Joskus iltaisin, kun soutelen pitkin rantaa kanootissani tarkaten
erämaan öisiä ääniä ja hajuja, kun kaikk kovat äänet ovat vaientuneet
ja hiljaisuus syväksi ja musikaaliseksi, niinkuin viritetty
soittimen kieli, josta tuuli loihtii esiin hiljaisia, monenlaisia
mielikuvia herättäviä säveliä, saattaa äkkiä rytinä ja räiske
ruohikosta viereltäni särkeä äänekkäästi tämän tuskin kuuluvien äänien
sulosointuisen harmonian. Ennenkuin sitten hiljaisuus on uudelleen
ehtinyt virittää Aioluksen harpun kyllin tiukkaan tuulen sormille,
silloin toinen ääni, kirkaisu, kiirii ilmasta — _kvosk? kvosk-kvosk?_
— villi kysyvä huuto, ikäänkuin itse säikähtynyt yö kysyisi, kuka
sinä olet. Se on vain sininen haikara, joka heräsi unestaan rannalta
äänekkäistä melanvedoistani, vaikka minä luulin lipuvani hiljaa kuin yö
itse. Se kaartelee pääni päällä hetkisen, nähden minut täydellisesti,
vaikka minä en voi eroittaa edes sen leveiden siipien varjoja; sitten
se häviää suureen tummaan hiljaisuuteen huutaen mennessään _kvosk?
kvosk?_ Tämä huuto, joka kuulostaa oudolta, ympäristöön häipyvältä
villiltä kysymykseltä, on antanut aiheen linnun runollisimpaan
intianilaiseen nimeen, Quoskh, yön kysymys.
Moni, vieläpä joku intianikin, tuntee tämän linnun vain tällä nimellä,
eikä tiedä muuta sen olemassaolostakaan. Se päästää harvoin huutoaan
päivällä kuuluviin — sen ääni on silloin käreää vaakuntaa — eikä sitä
näe milloinkaan, kun se ääntelee juhlallisessa yön pimeydessä. Niin
tuo öinen ääni on kietoutunut salaperäisyyteen, eikä kenenkään mieleen
johdu, että se on tuon rauhallisen, kärsivällisen, pitkäsäärisen
kalanpyytäjän ääni, jonka näkee milloin tahansa kesäpäivinä yksinäisen
järven tai virran rannoilla. Moni vanha metsänkävijä on kysynyt
minulta, kun terävä, kysyvä _kvosk? kvosk?_ on kuulunut nukkuvalta
järveltä, mitä se on. Ja kumminkin tunsivat he tuon suuren sinisen
haikaran vallan hyvin — tai ainakin luulivat tuntevansa.
Quoskhilla on kuitenkin muitakin nimiä, jotka kuvaavat sen
ominaisuuksia ja tapoja. Joskus kun olin kalastamassa rannalla
intianitoverini kanssa, ja kanoottini työnsi keulansa ääneti jonkun
niemenkärjen ohi, minä saatoin nähdä haikaran raskaasti lentävän jo
puolivälissä puidenlatvojen korkeutta, kauan ennenkuin valpas, pieni
ristisorsaemo epäili meidän tuloamme, vieläpä ennenkuin lähellä
liljatiheikössä laidunteleva metsävuohikaan oli saanut meistä vihiä.
Silloin Simmo, joka ei koskaan voinut yllättää tätä suurta lintua,
miten ääneti hän meloikin, saattoi mutista itsekseen jotakin, joka
kuulosti _Quoskh K'sobeqh_, Quoskh Tarkkasilmä. Toisella kertaa,
milloin tapasimme tuon linnun keihästämässä sammakoita pitkällä
nokallaan, Simmo, joka ei sietänyt nähdä sammakonsääriä minun
paistinpannussani, saattoi pilkallisesti omalla musikaalisella
kielellään nimittää sitä Quoskh Sammakonsyöjäksi. Ja kun minä
taimensyvänteellä vastapäätä ruohoista rantaa äkkiä taukosin onkimasta
silmin seuratakseni kookasta harmaansinistä varjoa, joka näytti
liikkuvan puujaloilla seitsenpenikulmaisin harppauksin kohti lähintä
rämettä, missä oli yltäkyllin sammakoita, niin Simmo saattoi näyttää
sitä melallaan ja sanoa: »Kas Vanha Isä Pitkäsääri mennä pyytää enempi
sammakoita pojille. Hassut pojat, syödä sammakoita, eikö totta?»
Kaikista sen nimistä — ja niitä oli vielä paljon muita — »Vanha Isä
Pitkäsääri» tuntui aina sopivimmalta. Tämä järviemme ja virtojemme
juhlallinen kahlaaja tuo mieleen muistoja harmaasta muinaisuudesta. Se
on tosiaankin kaikista linnuista lähinnä niitä outoja hirviöitä, joilla
luonto kansoitti maan sen varhaisessa lapsuudessa. Toiset haikarat
ja ruovonpäristäjät ovat käyneet pienemmiksi ja sirommiksi, niiden
jalat ja kaula lyhyemmiksi, sopeutuen pienentyneisiin virtoihimme
ja muuttuneihin maisemiimme. Myöskin Quoskh on epäilemättä paljon
pienempi kuin mitä se ennen muinoin oli; mutta yhä vieläkin sen jalat
ja kaula ovat suhteettoman pitkät, kun vertaa niitä veden syvyyteen
sen elinpaikoilla tai sen pesän kokoon. Ja sen mutaan jättämät
jäljet ovat hämmästyttävästi samannäköiset kuin ne jättiläislintujen
fossiiliset jalanjäljet, joita tavataan plioseniajan kerrostumissa
syvällä maanpinnan alla kertomassa, minkälaisia luontokappaleita eli
suurissa erämaissa ennenkuin ihminen tuli täyttämään maan ja tekemään
sen alamaiseksensa.
Läheisessä yhteydessä tämän Quoskhin kehityskannan vanhanaikaisuuden
kanssa on se vastakkainen seikka, että se näyttää ikuisesti nuorelta.
Ikä ei näytä voivan sille mitään. Se on yhtä vanha ja yhtä nuori kuin
maa itse; se on maaliskuun päivä, jonka auringon laskussa ja auringon
nousussa on talvea ja kevättä. Vai onko kukaan nähnyt sinisen haikaran
jalokivisilmiä himmentyneinä tai sen voimakasta ruumista raihnaana?
Onko kukaan yllättänyt sitä nukkumassa, tai nähnyt sen hoippuvan
heikkona pitkillä jaloillaan, kuten usein näkee muita villejä lintuja
riippumassa heikosti oksalla vain viimeisellä otteellaan kiinni? Muuan
valtamerenpurjehtija kertoi kerran minulle, että hänen aluksensa
oli kaukana rannasta tavannut sinihaikaran kuolleena meren pinnalla
siivet levällään. Tämä on ainoa haikara, minkä milloinkaan olen
kuullut tavatun muussa tilassa kuin täysin virkeänä. Mahdollista on,
että jos Quoskh todella milloinkaan kuolee, niin se tapahtuu juuri
tuolla tavoin. Ehkäpä se viimeisillä voimillaan lentää rohkeasti
tutkimaan suuren valtameren salaisuutta, jonka rannoilla sen esi-isät
lukemattomia vuosisatoja takaperin elivät ja liikkuivat tehden
edestakaisin loppumattomia tarpeettomia muuttomatkoja, lepäämättä ja
kyllästymättä vaeltaen, ikäänkuin meren ääni kutsuisi niitä sinne,
minne ne eivät tohdi lähteä.
