Aivan telttani takaa tiheiköstä kuuluva kahina herätti minut kevyestä
uinailustani. Siellä on taas! Jokin raskas eläin siellä ponnistelee
hiljaa eteenpäin sotkuisessa tiheikössä; samalla vanhalta hirsimajalta
metsän aukeaman keskeltä kuului hiljaista nakerrusta läpi tyynen yön.
Nousin äkkiä istualleni kuuntelemaan; mutta ensi liikahduksesta kaikki
oli taas aivan hiljaa. Yölliset kulkijat olivat kuulleet liikuntani ja
olivat nyt varuillaan.
Ei ole ensinkään syytä pelätä eläimiä, jotka näin hiipivät yöllä
ympäristössä. Ne ovat paljon suurempia pelkureita kuin sinä olet ja
näkevät sinut paremmin, niin että jos mennä kopeloit niitä kohti,
niin ne luulevat sokeuttasi rohkeudeksi ja pötkivät käpälämäkeen. Kun
astuin ulos, niin kuulin kaksi rasahdusta pensaikosta telttani takaa ja
puolikuun valossa näin vilahdukselta karhun pentuineen luikkivan metsän
suojaan.
Vielä kuului nakerrusta vanhan majan takaa virralta. »Toinen pentu!»
ajattelin — sillä olin outo suuressa metsässä — ja hiivin alas
tähystämään majan nurkalta, minkä aitaukseen olin pystyttänyt telttani
ensi yöksi salolla.
Vanha siirappitynnyri oli aivan hirsimajan takana, suu mustana kuin
muste kuunvalossa, ja kaapiva nakerrus kuului yhä aivan sen kohdalta.
»Se on tynnyrissä», ajattelin ilostuneena, »ja kaapii kuivunutta
siirappia. Nytpä se joutuu kiinni!»
Hiivin majan ympäri niin, että tynnyrin pohja tuli minun ja otuksen
väliin, ryömin henkeä vetämättä ja äkkiä keikautin astian suulleen,
niin että otus jäi sisään. Siitä nousi töminä, ankara raapiminen ja
rätinä. Tynnyri heilui hurjasti ja minä koetin pysyttää sitä alaspäin.
Sitten melu hiljeni kokonaan. »Olen saanut sen!» ajattelin, peräti
unohtaen emokarhun, ja huusin Simmoa heräämään ja tuomaan minulle
kirveen.
Me löimme seiväskehän tynnyrin ympärille, panimme raskaita pölkkyjä
painamaan kehää ja kävimme nukkumaan. Aamulla, kun aivot olivat
selvemmät ajattelemaan, me päätimme, että karhunpentu on sentään
liian vaivaloinen pitää teltassa lemmikkinä; niinpä seisoin valmiina
pyssyineni sillä aikaa kun Simmo nosti pölkyt ja katkaisi seipäät
pitäen tarkasti silmällä minua nähdäkseen miten pitkälle hän voi
jättää henkensä minun kylmäverisyyteni varaan siinä tapauksessa,
että pentu olisi suuri ja vaikea käsitellä; sillä intiani ei tee
uhkayrityksiä. Yksi seiväs kaatui, tynnyri kellahti kumoon sisästään
saamasta sysäyksestä, ja Simmo juoksi tiehensä karjaisten; tynnyristä
kömpi ulos suuri piikkisika, suurin mitä milloinkaan olen nähnyt, ja
mennä keikutteli suoraan kohti telttaani. Intiani meni sen jäljessä
heristellen kirvestään hölmömäistä elukkaa kohti ja mörähteli
ilkkuvasti minun karhunpennulleni.
Puolitiessä teltalle Unk Wunk keksi tiellään kappaleen sian nahkaa
ja pysähtyi innokkaasti nuuskimaan sitä. Minä tartuin Simmon käteen
ja estin häntä iskulla tekemästä loppua saaliistani. Sitten Unk Wunk
istuutui aivan keskellemme, otti siannahkapalan etukäpäliinsä ja
imeskeli siitä suolaa kaikessa rauhassa aivan kuin ei mitään olisi
tapahtunut eikä ainoatakaan vihollista olisi ollut koko maailmassa.
Puoli tuntia myöhemmin se tulla töpötti sisään telttaan, missä
istuin korjaamassa parasta lohiperhoani, jonka nälkäinen meritaimen
oli repinyt riekaleiksi, ja ajoi kursailematta minut pois omasta
virkapiiristäni etsien lisää suolaa.
