten, ikäänkuin ei koko metsässä olisi mitään
senkaltaista kuin vihollinen tai utelias ihminen.
Sillä oli tällä kertaa jokin tuuma päässään ja se etsiskeli jotakin.
Kun seurasin sitä aivan sen kintereillä, niin se tuon tuostakin kohosi
pientä puuta vasten, silmäili sitä vakavana sekunnin tai pari ja jatkoi
taas matkaansa tyytymättömänä. Tuulenviima oli tullut alas vuorelta ja
liikutteli puiden latvoja sen yläpuolella. Unk Wunk katseli vakavasti
huojuvia oksia ja kiirehti sitten katsomaan seuraavaa pientä puuta,
nousi etukäpälillään sen runkoa vasten ja seurasi elottomin silmin
liikuntoa yläpuolellaan.
Vihdoin se löysi, mitä se halusi, — kaksi hoikkaa puunalkua, jotka
kasvoivat lähekkäin ja hankasivat toisiaan kun tuuli heilutti niitä.
Se kiipesi kömpelösti toiseen, korkeammalle ja korkeammalle, kunnes
hento latva taipui sen painosta toista vesaa vastaan. Sitten se
kurottautui ja tarttui etukäpälällään toisen vesan latvaan kiinni
samalla tarrautuen takakäpälillään lujasti ensimmäiseen ja makasi siinä
yhdistäen siten puiden latvat toisiinsa, samalla kuin tuuli alkoi
kiikuttaa sitä tuossa omituisessa kätkyessä.
Se heilui yhä huimemmin. Kun puiden latvat erosivat toisistaan, niin
se pingoittui ohueksi kuin lanka, piikit tiiviisti kylkiä pitkin,
kun taas puiden latvat löivät yhteen, niin se rutistui kokoon
litteäksi kiekoksi, piikit ojossa ulospäin, kuten litteäksi tallatulla
takiaisella. Näin se heilui tuntikauden, kunnes tuli liian pimeä nähdä
tuota venymistä, litistymistä, venymistä, litistymistä, joka teki
aivan sen vaikutuksen kuin tuuli olisi soittanut hanuria. Sen ainoa
sävel oli kuitenkin vain ajoittainen luikkaava tyytyväisyyden mörähdys
jonkun erittäin hyvän pingoituksen jälkeen tahi kun liike muuttui
päinvastaiseksi ja molemmat puut heiluivat vastakkain huimasti ja
riemukkaasti.
Silloin tällöin sävel sai vastauksen etäämmältä harjanteen rinteeltä,
missä jokin toinen piikkisika tuuditteli itseään uneen korkeassa
kehdossaan. Myrsky oli tulossa, ja Unk Wunk, joka on metsän parhaimpia
ilmapuntareita ennakolta ilmoittamaan säänmuutokset, huuteli sitä
kaikkien kuultavaksi.
Siten olin kysymykseeni saanut odottamattoman vastauksen. Unk Wunk oli
sinä iltapäivänä ulkona kujeilemassa ja oli kieritellyt mäkeä alas
nopean liikkeen ja siitä seuraavan pyörryttävän tunteen ilossa, kuten
muutkin metsänasukkaat tekevät. Olen joskus katsellut nuoria kettuja,
joiden luola oli jyrkällä kallionrinteellä, ja nähnyt niiden pyörivän
alas toinen toisensa jälkeen, välistä vaihtaen ohjelmaa siten, että
yksi pentu kieppui niin nopeaan kuin suinkin ja toiset laukkasivat
vieressä näppien ja nykien sitä siinä sen tehdessä aivoja hämmentäviä
kuperkeikkojaan.
Tuo kaikki on luonnollista, mitä kettuun tulee. Sellaista mielijohdetta
saattaa odottaa viisaalta pikku päältä. Mutta kuka luulisi Unk
Wunkin kierivän alamäkeä ja iskevän piikkinsä täyteen kuivia lehtiä
peloittaakseen metsänasukkaita? Ja milloin se on oppinut käyttämään
puunlatvoja keinunaan ja tuulta keinunsa liikevoimana?
Ehkä — koska useimmat metsänasukkaiden taidoista ovat opetuksen
tuloksia, eikä vaiston — sen emo opettaa sille joitakin asioita, joita
me emme ole vielä koskaan nähneet. Jos niin on laita, on Unk Wunkilla
unisissa, tyhmissä aivoissaan enemmän kuin olemme uskoneetkaan, ja
sillä, jonka onnistuu ensimmäisenä löytää ja nähdä piikkisian koulu,
tulee olemaan varsin mielenkiintoinen oppitunti.