Aivan minun telttani takana suuren järven rannalla kulki heikosti
näkyvä metsittynyt polku, joka lakkaamatta kierteli ja kaarteli
ja josta ei voinut saada vähintäkään aavistusta, mihin se johti,
ennenkuin tuli itse päähän. Tämä pieni polku oli aina täynnä
mielenkiintoisia yllätyksiä. Punaiset oravat kurkistivat oksan takaa,
rupattaen kielevästi ja harjoittaen loppumatonta ilkivaltaa pitkin
polkua. Hirvilinnut kiitivät ääneti sitä pitkin salaperäisille
retkilleen. Nyt saa hyppäävä, ruskava, räiskivä hälinä pensaikosta
sinut äkkiä pysähtymään ja sydämesi kiivaasti lyömään kun kiipeät
yli tuulenkaataman puun, jommoisia polulla on niin paljon. Valkea
lippu, jota seuraa toinen pienempi, välähtelee, kohoaa, laskeutuu ja
kohoaa taas näkyviin kaatuneen rungon ylitse kertoen sinulle, että
metsävuohi kileineen oli makaamassa rydön takana aavistamatta sinun
levollista lähestymistäsi. Ja jostain polun käänteestä ilmestyy taas
näkyviisi jotakin tummaa, harmaata ja suurta, sulkien sinulta polun;
ja kun pysähdyt ja piiloudut lähimmän puun taakse, niin kohti sinua
heiluvat suuret sarvet ja pää, sieraimet leveinä, silmät tarkkoina ja
laajentuneina ja korvat kuin kaksi räikkätorvea tähdättyinä suoraan
kohti päätäsi — hirvihärkä, sh!
Kaksi pitkää minuuttia se seisoo siinä liikkumatta, tarkastaen tuota
uutta luontokappaletta, jota se ei ole ennen koskaan nähnyt; ja sinun
on paras pysyä aivan rauhallisena ja antaa sen vallata koko polku,
jos se niin haluaa. Jos liikahdat, niin se saattaa tulla lähemmäksi
tarkastamaan; eikä milloinkaan voi tietää, miten pieni ärsytys saattaa
tuoda sen silmiin punaisen, vaaraa ennustavan väikkeen. Lopulta se
poistuu, aluksi rauhallisesti, kääntyen usein katsomaan sinua korvat
torvina sinua kohti. Sitten se painaa suuret sarvensa taaksepäin
hartioilleen, kohottaa kuononsa korkealle ja juoksee pitkin tasaisin
raviaskelin pois läpi ryteikön ja häviää.
Niin tuo pieni polku tuo joka päivä sinulle jonkun uuden yllätyksen,
— pöllön tai jäniksen, tai piikkisian, joka tulee piikkejään
kalistellen ja lausuen intianinkielistä nimeään _Unk Wunk! Unk Wunk!_
Kun olet seurannut polkua pitkälle ja jo ruvennut uskomaan, että tuo
vitkasteleva polku on varmaan joutunut hukkaan, niin se lopulta ryömii
tiheään kuusiviidakkoon; ja siellä on kahisevan ja kuiskuttelevan
vihreän kehyksen ympäröimänä mitä rauhallisin ja viehättävin pikkuinen
majavalammikko, jonka ympärille metsävuohet ovat tallanneet polkujaan.
Täällä eli Quoskh puolisoineen ja pienokaisineen.
Kun ensi kertaa polkua pitkin kulkien tulin paikalle ja tirkistin
pensaikosta, niin minä näin sen, ja ensimmäinen silmäys sai minut
hypähtämään, sillä luulin tehneeni merkillisen havainnon, nimittäin,
että pikku haikarat leikkivät nukeilla niinkuin lapset. Mutta minä
olin erehtynyt. Quoskh oli ollut pyytämässä sammakoita ja piilotteli
niitä minun tullessani. Se kuuli minun tuloni ennenkuin tiesin sen
olevankaan siellä ja hyppäsi hakemaan viimeistä sammakkoaan, joka
oli suuri ja lihava, ja sitä kantaen se heittäysi suurien siipiensä
varaan — selkä kyttyrässä ja niska koukussa ja pitkät jalat riippumassa
takana alaspäin — ja lensi kohti pesäänsä pensaikkoon majavalammikon
taakse. Kun minä näin sen selvästi, niin se juuri sivuutti sen aukon,
josta minä tirkistin sisään. Se piteli sammakkoa pitkässä nokassaan
poikittain, jotemkin siihen tapaan kuin tylsien saksien välissä, niin
että kumpikin puolisko nokan kahden puolen paisui suureksi, ikäänkuin
nuoralla kiristetty tyyny. Pää ja lyhyet etujalat olivat yhdellä
puolen, ja takajalat viipottivat toisella puolen. Kaikesta, mitä tulee
mieleen, tämä muistutti eniten täytettyä riepunukkea, ja tällaista
luulin tosiaankin ensi aluksi Quoskhin kantavan kotiin pienokaisilleen
leikkikaluksi.
Epäilemättä ne pitivät sammakosta paljon enemmän kuin nukesta; mutta
minun kummallinen luuloni niistä tuona lyhyenä hetkenä herätti minussa
sellaista mielenkiintoa noita pikku veitikoita kohtaan, etten ollut
tyydytetty ennenkuin lopuksi, kauan jälkeen päin, kiipesin pesälle
katsomaan kuinka ne elivät.
Ryhtyessäni tutkimaan Quoskhia, oppiakseni tuntemaan sitä lähemmin,
tulin vasta huomaamaan, mikä mielenkiintoinen tehtävä se oli, ei
yksistään sen eriskummallisten tapojen vuoksi, vaan myös tuon linnun
erinomaisen varovaisuuden takia, jonka tähden oli tavattoman vaikea
nähdä sitä sen omissa hommissa. Quoskh K'sobeqh oli se nimi, joka
aluksi näytti minusta paraiten sopivan sille, kunnes olin oppinut
tuntemaan sen tavat ja onnistunut pääsemään huomaamatta sen lähelle,
mikä sattui ainoastaan kaksi tai kolme kertaa kesän kuluessa.
Eräänä aamuna menin aikaisin majavalammikolle ja istuuduin rannalle
harmaalle kannolle, ympärilläni marjapensaita aina hartioihini saakka.
»Nytpä istun hiljaa ja katselen, mitä seuraa», minä ajattelin, »eikä
mikään, ei edes sininärhi, voi nähdä minua.»
Tämä oli melkein totta. Pikkulinnut jotka eivät milloinkaan olleet
nähneet ihmistä metsässä ennen, tulivat poimimaan marjoja kuuden jalan
päähän minun kasvoistani, ennenkuin ne huomasivat mitään tavatonta.
Kun ne huomasivat minut, niin ne kääntyivät katsomaan ensin yhdellä
silmällä ja sitten toisella, ja sitten ne pyrähtivät lentoon ja
istuivat oksalle pääni yläpuolelle. Siinä ne saattoivat vartioida minua
rohkeasti, mikä vain hetkisen, mikä kauemmin, riippuen siitä, miten
uteliaita ne olivat, ja sitten ne syöksyivät alas ja sivelivät siipiään
minun kasvojani vasten saadakseen minut liikkumaan ja näyttämään, mikä
olin.
Pienen lammikosta pistäytyvän lahdekkeen tuolla puolen, kivenheiton
päässä minusta, tuli komea metsäkauris rantaan ja pisti kuononsa
veteen, mutta kävi kohta levottomaksi. Jokin epämääräinen hieno
hajahdus minusta levisi sen luokse asti ja teki sen levottomaksi,
vaikka se ei tietänyt mitä se oli. Se nuolaisi sieraimiaan niinkuin
lehmä tekee saadakseen hajuni selvemmin tuntumaan. Oikealla, lähempänä
minua, oli metsävuohi syömässä rauhallisena liljapatjalla. Vesikko
juoksi hyppien ja pysähtyen pitkin rantaa jalkojeni vieressä, pistäytyi
kivenkoloihin ja juurien väliin ja taas ulos. Cheokhes juoksee aina
sillä lailla. Se tietää kuinka kiiltävän musta sen takki on ja kuinka
silmäänpistävä se on hiekkaisella rannalla pöllölle tai haukalle;
siksipä se ei koskaan juokse enempää kuin viisi askelta kerrallaan
pistäytymättä välillä piiloon; ja se kulkee aina mahdollisimman mustia
juuria ja kallioita myöten.