Sellainen filosofi, jolta ei mikään vankityrmä vie mielenrauhaa eikä
mikään vaara kykene riistämään yksinkertaisia huvituksia, ansaitsee
enemmän huomiota kuin mitä luonnontutkijat milloinkaan ovat sille
suoneet. Päätin paikalla tutkia sitä tarkemmin. Aivan kuin koettaen
saada minut luopumaan kaikista sellaisista tuumista ja käyttämään
itseään vain pyssyni maalitauluna, se seuraavana yönä melkein pilasi
kanoottini nakertamalla reiän sen kanteen etsiessään suolaa, jonka vain
sen ahnas nenä oli saattanut vainuta.
Kerran tapasin sen polulla, vähän matkan päässä leiriltä, ja kun
minulla ei ollut tähdellisempääkään tehtävää, aioin ajaa sen edelläni
kotiin. Tarkoitukseni oli olla vierasvarainen, antaa sille palanen
läskiä ja sitten tarkastella sitä samalla kuin itse syön päivähistäni.
Heti kun lähdin sitä hätyyttämään se kääntyi ja tuli suoraan
säärilleni. Ennen kuin ehdin väistää, se sivahutti minua ilkeästi
hännällään niin että muutamia piikkejä jäi sääriini. Sitten ajoin
sitä vastakkaiseen suuntaan, jolloin se kääntyi minua päin ja livisti
ohitseni; ja kun saavuin leirille, niin se siellä jo suurella touhulla
nakersi Simmon kirvesvarren päätä.
Miltä kannalta hyvänsä sen otatkin, Unk Wunk on arvoitus. Se on metsän
pohjaan kaiverrettu ikuinen kysymys, johon ei kukaan kykene vastaamaan,
problemi, joka käy sitä sotkuisemmaksi mitä kauemmin sitä koettaa
ratkaista.
Kaikista villieläimistä se on ainoa, jolla ei ole mitään tajuttua
pelkoa ihmistä kohtaan, ja ainoa, joka ei koskaan opi, ei vaistosta
eikä kokemuksesta, välttämään ihmistä. Saatat tavata sitä kaikkialla
erämaassa, kunnes se tulee toiselle päälle, jos niin saa sanoa, ja
sitten sitä et voi löytää mistään. Se viihtyy yksinäisyydessä eikä sure
eikä hae kaltaistensa seuraa; mutta joskus sattuu sentään eteesi koko
liuta piikkisikoja jonkun vuoren juurella; jokainen lönköttää ympäri
piikkejään kalistellen ja hokien nimeään _Unk Wunk! Unk Wunk!_ eikä
päiväkausiin muuta teekään.
Tänään se on arka kuin jänis; huomenna se tulee röyhkeästi telttaasi
ja karkoittaa sinut sieltä ulos, ellei sinulla satu olemaan nuijaa
käsillä. Se ei koskaan tee mitään harkittua, eikä sen matkalla koskaan
ole tiettyä -päämäärää; mutta pysäytäpä se hetkeksi vain, niin se panee
henkensä alttiiksi päästäkseen vielä askeleen eteenpäin. Ja koeta
sitten pakottaa tai houkutella sitä menemään vielä toinenkin askel
samaan suuntaan, niin se panee vastaan yhtä itsepintaisesti kuin kaksi
sikaa kujalla, ja antaa vaikka tappaa itsensä ennenkuin menee sinne,
minne juuri oli pyrkimässä. Se on aivan vaaraton kaikille olioille;
kuitenkin se paikallaan maaten tappaa sitä hätyyttävän kiiltonäädän,
vieläpä suuren Kanadan ilveksenkin, johon ei mikään muu metsän eläin
uskalla käydä käsiksi.
Kaikkien noiden hämmästyttävien vastakohtien edellä käy kuitenkin
itse pääkysymys: miksi luonto on ensinkään synnyttänyt tuollaista
oliota, ja mitä se sillä tarkoittaa; sillä sillä ei näytä olevan
mitään tehtävää eikä tarkoitusta luonnon taloudessa. Hiljattain Mainen
lainsäädäntö hyväksyi asetuksen, joka kieltää ampumasta piikkisikaa,
sillä omituisella perusteella, että se on ainoa villieläin, jonka
voi helposti saada kiinni ja tappaa ilman pyssyä, joten metsässä
harhailevan ihmisen ei tarvitse kuolla nälkään, vaan hän saattaa
elättää itseään piikkisian lihalla, kuten intianit toisinaan tekevät.
Tämä on, puhtaasti hyödyn kannalta, toistaiseksi ainoa ilmaus siitä
käsityksestä, ettei Unk Wunk ole mikään epäonnistuma, vaan että senkin
olemassaololla saattaa olla tarkoituksensa.
Koetellakseni tuota lakia ja varustautuakseni mahdollisten vastaisten
sattumuksien varalta, minä liitin kerran Unk Wunkin ruokalistaani. Se
oli inhoittava, ilkeänhajuinen liite, johon vain oikein väkevän juuston
harrastaja saattaa olla ihastunut. Laki on epäilemättä hyvä, mutta en
juuri voi uskoa kenenkään tuntevan sen johdosta kiitollisuutta paitsi
sen, jonka on pakko valita joko kuolema tai piikkisika.
Metsänpedot söisivät sen kernaasti kylläkin, mutta niiltä se herkku
on jyrkästi kielletty. Ne eivät voi edes koskettaa sitä saamatta
kärsiä seurauksia. Näyttää siltä kuin luonto-emo, tehdessään tuon
älyttömän möhkäleen tänne viisaitten maailmaan, olisi pitänyt siitä
hellää huolta kuten vähämielisestä lapsesta. Se on ainoa villieläin,
jonka ei tarvitse ollenkaan pelätä nälkäkuolemaa. Koko metsä on sen
varastoaittana. Silmut ja nuput ilahuttavat sitä siihen vuodenaikaan,
jolloin niitä on; ja kun pakkanen käy ankaraksi, lunta kasaantuu
paksulti ja kaikki muut eläimet laihtuvat ja tulevat nälästä julmiksi
niin Unk Wunk vain kiipee lähimpään puuhun, vuolee vahvoilla
hampaillaan puista karkean, ulomman kuoren ja sitten syö kylläkseen
pehmeätä sisäkuorta, mikä ravitsee sen täydellisesti ja tekee sen
pulleaksi kuin raatimies.
Nälkäisistä pedoista ei Unk Wunkilla ole vähintäkään vaaraa.
Tavallisesti ne jättävät sen aivan rauhaan, tietäen, että sen
kosketteleminen olisi hullumpaa kuin haukata möhkökalaa tai purra
pietari-ulkkia. Jos ne onnettomina maaliskuun päivinä nälän pakottamina
lähestyvät sitä vimmoissaan, niin se yksinkertaisesti käpertyy
kokoon ja makaa hiljaa haarniskassaan, jota ainoastaan teräshansikas
saattaisi vioittumatta tunnustella, ja jossa ei tarkinkaan silmä keksi
ainoatakaan saumaa.
Silloin tällöin joku ovela ilves tai kärppä, viisas kokemuksesta, mutta
epätoivoinen nälästä, heittäytyy mahalleen maahan Unk Wunkin viereen ja
keinottelee varovasti kuononsa tuon hirveän turkin alle, päästäkseen
käsiksi kaulaan tai vatsapuoleen, missä ei ole piikkejä. Puraisu pedon
voimakkailla hampailla, yksi veren imaisu sen nälkiintyneeseen kurkkuun
— ja siinä kummankin eläimen loppu. Sillä Unk Wunkilla on ase, jota
ei mikään eränhakija vielä ole ymmärtänyt ottaa lukuun. Sen leveä,
raskas häntä on satojen piikkien peitossa, jotka ovat ohuemmat, mutta
vielä kuolettavammat kuin sen selkäpiikit; ja kun se heiluttelee tätä
asettaan, kuuluu se kalkarokäärmeen kalinalta. Luultavasti tämä kyky
sivaltaa hännällä salamannopeudella, samalla kuin piikit vetäytyvät
sisään, on antanut aiheen siihen hullunkuriseen harhaluuloon, että Unk
Wunk voi ampua piikkinsä matkan päästä, aivan kuin se olisi puristettua
ilmaa täynnä —, mikä tietysti on typerää lapsellisuutta, joka pitää
ihmiset siitä jonkun verran loitolla.
Toisinaan, kun Unk Wunkia hätyytetään, se peittää kuononsa tällä
aseellaan. Useammin se pistää päänsä juuren alle tai lahoon kantoon
jättäen häntänsä ulkopuolelle valmiina toimimaan. Vihollisen ensi
kosketuksesta häntä näppää oikealle ja vasemmalle nopeammin kuin
ajatus, ja iskee vihollisen pään ja kyljet täyteen kuolettavia
piikkejä, joista ei pääse irti, sillä mitä enemmän niitä koettaa
poistaa, hieroa ja hangata, sitä syvemmälle ne vain painuvat sisään,
kunnes tunkeutuvat sydämeen tai aivoihin ja tekevät tehtävänsä.