Jäälintu syöksyi mutuparveen päästäen soinnukkaan huutonsa _k'plop_.
Kauempana muuan kalasääski tuli raskaasti veteen, niin että
suhisi, ja kohosi taas mukanaan suuri säyne. Eikä yksikään noista
teräväsilmäisistä metsän eläjistä huomannut minua eikä tietänyt, että
niitä pidettiin silmällä. Sitten tuli vastapäistä vihreätä rantatörmää
nopeasti liukuen kaareva laaja sininen vanne ikäänkuin suuri Cupidon
kaari: Quoskh soljui näkyviin matkallaan aamukalastukselle.
Minua vastapäätä juuri siinä, missä metsäkauris oli seisonut, se
poimutti suuret siipensä, sen niska vetäytyi äkkimutkalle ja sen
pitkät jalat, jotka olivat riippuneet somasti takana sen lentäessä,
kiepsahtivat sen alle niinkuin kaksi heiluria, kun se laskeutui
kevyesti mutaiselle rannalle. Se tunsi alueensa täydelleen, tunsi joka
ojan ja sammakoiden asuman lahdelman lammen ympärillä, niinkuin me
tunnemme kotikylämme. Mutta niin tuttua kuin kaikki onkin sille, ei
Quoskh kuitenkaan milloinkaan unohda pitää tarkkaan kaikkea silmällä.
Juuri laskeutuessaan maahan se jännittäytyi suoraksi, ollen silloin
melkein miehen mittainen, ja antoi tarkan katseensa kiertää ylt'ympäri
rantoja, kerran vain. Sen pää kirkkaine keltaisine silmineen ja pitkine
nokkineen pyörähti pitkän kaulan päässä kuin kullattu tuuliviiri tangon
nenässä. Kun viiri kääntyi sitä rantaa kohti missä minä olin, niin
pidätin henkeäni ollakseni aivan liikkumaton ja luullen olevani niin
hyvässä piilossa, ettei mikään silmä saattaisi minua huomata semmoisen
matkan päästä. Kun viiri oli sivuuttanut minun suuntani, niin minä
naurahdin ajatellen, että nytpä Quoskh erehtyi. Mutta silloin vallan
unohdin, ettei lintu koskaan katso suoraan eteensä. Kun sen nokka oli
kääntynyt noin kolmekymmentä astetta minun ohitseni, niin että sen
vasen silmä juuri suuntautui minua kohti, niin viiri taukosi pyörimästä
silmänräpäyksessä. Se oli nähnyt minut ensi silmäyksellä ja tiesi,
etten minä kuulunut sinne.
Pitkän ajan se näytti katsovan minun lävitseni eikä liikuttanut
lihastakaan. Ei olisi ollut helppo sitä huomatakaan siinä, sitä olisi
voinut luulla harmaaksi aaltojen huuhtomaksi juureksi. Sitten se
kyyristäytyi kokoon tuolla kuvaamattoman surkeannäköisellä tavalla,
joka on ominaista kaikille haikaroille niiden lentoon lähtiessä,
lensi raskaasti lammenrannan korkeimpaan puuhun ja jäi sinne vielä
joksikin aikaa istumaan kuivalle oksalle ja tähystämään minua. En ollut
liikuttanut silmäluomiakaan, ja kuitenkin se näki minut liian selvästi
luottaakseen minuun. Taaskin se kyyristäytyi kokoon, kohosi korkealle
puiden latvojen yläpuolelle ja painautui pois voimakasta, tasaista
ja siroa lentoa yksinäisemmälle järvelle, missä ei ollut ihmisiä
tarkastelemassa ja härnäämässä.
Quoskhin tarkkuus ei suinkaan lannistanut intoani, vaan päinvastoin
kiihoitti minua hankkimaan lisää tietoja siitä ja erittäinkin tekemään
läheltä havaintoja sen kalastuksesta. Lähelle tuon pienen lahdelman
päätä, missä oli niin paljon sammakoita, tein oksista suojuksen erään
kuusen alimpien tiheiden haarojen alle ja menin pois tarkastamaan muita
metsänasukkaita.
Seuraavana aamuna se ei tullut takaisin, eikä näkynyt rannalla sen
tuoreita jälkiäkään. Tästä ensi kerran huomasin, että Quoskh tuntee
hyvin sen hyvien kalastajien säännön, ettei pidä liian usein rasittaa
samaa paikkaa, vaikka se olisi miten hyvä kalapaikka. Kolmantena
aamuna se tuli takaisin, ja sitten taas kuudentena iltana ja sitten
yhdeksäntenä aamuna ja niin edelleen hyvin säännöllisesti niin kauan
kuin minä pidin sitä silmällä. Muina aikoina saatoin tavata sen kaukana
niiltä mailta kalastamassa toisissa järvissä ja virroissa, tai sitten
näin sen matkaavan kotia kohti korkealla metsien yläpuolitse, vesiltä,
jotka olivat kaukana minulle tutuista seuduista. Mutta nämä tapaamiset
olivat niin säännöttömiä, etten voinut laatia niistä mitään teoriaa. En
kuitenkaan ensinkään epäile, ettei se kalastanut kaikissa lähiseudun
vesissä yhtä säännöllisesti kuin majavalammessa, ja että se meni
kaukaisemmille metsästysmaille ainoastaan silloin kun se tarvitsi vähän
vaihtelua tai suurempia sammakoita, kuten kaikki kalamiehet tekevät,
tai milloin sillä oli huono onni eikä sen kasvavan poikueen äänekäs
ruokahalu tullut tyydytetyksi.
Kuudentena iltana minulla oli paras tilaisuus tutkia sen eriskummaisia
kalastustapoja. Istuin pienessä piilopaikassani odotellen metsävuohta,
kun Quoskh tuli pitkin rantaa. Se pyöritteli tuuliviiripäätään kunnes
se huomasi sammakon. Sitten se lähestyi sitä hitaasti ja tavattoman
varovaisesti, tuntien aivan hyvin, miten valppaita sammakot ovat
sen lähestyessä ja miten sukkelaan ne sukeltavat päistikkaa piiloon
nähdessään vilauksenkin sen puujalkasäärestä. Se hiipi lähemmäksi
ja lähemmäksi seisoen liikkumatta kuin harmaa juuri, milloin se
arveli otuksen olevan varuillaan, astui sitten taas eteenpäin yhä
varovaisemmin, kumartuen eteenpäin ja vetäen niskansa taaksepäin, jotta
iskun voima ja nopeus olisi mahdollisimman suuri. Sitten nopea hyökkäys
kuin salama — ja nyt voit nähdä sen pudistelevan sammakkoa vimmatusti,
lyövän sitä lähintä kiveä tai juurta vasten, käärivän sen ruohotukkoon
ja piilottavan taitavasti sekä sen jälkeen lähtevän, kuin ei mitään
olisi tapahtunut, etsimään uutta saalista. Tuuliviiri pyöri taukoamatta
etsien sammakoita tai vihollisia.
Jos kalan viri kaislikossa käänsi sen tarkan huomion puoleensa, niin
se muutti menettelytapaa: antoi saaliin tulla luoksensa ja oli itse
paikalla, päinvastoin kuin se teki sammakon suhteen. Missä asennossa
se olikin, molemmat jalat alhaalla tai toinen jalka koholla, kun kala
ilmestyi, niin se aina jäi kuin kivettynyt siihen, hyvin tietäen,
että liikkuminen vain karkoittaisi saaliin kiireesti syvempään
veteen. Toisinaan se saattoi seisoa puolen tuntia yhdellä jalalla,
antaen päänsä hitaasti painua hartioille, niska kaarena taaksepäin,
pitkä terävä nokka aina suunnattuna suoraan kohti sitä kiemurtelevaa
viivaa, joka osoitti leikkivää kalaa, silmät puoleksi kiinni, kunnes
oikea hetki oli tullut. Silloin voit nähdä pitkän kaulan ampuvan
veteen, kuulla molskahduksen ja vähän myöhemmin nähdä, miten se nuiji
saalista lähintä juurta vasten ottaakseen sen hengiltä. Omituisella
myötätunnolla saatoit vielä seurata, miten se piiloitti sen ruohoon
ja peitti sen, ettei Hawahak, haukka, näkisi tai Cheokhes, vesikko,
haistaisi ja varastaisi saalista sen ollessa kalastamassa.
Jos se jo kohta aikoi lopettaa pyyntinsä, niin se saaliin saatuaan
asteli takaisin ja piilotti kaksi yhteen. Muussa tapauksessa se peitti
saaliinsa lähimpään sopivaan paikkaan ja meni edelleen. Ei vaaraa
siitä, että se milloinkaan olisi unohtanut niitä, miten monta niitä
olikin! Laskeeko se kalansa ja sammakkonsa, vai muuten muistaa jokaisen
eri kätköpaikan, sitä en kykene sanomaan.
Toisinaan, kun minä yllätin sen mutaisella rannalla ja se lensi
matkaansa ottamatta yhtään makupaloistaan mukaansa, seurasin sen jälkiä
taaksepäin ja saatoin löytää sen kätköpaikat ja nähdä, mitä se oli
saanut. Sammakoita, kaloja, pollak-kaloja, simpukoita, myskimajavan
poikasia, kaikkia siellä oli, kaikki taitavasti piilotettuna
ruohotukon tai mutamättään alle. Kerran menin takaisin ja piilouduin
vastakkaiselle rannalle nähdäkseni, tulisiko se vielä noutamaan niitä.
Tunnin päästä se ilmestyi, katsoi ensinnä minun jälkiäni, sitten
tarkasti koko rannan tavallistakin huolellisemmin; sen jälkeen se meni
suoraapäätä kolmelle eri kätköpaikalle, jotka minä olin löytänyt, ja
lisäksi kahdelle, joita en ollut nähnyt, ja lensi pesälleen kimppu
kaloja ja sammakoita riippumassa kummankin puolen sen pitkää nokkaa.
Se oli järjestänyt ne maahan niinkuin pyörän sääret, samoin kuin kettu
tekee, päät kaikki ulospäin ja yksi jalka tai pyrstö kehän ristikossa,
niin että se saattoi tarttua näistä kiinni ja kantaa hyvinkin monta
pientä sammakkoa ja kalaa ilman että oli vähintäkään vaaraa siitä, että
jokin niistä putoaisi sen lentäessä.
Simpukat se luullakseni aina söi itse, sillä en koskaan nähnyt
sen kantavan niitä, vaikka kerran löysin pari kolme niitä sen
kätköpaikoista. Tavallisesti se särki niiden kuoret voimakkaan nokkansa
iskulla tai lyömällä niitä jotakin juurta vastaan. Näin se ei tarvinnut
(eikä luultavasti tietänytkään) sitä temppua, jota kalalokit käyttävät:
ne nousevat simpukka mukanaan ilmaan ja pudottavat sen sieltä kalliota
vasten niin, että se särkyy.
Milloin Quoskh oli kalastamassa vain itseänsä eikä nälkäistä
poikuettaan varten, oli sen menettelytapakin erilainen. Pojilleen
se oli metsästäjä, ovela, vaitelias ja kekseliäs. Se lähestyi
saalistaan koeteltujen vaanimistapojen mukaan. Itselleen pyytäessään
taas se oli oikea kalamies, rauhallinen, tarkkaavainen ja
loppumattoman kärsivällinen. Se näytti oivaltavan, että se silloin
saattoi hätäilemättä odottaa aikansa ja tehdä olonsa mukavaksi,
koska kaikki ja etenkin kalat tulevat luokse kun odottaa kylliksi
kauan. Pienokaisilleen pyytäessään sen sitävastoin piti kiirehtiä,
sillä muutoin niiden kirkuna kävisi liian pitkästä paastosta niin
äänekkääksi, että se houkuttelisi nälkäisiä rosvoja suurelle pesälle
pensaikkoon.
Kerran näin sen kalastavan erikoisella tavalla, joka heti ensi
näkemältä muistutti erästä täkykalastus-menetelmää, jonka jokainen
makrillinkalastaja rannikolla tuntee. Se pyysi pollak-kalan syötiksi ja
kahlasi sitten syvään viileään paikkaan varjoisan äyrään alle. Siellä
se repi täyn pieniksi paloiksi ja syyti ne veteen, missä ne tuota pikaa
houkuttelivat luokseen parven pieniä kaloja. Quoskh seisoi sillävälin
polvia myöten vedessä varjossa, missä sitä ei ollut helppo huomata,
pää hartioiden välissä, ja sen ylitse kaareutuva rauhaisa lehtevä
oksa piilottaen sen uteliailta katseilta. Milloin kala tuli lähelle
syömään sen täkyjä, se keihästi sen salaman nopeudella, viskasi sitten
päänsä taaksepäin ja antoi saaliin pää edellä solua alas pitkin pitkää
kurkkuaan; sitten se asettui vaanimaan seuraavaa.
Siinä se seisoi vuorotellen vaanien ja syöden, kunnes se oli saanut
tarpeekseen; silloin se veti päänsä vielä syvemmälle hartioiden väliin,
sulki silmänsä ja veteli makeita unia viileässä — täydellinen kuva
huolettomasta ja mukavasti elelevästä kalastajasta.
Kun useina päivinä peräkkäin menin pesälle ja piilouduin pensaikkoon
vartioimaan, niin sain tutustua lisää Quoskhin kalastukseen ja
metsästykseen. Sen pesä oli suuressa hemlock-kuusessa synkässä
rämeessä. Täällä oli perin rumaa ja soista ja jalkaisin liikkuminen
oli hyvin vaikeaa, vain siellä täällä oli saarekkeena suuria puita
pieninä ryhminä. Eräillä näistä saarekkeista oli muutamia haikaran
pesiä. Päiviksi linnut kaikkosivat kauas, kukin pari omille
yksityisille kalastuspaikoilleen, mutta kun varjot pitenivät ja yön
rosvot alkoivat liikehtiä, niin haikarat samosivat takaisin muodostaen
omituisia aaltomaisia viivoja illan ruskoa vastaan. Ne tulivat yhdessä
vaakkumaan ja pitämään toisilleen seuraa sekä auttamaan toisiaan
vahdinpidossa pitkän yön kuluessa. Quoskh Valpas — saatoin eroittaa
suuren lintututtavani puolison sekä näkemän että kuuleman perusteella
kaikista muista linnuista, joko suuremmasta koostaan tai omituisista
kaksinkertaisista äänistä — oli tehnyt pesänsä piiloon suuren vihreän
hemlock-kuusen latvaan. Lähellä tätä paikkaa suuren kuivuneen puun
haarojen välissä oli toinen pesä, jonka se oli tehnyt nähtävästikin
monta vuotta takaperin ja johon se oli joka kesä lisännyt aineksia,
mutta vihdoin kuitenkin hylännyt sen ja rakentanut sijaan tämän uuden.
Molemmat linnut kävivät vanhalla pesällä aivan julkisesti, ja minä
olen ajatellut sittemmin, eikö ollut ovelasti harkittu temppu niiden
puolelta, että ne olivat sen noin jättäneet näkyviin, niin että mikä
hyvänään rosvo saattoi sen keksiä ja kiivetä sinne, kun taas poikaset
olivat aivan turvallisessa piilossa hemlock-kuusen latvassa, mistä
saattoi nähdä olematta itse näkyvissä. Vain kaukaa saattoi pesän
huomata. Kun tuli hemlock-kuusen alle, niin se oli aivan oksien
peitossa, ja tulijan huomio kääntyi kokonaan vanhaan pesään, joka oli
täysin näkyvissä kuivan puun latvassa.