Mooween, karhu, on metsänkansasta ainoa, joka on oppinut pyytämään
Unk Wunkia vahingoittamatta itseään. Jos se ollessaan hyvin nälissään
tapaa piikkisian, se ei koskaan käy sen kimppuun suoraan — se tuntee
piikkien kuolettavan piston liian hyvin, — vaan kiusoittelee ja härnää
piikkisikaa syytämällä multaa sitä kohti, kunnes Unk Wunk lopulta
kääntää kaikki piikkinsä ulospäin ja makaa hiljaa. Sitten Mooween
äärimmäisen varovasti pujottaa käpälänsä sen alle ja äkkitempaisulla
viskaa sen lähintä puuta vastaan ja kolhii sen hengiltä.
Jos Mooween löytää Unk Wunkin puusta, niin se toisinaan kiipeää niin
ylös kuin oksa kestää sekä nykii ja kiskoo voimakkaasti ravistaakseen
piikkisian alas. Tämä on tavallisesti turha yritys, sillä eläin, joka
nukkuu sikeästi ja turvallisena puun latvassa ankaralla tuulellakin,
ei välitä mitään karhun jykevästä ravistamisesta. Silloin Mooween, jos
se suinkin pääsee tarpeeksi lähelle tarvitsematta pelätä putoamista
heikoilta oksilta, murtaa poikki sen oksan, jolla Unk Wunk nukkuu ja
pudottaa sen maahan. Tämäkin on tavallisesti vallan hyödytöntä, sillä
ennenkuin Mooween ehtii kömpiä alas saalistaan tavoittamaan, Unk Wunk
on jo ylhäällä toisessa puussa ja nukkuu uudella oksalla aivan kuin ei
mitään olisi tapahtunut.
Toisille pedoille, jotka eivät ole niin vahvoja ja taitavia kuin
Mooween, käy perin huonosti, kun ne nälän pakottamina hätyyttävät
tätä joutavaa metsän elävää, josta luonto kuitenkin pitää niin
hellää huolta. Ansojenvirittäjät ovat kertoneet minulle, että
he kevättalvella, jolloin nälkä on ankarin, ovat joskus saaneet
satimestaan villikissan, ilveksen tai kiiltonäädän, suu ja kyljet
täynnä piikkisian piikkejä osoittamassa, minkälaisessa ruokapulassa ne
ovat olleet.
Nämä harvat satimeen joutuneet eläimet kertovat niistä monista
hiljaisista taisteluista, joita vain puut ja tähdet ovat nähneet;
ja ansojenvirittäjän antama pikainen, varma kuolinisku tekee vain
armeliaasti lopun muuten pitkästä ja hitaasta kidutuksesta, joka
lopulta päättyisi lumen alla pensaikossa.
Viime kesänä löysin eräästä pienestä erämaan aukiosta kaksi luurankoa
makaamassa vieretysten. Toinen oli piikkisian, toinen suuren ilveksen.
Viimemainitulla oli kolme piikkisian piikkiä siinä paikassa, missä
kurkku oli kerran ollut; yhden piikin varsi oli lujasti kiinni
tyhjässä silmäkuopassa; kymmenkunta piikkiä oli sillä tavoin, ettei
voinut varmaan sanoa, mitä tietä ne olivat ruumiiseen tulleet. Tässä
saattoi turvautumatta sanottavasti mielikuvituksen apuun lukea tarinan
nälkäänähneestä ilveksestä, joka oli ollut niin nälissään, että se oli
unohtanut kaiken varovaisuuden, ja ateriasta, joka oli maksanut hengen.
Kerran näin hauskan Unk Wunkiin liittyvän näytteen eläinten
kasvatuksesta. Kaksi nuorta pöllöä oli metsästämässä emonsa johdolla
pitkin vuoren juurta aikaisin iltahämärässä. Näin kanootistani toisen
nuorista linnuista liitävän alas jotakin rannan pensaikossa olevaa
otusta kohti. Hetken päästä suuri emopöllö seurasi sitä terävin,
hätääntynein _huu-huu-huu-huu!_ varoituksin. Nuorempi pudottausi
pensaikkoon; mutta emo työnsi äkkiryntäyksellään sen lempeästi syrjään
saaliinsa luota ja vei sen ääneti pois metsään. Menin heti paikalle ja
löysin nuoren piikkisian pensaikosta, jonne pöllö oli lentänyt, sekä
etäämpää rannalta kaksi muuta piikkisikaa syömässä liljanvarsia.
Nähtävästi Kookooskoos, joka vaistomaisesti hyökkää kaikkeen, mikä
liikkuu, on saanut viisaammaltaan sen tarpeellisen opetuksen, että
muutamat olennot on jätettävä aivan rauhaan.