Sellaista viisautta, jos se nyt oli viisautta eikä sattumaa, oli
saattanut saada vain kokemuksen avulla. Ainakin yhden haikarapoikueen
oli täytynyt joutua ilveksen tai näädän saaliiksi, ennenkuin Quoskh oli
oppinut, mikä etu oli tuosta rappeutuneesta pesästä, joka houkutteli
nälkäisiä eränhakijoita kiipeämään alastomalle puunrungolle. Siellä oli
haikaralla hyvä tilaisuus keihästää ne väkevällä nokallaan ja iskeä ne
alas suurilla siivillään ennenkuin ne ehtivät huomata erehdyksensä.
Tarkkaamalla lintuja kiikarillani niiden tullessa pesälle saatoin
yleensä erottaa, minkälaista saalista niillä oli tuotavana. Kerran
riippui emon nokasta pitkä käärme; kerran sillä oli jokin lintu.
Kahdesti se toi pieniä eläimiä. Sen lyhyen hetken kuluessa, jonka ne
olivat näkyvissä pesän reunalla, en voinut kuitenkaan saada selvää,
mitä ne olivat. Nämä olivat kaikki harvinaisuuksia, useimmiten sillä
oli kaloja ja sammakoita. Ja sitten eräänä päivänä, jolloin makasin
piilossani, näin haikaraemon pudottautuvan sukkelaan pesästään, tekevän
jyrkän kierroksen järvelle ja laskeutuvan marjapensaikkoon rannalle
tavoittamaan jotakin eläintä, jonka sen tarkat silmät olivat nähneet
siellä liikkuvan. Pensaikosta kuului sukkelaa litinää, kuului siipien
iskua, millä se ilmeisesti pysäytti karkulaisen, sitten pari kolme
lyöntiä keihäsmäisellä nokalla; sitten se nousi raskaasti kantaen
jäniksenpoikaa ja minä näin sen repivän sen palasiksi pesällään ja
antavan sen ruuaksi pojilleen.
Vihdoin ryhdyin vaikeaan yritykseen kiivetä puuhun pesälle,
osaksi nähdäkseni noita pikku haikaroita, jotka olivat vetäneet
mielenkiintoni puoleensa aina siitä saakka kun näin Quoskhin vievän
kotiinsa jotakin, mitä ensi katseella luulin riepunukeksi, osaksi
saadakseni lisävalaistusta Quoskhin metsästystapoihin katsomalla,
mitä se oli tuonut kotiin. Eräänä päivänä, jolloin emo oli tuonut
jonkin tuntemattoman pienen eläimen — vesikon luullakseni — menin
äkkiä piilopaikastani pesälle. Se oli aina ollut minusta hyvin
puoleensavetävä. Sen alla hämärässä olin kuullut haikaraemon vaakkuvan
hiljaa pienokaisilleen — käreää kehtolaulua kylläkin, mutta kylliksi
suloista niille. Pesä siinsi tummana iltataivasta vasten ja Quoskh-emo
seisoi sen yläpuolella suurena kauniina varjokuvana vartioimassa
pienokaisiaan. Nyt oli aika ratkaista tuon suuren pesän arvoitus ja
mennä sitä katsomaan.
Emo hämmästyi minun äkillisestä tulostani, — se ei ollut
aavistanutkaan, että sitä pidettiin silmällä, — ja lensi ääneti
tiehensä toivoen, etten minä huomaisi sen pesää tiheiden oksien läpi.
Kiipesin vaivaloisesti puuhun, mutta vasta kun olin kymmenen jalan
päässä saatoin erottaa tuon suuren tikkukasan yläpuolellani. Ympäristö
oli käynyt likaiseksi ja pahanhajuiseksi, sillä Quoskh opettaa
nuoret haikarat pitämään pesänsä aivan puhtaana ja heittämään kaikki
hylkyjätteet reunan ylitse. Monta monituista kertaa olin huomannut
siirtokunnan emolintujen työntävän pienokaisensa pesän reunalle
opettaen niille näitä siisteystapoja, jotka ovat niin erilaisia kuin
useimpien muiden lintujen.
Epäröin kiivetä näiden likaisten oksien välitse. Silloin kiintyi
huomioni johonkin kirkkaaseen pesän reunalla. Se oli nuoren haikaran
silmä. Se katsoi alaspäin minuun yli pitkän nokan, vartioiden tuloani
tarkkuudella, jota se jonkin verran osasi salata pitämällä silmänsä
puoleksi kiinni. Minun piti mennä puun rungon ympäri saadakseni
jalansijakseni suuremman oksan, ja kun katsoin ylöspäin toiselta
puolen, oli siellä toinen silmä tarkkaamassa minua toisen pitkän nokan
ylitse. Käännyinpä siis miten tahansa, ne pitivät tarkkaan minua
silmällä, kun minä lähestyin pesää, kunnes ulotuin siihen käsin.
Silloin sieltä kuului kova kirkuna. Kolme pitkää kaulaa ojentui äkkiä
alaspäin pesänreunan ylitse minun puoleltani, kolme pitkää nokkaa
avautui ammolleen juuri minun pääni kohdalla, ja kolme nuorta haikaraa
tuli silmänräpäyksessä merikipeäksi, aivan kuin ne olisivat saaneet
oksennuspulveria.
En saanut ollenkaan nähdä pesän sisäpuolta, sillä silloin minun
tuli liiaksi kiire alas peseytymään rannalle. Eikä luullakseni sen
jälkeenkään ollut ihmisen tai pedon hyvä mennä katsomaan pesän
reunalta, kädet tai käpälät kun on pakko käyttää kiinnipitämiseen,
niin suuret olivat poikaset jo, ja niin valppaat ja voimalliset niiden
nokat, Ne olisivat varmaan puhkaisseet silmänräpäyksessä tulijalta
silmät. On vaarallisempaa kiivetä haikaran pesälle kuin kotkan pesälle.
Haikara iskee aina silmää kohti ja sen isku tietää sokeutta tai
kuolemaa, ellei pidä varaansa kuin kissa ja torju sitä luotansa.
Kun seuraavan kerran näin nuoret linnut, niin ne olivat saamassa
ensimmäistä opetusta. Epäsointuinen rääkynä puunlatvoista veti
huomioni puoleensa. Hiivin varovasti katsomaan, mitä haikaroillani oli
tekeillä. Poikaset seisoivat pesässä, kaulat ja siivet kurotettuina,
ja rääkyivät nälkäisinä; emo sillä välin seisoi puunlatvassa jonkun
matkan päässä näyttäen niille ruokaa ja kutsuen ilmeisesti haikaran
kielellä niitä ottamaan sitä. Ne yrittivät sitä pitkän houkuttelun ja
rääynnän jälkeen, mutta niiden pitkät hullunkurisen näköiset varpaat
eivät osanneetkaan tarttua hoikkaan oksaan, millä emo piteli itseään
tasapainossa. Juuri sitä emo oli odottanutkin. Kun ne putosivat
sätkytellen lystikkäästi siipiään, niin se lensi alas niiden eteen ja
vei ne kaarrellen avoimelle paikalle rannalle. Siellä se ruokki niitä
niillä paloilla, mitä sillä oli nokassaan, toi niille lisää ruokaa
ruohomättäästä, minne se oli piilottanut sitä, kehui niitä sorisevalla
äänellään, kunnes ne alkoivat tuntea jonkinmoista luottamusta
jalkapoloisiinsa; sitten koko perhe läksi rantaa pitkin ensimmäiselle
yhteiselle sammakonpyyntimatkalle.
Oli erinomaisen mielenkiintoista miehelle, joka pikku poikana oli
usein käynyt itse sammakoita pyytämässä, nyt istua puun rungolla ja
katsoa, miten pikku haikarat koettivat onneaan. Quoskh-emo meni edellä
varovasti, tarkastaen liljapatjoja; poikaset vaapottivat perässä
hullunkurisesti, kohottaen jalkansa kuten Shanghain kukko ja laskien ne
maahan juuri samaan paikkaan, missä emon jalka oli ollut hetki sitten,
läiskähdyksellä, joka kykeni säikähyttämään jokaisen äänenkantavilla
olevan sammakon. Emon pää pyöri kulkiessa kuin tuuliviiri, katsoi
kauas eteenpäin, ja poikaset kurkottivat kaulojaan nähdäkseen emon
ohitse, kovasti ihmetellen tätä uutta maailmaa ja kovin nälkäisinä,
kunnes säikähtynyt sammakko erään liljamättään takaa äänsi _k'tung!_
ja sukelsi suinpäin mutaan jättäen jälkeensä pitkän mutkaisen ruskean
jäljen kertomaan, miten pitkälle se oli mennyt.
Sammakko on samanlainen kuin strutsi siinä suhteessa, että kun sen
pää on peitossa ja se itse ei voi nähdä, niin se luulee, ettei mikään
voi nähdä sitä. Kuullessaan äänen Quoskh-emo kurkottaa kaulaansa
seuraten sammakkoa; sitten se kääntää päänsä niin, että sen pitkä
nokka on suunnattuna aivan kohti sitä paikkaa, missä Chigwooltz,
sammakko, piilee, ja päästää hiljaisen merkkiäänen. Tämän äänen
kuuluessa joku nuorista haikaroista kiiruhtaa innokkaasti eteenpäin
seuraten emon nokkaa, joka pysyy liikkumattomana, ja kääntelee päätään
kunnes se näkee sammakon selän mudassa. Sitten se iskee sen kimppuun
salamannopeasti. Tavallisesti se saa sammakon, ja kiikarini avulla
saatan nähdä, miten tuo onneton vääntelee ja sätkyttelee nuoren
Quoskhin keltaisessa nokassa. Jos yritys epäonnistuu, niin emon tarkka
silmä seuraa sammakkoa, joka pakenee päättömästi läpi mudan pitemmälle
kuin edellisellä kerralla, kunnes se piilottuu uudelleen; silloin se
rääkäisyllä käskee saman poikasen koettamaan uudelleen, ja sitten
koko perhe mennä nytkyttelee toiselle liljapatjalle, niinkuin jono
puujaloilla kulkevia poikia.
Kun poikaset tulivat vanhemmiksi ja vahvemmiksi jaloiltaan, niin
huomasin niillä olevan ainakin jätteitä omituisesta tanssimistavasta,
mikä näyttää olevan useimmille pitkäjalkaisille kahlaajille ominainen.
Toisinaan, kun istuin rauhallisesti kanootissani, saatoin nähdä nuorten
lintujen liitävän ilmassa ja laskeutuvan rannalle. Heti laskeuduttuaan,
ennenkuin ne ryhtyivät ajattelemaankaan sammakkoja tai kaloja tai muita
herkullisia aterioita, ne saattoivat hyppelehtiä maassa, heilutella
itseään, levitellä siipiään ja juosta hypyssä toinen toisensa ympäri
kuin hullut. Jonkin aikaa tällaista ilvettä pidettyään ne taas alkoivat
vakavasti kulkea pitkin rantaa, ikäänkuin häpeissään joutavasta
kevytmielisyydestään; mutta hetken päästä ne saattoivat villiintyä
uudestaan hyppimään, ikäänkuin ne eivät olisi voineet sitä vastustaa.
Tällaista sattui tavallisesti iltapuoleen, kun linnut olivat syöneet
itsensä kylläisiksi ja olivat valmiit leikkimään tai levittämään
siipensä pitkään syyslentoon.
Tarkatessani niitä eräänä iltana muistui mieleeni äkkiä omituinen
kohtaus, jossa olin läsnä pikku poikana. Näin suuren sinisen haikaran
lentävän vaakkuen, vaakkuen, erään laajan lammen rannalle, missä olin
pyytämässä teiriä. Ryömin rannalle läpi tiheän metsikön nähdäkseni,
mitä se vaakkui. Yhden asemasta näin kahdeksan tai kymmenen suurta
lintua hyppimässä innokkaasti jonkinlaista hullunkurista tanssia.
Lähemmäksi ryömiessäni muuan oksa murtui ja ne lähtivät paikalla
lentoon. Silloin oli syyskuu, ja kokoontumisen sekä muuttamisen vaisto
oli jo vallannut ne. Kun ne tulivat yhteen ensimmäistä kertaa, niin
jokin hämärä vanha muisto menneiden sukupolvien ajoilta — jäännös
muinaisesta vaistosta, jonka merkityksen me voimme vain arvata — oli
saanut ne tanssimaan vimmatusti; minä epäilin silloin, mahtoivatko
ne juuri olla selvillä siitä, mitä ne tekivät. Kenties olin siinä
väärässä. Kömpelösti hyppivät poikalinnut näyttivät tanssiessaan
seuraavan vastustamatonta päähänpistoa, mutta ne olivat suunnattomasti
ylpeitä siitä toisinaan ja ilmeisestikin niitä huvitti se, ehkäpä
yhtä paljon kuin meitä huvittaa omat tanssimme, joista muuan meidän
maahamme matkustanut kiinalainen kysyi viattomasti: »miksikä ette anna
palvelijoittenne tehdä tuota itsellenne?»
Olen nähnyt pienien vihreiden haikaroiden menettelevän samalla
tavalla metsässä soitimen aikana. Ja kerran Antwerpenin zoologisessa
puutarhassa näin afrikalaisten jättiläiskurkien esittävän vallan
suurenmoista tanssinäytettä. Meidän tavalliset kurkemme ovat niinikään
tunnettuja tanssijoita. Epäilemättä tuo on enemmän tai vähemmän
vaistomaista, kaikki kurjet ja haikarat suurimmista pienimpiin
harjoittavat sitä. Mutta mikä tuon vaiston tarkoitus on, sitä ei kukaan
voi sanoa, ellei se ole vain, kuten meidän oma tanssimme, pelkkää
huvittelemista, samoin kuin varisten telmintä ilmassa ja koskelojen
toimeenpanemat kilpauinnit.
Ennenkuin poikaset olivat täysikasvuisia ja kun ne yhä vielä
kulkivat emon jäljessä oppimassa sammakon- ja kalanpyyntiä, sattui
eräs hämmästyttävä tapaus, joka jälkeenpäin sai minut vilpittömästi
ihmettelemään Quoskhia. Istuin kalastamassa suuren lammen keskellä
eräänä iltapäivänä, kun Quoskh poikasineen purjehti yli puunlatvojen
majavalammikolta ja laskeutui ruohoiselle rannalle. Matala pikku
puro laski järveen siinä paikassa, ja Quoskh-emo jätti pienokaisensa
itsekseen pyytämään sammakoita sillä välin kun se itse meni kalastamaan
puroa ylös lepikkoon. Tarkastelin nuoria haikaroita kiikarillani, kun
äkkiä näin korkean ruohikon niiden lähellä liikahtavan. Kaikki kolme
kyykistyivät paikalla haikaran tapaan. Kaksi pääsi pois, mutta kolmas
oli vain ehtinyt levittää siipensä, kun jokin musta eläin hyökkäsi
ruohikosta sen niskaan ja veti sen maahan, missä se päristeli ja rääkyi
epätoivoisesti.