Se, että tämä opetus on sille tarpeen, näkyi selvästi siitä pöllöstä,
jonka muuan ystäväni kerran ampui hämärässä. Piikkisian piikki
oli uponnut melkein koko pituudeltaan sen reiteen. Kaksi muutakin
piikkiä oli hiljaa painumassa sen ruumiiseen; ja eräs piikki törrötti
sen suupielestä kuin hammastikku. Oliko tuo pöllö nuoruuttaan ja
tietämättömyyttään, vaiko nälissään heittänyt neuvot tuuleen ja
hyökännyt Unk Wunkin kimppuun, ei koskaan saada tietää. Että se oli
uskaltanut hyökätä niin suuren eläimen kuin piikkisian kimppuun,
näyttää ilmaisevan, että nälkä nähtävästi oli sen, samoin kuin
ilveksenkin, siihen pakottanut ja saanut hylkäämään emon opetukset.
Unk Wunk tietää osaltaan niin perin vähän, että täytyy suuresti
epäillä, onko se koskaan saanut tuntea metsän koulun kuria. Vetäytyykö
se pistäväksi takkiaiseksi pelkästä vaistosta, kuten possum-eläin
tekeytyy kuolleeksi, vai onko tuo temppu pitkän opetuksen tulos,
on vielä selvittämättä. Onko sen verraton typeryys, mikä tekee sen
viholliset aseettomiksi ja pelastaa sen sadoista vaaroista, joissa ei
mikään viisaus auttaisi, kenties, samoin kuin laukkujaisen hölmömäinen
tyhmyys, vain syvimmän viisauden naamari; vai onko se tosiaankin niin
hölmö kuin miltä se näyttää, on niinikään ratkaisematon kysymys.
Yhä enemmän olen taipuvainen pitämään edellistä vaihtoehtoa
todennäköisempänä. Se on tietämättään oppinut makaamisen tärkeyden.
Tuhannet polvet lihavia ja terveitä piikkisikoja ovat opettaneet sille,
miten mieletöntä on rimpuilla, reistailla ja ponnistella maailmassa,
jonka joku vieras on järjestänyt ja josta ilmeisesti sama joku on
vastuunalainen. Niinpä se ei ponnistele turhia, vaan elää syvässä
rauhassa. Mutta tästä tulet toiseen kysymykseen, mikä vie merten taakse
tutkimaan hindulaisfilosofiaa. Tosiaankin, jos sinulla on yksi kysymys
kun tapaat Unk Wunkin ensi kertaa, niin on sinulla niitä kaksikymmentä,
kun olet sitä tutkinut vuoden tai pari. Sen pykälä metsän päiväkirjassa
alkaa kysymysmerkillä ja päättyy kysymysmerkkiin, ja mikä on jätetty
sanomatta, sen korvaa pelkkä ajatusviiva.
Yhden ainoan kerran olen huomannut Unk Wunkin osoittavan
järkiperäisesti suunniteltua pyrkimystä, kun se koetti opettaa kahdelle
nuorelle piikkisialle uimisen yksinkertaista taitoa, — jota piikkisiat
muuten harvoin käyttävät ja joka ei näy olevan niille ensinkään
välttämätön. Ajelehdin kanootillani pitkin rantaa, kun huomasin
emopiikkisian ja sen kaksi poikasta, — okainen pari tosiaankin, —
järveen ulottuvalla pölkyllä. Emo oli tuonut ne sinne antaakseen
niiden maistaa liljan silmuja, jotta ne helpommin vieraantuisivat.
Kun ne olivat poimineet ja syöneet kaikki silmut ja varret, joihin ne
ulottuivat, niin se töytäisi varovasti kummankin pienokaisensa veteen.
Kun ne alkoivat ponnistella päästäkseen takaisin, niin emo tyrkkäsi
ne uudelleen, pudottausi itse niiden rinnalle ja opasti ne eräälle
kauempana rannasta olevalle pölkylle, missä oli enemmän liljoja.
Lukuisten onttojen piikkien kannattamina ne kelluivat korkkikimpun
tavoin veden pinnalla, ja meloivat helpommin kuin mikään muu eläimen
poikanen, minkä olen vedessä nähnyt. Mutta oliko tämä todella
uintiharjoitus, vaiko vain opastus huolehtimaan itsestään ja syömään
vesoja, on vielä ratkaisematta. Lukuunottamatta muuatta yksin elävää
vanhaa piikkisikaneroa, jolla oli hämmästyttävä tapa huvittaa
itseään ja peloitella muita metsän eläjiä, tämä oli ainoa hitunen
ennakkohuolehtimista ja selvää harkintaa, minkä olen koskaan huomannut
piikkisiassa.