Vedin paikalla onkeni järvestä ja meloin rannalle katsomaan, mitä
oli tekeillä ja mikä ruohikosta hyökännyt eläin oli. Ennenkuin olin
vetäissyt melallani kymmentä kertaa, näin Quoskh-emon lentävän
lepikosta ja kiitävän suoraa päätä kuin nuoli kohti kamppailevia
siipiä, jotka yhä sätkyivät suonenvedontapaisesti ruohikolla. Miltei
ennenkuin jalat olivat koskettaneet maahan se löi pari kertaa hurjasti
alaspäin suurilla siivillään. Sen niska kaareutui taaksepäin ja se
ampui sitten tarkan kuustuumaisen nokan eteensä sukkelammin kuin
milloinkaan minkään roomalaisen käsivarsi on viskannut keihästä.
Kanoottini lipinästä huolimattakin kuulin vihaisen tuskanhuudon; sama
musta eläin hyppäsi ylös tallatusta ruohikosta tavoittaen lintua
kurkusta. Alkoi epätoivoinen taistelu, kuului vain linnun lyhyitä
hengästyneitä äännähdyksiä ja pedon murinaa, mikä teki varovaisuuden
tarpeettomaksi minun kiirehtiessäni katsomaan, kuka rosvo oli ja miten
Quoskh taisteli hurjaa taisteluaan.
Kanoottini tuli maalle erään niemekkeen taakse, mistä katsomalla
yli matalan rantasärkän minulla oli vapaa näköala taistelukentälle.
Eläin oli kiiltonäätä, sen kokoisista eläimistä kaikkein vihaisin ja
voimakkain taistelija koko maailmassa luullakseni. Kun minä ensi kerran
näin sen, se oli syössyt kaksi kertaa korkean linnun rintaa kohti,
nopeammin kuin ajatus. Joka kerta sitä kohtasi salamannopea isku vasten
päätä Quoskhin jäykästä siivestä. Se puri hampaillaan Quoskhin suuret
siipisulat siekaleiksi ja sen kynnet repivät ne rääsyiksi, mutta se
ei saanut kiinni höyhenisestä massasta, ja se luiskahti aina kynsien
ja muristen ruohikkoon hypätäkseen paikalla uudestaan. Taas ankara
siiven isku; mutta tällä kertaa se hyppäsi korkeammalle ja sai yhdellä
kynnellään hartiasta kiinni ja repäisi höyhenten lentäessä sen rikki
luuhun saakka, ja sen ruumiin paino veti suuren linnun maahan. Silloin
Quoskh veti niskansa suureksi kaareksi. Kaula liukui kuin käärme yli
sen siiven kulman ja iski kaksi lyhyttä terävää iskua niin nopeaan,
että silmäni erotti vain kaksinkertaisen keltaisen välähdyksen.
Kimakasti kirkuen kiiltonäätä pakeni ja kiiti suin päin kohti minua.
Toinen silmä oli mennyt ja toisen yläpuolella oleva punainen reikä
osoitti, miten vähällä toinenkin isku oli sattua maaliinsa.
Minua vapisutti muisto siitä kuinka sama tarkka ase oli kerran tuottaa
minulle itselleni kiiltonäädän kohtalon. Olin siihen aikaan pieni
poika ja seurasin muuatta hyväluontoista metsästäjää eräänä päivänä,
jo silloin tuntien suurta harrastusta villieläimiin. Myös pidin
suurena kunniana kantaa metsästyslaukkua. Metsästäjä ampui suuren
sinisen haikaran, joka putosi siipi poikki mutaiseen vesiruohikkoon.
Ajattelemattomasti hän lähetti minut noutamaan sitä, kun ei halunnut
kastaa omia jalkojaan. Kun tulin haikaran luokse, niin se makasi
rauhallisena, niska taakse vedettynä ja pitkä nokka tähdättynä minun
kasvojani kohti. En ollut koskaan ennen nähnyt niin suurta lintua ja
kumarruin nyt sen ylitse ihmetellen sen nokkaa ja kirkkaita silmiä.
En silloin tietänyt, minkä sittemmin opin hyvin tuntemaan, että voi
aina edeltäkäsin sanoa, milloin joku peto tai lintu — tai ihminen, jos
niiksi tulee — käy päälle, kun tarkkaa sen silmiä. Jonkinlainen tuli
leimahtaa silmistä juuri ennen kuin isku tulee, ennen kuin yksikään
lihas on jäykistynyt täyttämään aivojen nopeata käskyä. Kun minä
kumarruin haavoittuneen linnun tarkan ja kirkkaan katseen lumoamana ja
ojensin käteni alaspäin ottaakseni sen ylös, niin sellainen leimahdus
näkyi syvältä sen silmästä, niinkuin auringon valon heijastus peilistä,
ja minä väistyin vaistomaisesti. Onneksi väistyin. Jokin iski vasten
kasvojani kuin salama aukaisten pitkän punaisen haavan poikki vasemman
ohimoni silmäkulmasta korvaan saakka. Kun minä hypähdin, niin kuulin
huoletonta naurua. »Ole vatuillasi, poika, se voi purra sinua. — Voi,
huonosti oli käydä!» ja kasvot kalpeina nähdessään pahannäköisen
haavan, jonka haikaran nokka oli tehnyt, seuralaiseni veti minut pois
vesiruohikosta, kuin olisi karhu ollut vieressä.
Kiiltonäätä ei ollut vielä saanut tarpeeksi rangaistusta. Se on
kärpän heimon suurimpia eläimiä ja on kaksi kertaa niin vihainen ja
itsepintainen kuin kärppä. Se kävi taas haikaran kimppuun hyppien
sen ympärillä piirissä nopeasti ja hermostuneesti; Quoskh silloin
kohotti suuret revityt siipensä kilveksi ja asettui puolustusasentoon.
Kymmenkunta kertaa kiiltonäätä hyppäsi ja joka kerta lensi höyheniä
ryöppynä ilmaan;' kymmenkunta kertaa jäykistyneet siivet iskivät
pysähdyttämään sen hyppäystä, ja joka lyöntiä seurasi nopea
keihäänisku. Sitten, kun kiiltonäätä ryömi muristen ruohikossa,
hetkisen olematta varuillaan, näin Quoskh-emon ottavan äkkiä askeleen
eteenpäin, ensimmäisen hyökkäysliikkeensä — aivan kuin olin nähnyt sen
niin usein tekevän loppuhyökkäyksessä sammakkoajossa —, ja sen nokka
ampui alas koko pitkän kaulan voimalla. Käheä parahdus seurasi tätä
nopeata iskua; sitten kiiltonäätä hoippui pois epävarmoin hyppäyksin
kohti metsän suojaa.
Ja nyt, kun vihainen vihollinen oli täydessä paossa, näytti tulinen
viha leimahtavan ilmiliekkiin haikaraemossa ja kokonaan vievän
voiton entisestä kylmästä harkinnasta. Siivet koholla, niinkuin
muinaisajan sotamiehillä kilpi voiton hetkellä, sen koko muoto näytti
paisuvan voimasta, kuin sankarin, joka on voittanut taistelussa.
Se tavoitti kiiltonäätää aluksi juosten, sitten lisäten vauhtia
raskain siiveniskuin, kunnes se sai sen kiinni ja hakaten vimmatusti
siivenpäillään ja nokallaan ajoi se takaisin eläimen, joka ei nähnyt
mitään ja vain pelon ja vaiston opastamana pyrki veteen. Viisi
minuuttia se vielä ahdisti sitä sinne tänne läpi tallatun ruohon,
vedestä pensaikolle ja taas takaisin. Joka käänteessä se rääkkäsi
sitä, kunnes lehtien kahina kutsui sitä luokseen ja se syöksyi tiheään
pensaikkoon, minne eivät haikaran leveät siivet voineet seurata.
Ollen nytkin ihmeteltävän valppaana tämä huomasi minut seisomassa
lähellä kanootissani, ja ilmeisesti tuhlaamatta ajatustakaan nuorelle
haikaralle, joka makasi niin hiljaa ruohikossa aivan sen lähellä, se
levitti revityt siipensä ja lensi raskaasti onnellisempien poikastensa
luo.
Seurasin kiiltonäädän jälkiä metsään ja löysin sen kääriytyneenä
onton kannon sisään. Se teki vain heikkoa vastarintaa, kun minä
vedin sen ulos. Kaikki sen vihaisuus oli jo muuttunut tuollaiseksi
epämääräiseksi, unianäkeväksi jäykkyydeksi, jonka luonto aina suo
lyödyille olennoillensa. Se ei ilmeisesti kärsinyt mistään, vaikka
olikin hirmuisesti haavoittunut, se vain halusi saada olla yksin.
Molemmat silmät olivat puhki eikä minun tehtäväkseni jäänyt muuta kuin
armeliaasti päättää, minkä Quoskh oli jättänyt kesken.
Kun syyskuu tuli ja perhehuolet olivat ohitse, niin majavalammen takana
asuva siirtokunta hajaantui; kukin palasi siihen villiin yksinäiseen
elämään, josta Quoskh pitää eniten. Kaikkialla hyvin yksinäisillä
paikoilla saatoin tavata yksinäisen haikaran vaanimassa sammakoita
tai pyytämässä pieniä kaloja syötin avulla tai kuin helmien etsijä
hyvin toivein kaivavan pehmeätä mutaa löytääkseen pitkillä varpaillaan
simpukoita, tai seisomassa paikallaan ja nauttimassa uneliaasta
auringonpaisteesta, kunnes tuli myöhäinen iltapäivä, jolloin haikara
mieluummin menee avoimelle paikalle.
Ne eivät enää nukkuneet suuressa pesässä seisoen kuin vartiat vasten
iltaruskon tai kuun valoa, vaan jokainen valitsi hyvän paikan rannalla
ja nukkui yhdellä jalalla miten parhaiten osasi, odottaen päivän
nousua, jolloin taas sai lähteä kalastamaan. Oli hämmästyttävää,
miten hyvästi nuoretkin linnut osasivat valita turvallisen paikan.
Päivisin ne saattoivat seisoa kuin kuvapatsaat rantaäyrään varjossa
tai korkeassa ruohikossa, missä ne olivat melkein näkymättömät
vienon värinsä takia, ja odottaa tuntikausia kaloja tai sammakoita
luokseen. Yön tullen kukin valitsi itselleen paikan avoimella rannalla,
tavallisesti jonkin niemen nenässä, mistä saattoi nähdä sekä ylös että
alas ja missä ei ollut korkeata ruohoa, joka olisi voinut tarjota
suojaa vihollisille, ja missä pensaat olivat kyllin kaukana, jotta
saattoi kuulla lehtien kahinan ennenkuin se eläin, joka sai sen
aikaan, oli hyppäämismatkan päässä. Siinä se nukkui turvallisena koko
pitkän yön, ellen minä häirinnyt sitä kanootteineni tai jokin muu
kulkija. Haikarat näkevät melkein yhtä hyvin yöllä kuin päivälläkin,
ja niiden korvat ovat tarkat kuin kärpän, joten en milloinkaan päässyt
yllättämään niitä, meloinpa miten hiljaa tahansa. Kuulin vain siipien
havinaa ja sitten kysyvän huudahduksen, kun ne purjehtivat ylitseni
ennenkuin menivät rauhaisemmille rannoille.
Jos minä kuljin pitäen valoa kanoottini keulassa nähdäkseni, mitä
metsänkansaa tapaisin rannalla, niin oli Quoskh ainoa, jota minun
ilotulitukseni ei vetänyt puoleensa. Metsävuohet ja hirvet, ketut ja
villisorsat, sammakot ja kalat, kaikki näyttivät yhtäläisesti ihastuvan
synkästä pimeydestä ääneti loimuavan valon suureen ihmeeseen. Näin
niitä kaikkia eri kerroilla ja saatoin liukua melkein niiden päälle,
ennen kuin pelko ajoi ne kauas tuon kumman loisteen luota. Mutta
Quoskhia ei saanut näkyviin eikä kuuluviin semmoisella keinolla.
Saatoin nähdä epämääräisen haamun kaukana valojuovasta tai vilaukselta
erottaa kirkkaan silmän, kun se pyöritteli tuuliviiripäätään; sitten
tuo epämääräinen haamu kohta nousi pimeyteen häviten. Hetkisen
odoteltuani kuulin pääni päältä tai takaa, missä valo ei häikäissyt
sen silmiä, haikaran yöhuudon, jossa silloin oli enemmän suuttumusta
kuin kysymystä, ja kun käänsin valon ylöspäin niin saatoin erottaa vain
vilaukselta sen leveät siivet. Eikä se milloinkaan tullut takaisin,
niin kuin törmällä kulkeva kettu, katsomaan uudestaan, mikä minä olin.
Kun kirkkaat kuutamoyöt tulivat, niin Quoskhin villi sydän tunsi outoja
tunteita. Päivisin se yhä vietti yksinäistä elämää, jota se eniten
rakastaa, mutta yön tullen vanha parveutumisvaisto ajoi sen toverien
luokse. Kerran kun kuljeskelin majavalammen seutuvilla kuutamon
vienossa valossa, kuulin viiden tai kuuden suuren linnun kiivaasti
huutavan haikaran asuinpaikalla, jonka ne olivat hylänneet viikkoja
takaperin. Järvi ja etenkin tuo yksinäinen polunpäässä aukeneva pieni
lampi oli viehättävämpi kuin milloinkaan ennen, mutta etelästäpäin
jokin kutsui niitä. Luulen myöskin, että Quoskh oli kuun lumoissa,
kuten niin monet villit eläimet ovat, sillä sen sijaan, että se olisi
nukkunut rauhallisesti rannalla, se kulutti aikansa kierrellen järviä
ja metsiä ilman päämäärää, huutaen ääneen nimeään tai kutsuen villisti
tovereitaan.
Puoliyön aikaan ennen sitä päivää, jolloin muutin leiripaikkaani,
olin järvellä viimeistä kertaa melomassa kuutamossa. Yö oli ihana, —
kirkas, viileä ja tyyni. Ei aallon värekään särkenyt järven kiiltävää
pintaa; hopeanvälkkyvä vedenkalvo viiltosi edelleen ja edelleen minun
liukuvalle kanootilleni, johtaen minut sinne, missä suuri metsä
seisoi äänettömänä, valvovana, odottavana. Kaikkien sen hämärien,
salaperäisten holvien lävitse tulvi ihmeellistä valoa. Erämaa ei
milloinkaan nuku. Jos se käy äänettömäksi, niin merkitsee se sitä, että
se kuuntelee. Sinä iltana metsä oli jännitettynä kuin odottava repo,
vartioiden nähdäkseen, mitä uutta tulisi järveltä, tai mitä kummaa ja
salaperäistä sen omien vienojen varjojen alla saattaisi syntyä.
Quoskh oli myöskin liikkeellä kuutamon lumoamana. Kuulin sen huutavan
ja meloin ääntä kohti. Se tiesi minun tuloni kauan ennen kuin minä
tiesin siitä muuta kuin yöstä kuuluvan äänen, ja liiteli ylös minua
vastaan. Ensi kertaa näin sen hämärässä, ja nytkin vain epämääräisenä
harmaana varjona, jonka reunoja hopeinen valo vienosti kosketteli.
Se lensi suhisten kerran yli kanoottini ja katsahti alas siihen.
Sitten se hävisi, ja kaukaa odottavan metsänreunan yläpuolelta, missä
salaperäisyys oli syvin, tuli huuto, haasto, arvoitus, yön villi
kysymys, johon ei kukaan ihminen ole vielä milloinkaan osannut vastata
— Quoskh? Quoskh?