Kun karhu tulee vastaasi, niin siinä hämmästyy aina kaksi, toinen olet
sinä ja toinen on karhu. Sinä retkeilet suurissa metsissä ja olet ehkä
juuri etsimässä Mooweenia; ehkäpä kovasti haluat ja ikävöit nähdä sitä;
mutta kun astelet mustikkaista polkua ja se yht'äkkiä on edessäsi,
sulkee sinulta tien ja katsoo tarkkaan sinua silmiin saadakseen selvän
hankkeistasi, silloin tunnet luullakseni samaa kuin ihminen, jonka on
tapana iltaisin katsoa sänkynsä alle, onko siellä varas, ja joka nyt
tosiaankin löytää varkaan kyyristyneenä juuri sieltä, missä on aina
kuvitellutkin sen olevan.
Mooween puolestaan pitää sinua aina silmällä, jos se kerran on saanut
tietää sinun liikuskelevan hänen metsissään. Ei silti, että se
erikoisesti haluaisi tavata sinua! Se on kuin laiska mies, joka etsii
työtä, mutta kaiken aikaa toivoo hartaasti, ettei saisi. Karhu on hyvin
vähän utelias — vähemmän kuin mikään muu metsän asukas. Se rakastaa
yksinäisyyttä; ja niinpä, jos se ajaakin sinua takaa päästäkseen
selville olinpaikastasi, se aina pyrkii rehellisesti jättämään
sinulle niin suuren liikkumisalan kuin mahdollista, mutta itse hiljaa
pujahtamaan syvemmälle metsän yksinäisyyteen. Kun tämä sen halu on
paljon suurempi kuin sinun turha uteliaisuutesi nähdä jotain uutta,
niin sinä harvoin tapaat Mooweenia sielläkään, missä se eniten asustaa.
Tämä on sitä runollista oikeudenmukaisuutta, jota tapaat kaikkialla
suurilla saloilla.
Minusta näyttää yhä selvemmältä, ettei luonto jakele lahjojaan
yksinomaan olioiden tarpeen, vaan paljon enemmän niiden halun mukaan.
Tuo halu on harras — sitäkin hartaampi, kun kullakin eläimellä
tavallisesti on vain yksi erikoishalu — mutta sen voimaa ja vaikutusta
emme vielä ole oppineet arvioimaan. Pöllön siipi ei ole äänetön siksi,
että se sellaista tarvitsisi — eihän se tarvitse sitä sen enempää kuin
haukkakaan, jonka siipi ei ole äänetön —, vaan ensi sijassa luultavasti
sen vuoksi, että se niin sydämensä pohjasta haluaa äänettömyyttä
liidellessään läpi hiljaisen hämärän. Samoin on laita pantterin jalan,
samoin metsäkauriin silmän ja suden nenän, jonka koko ihanne on haistaa
hyvin; ja niin on jokainen muukin erikoiskyky, jonka villieläimet ovat
saaneet luonnolta, syntynyt etupäässä siten, että niitä hartaasti on
haluttu pitkän kehityskauden kuluessa.
Tämä teoria mahdollisesti selittää muutamia Mooweenin omituisuuksia.
Luonto, jakaessaan lahjojaan yksilöiden halun mukaan, muistaa karhun
rauhan- ja yksinäisyydenrakkauden ja varustaa sen senmukaisesti. Karhu
välittää vähät nähdä sinua tai ketään muutakaan; sentähden sen silmät
ovat niin pienet sen heikoin puoli tosiaankin. Se haluaa palavasti
päästä tekemästä tuttavuutta kanssasi ja ylipäänsä päästä kaikesta
seurasta paitsi omastaan; sentähden sen nenä ja korvat ovat ihmeellisen
tarkat ottamaan selvän lähestymisestäsi. Monesti, kun luulet olevasi
aivan yksin metsässä, on Mooween lähelläsi. Tuuli on tuonut tiedon
sinusta sen sieraimiin; huolettoman astumasi ääni on aikaa sitten
saapunut sen tarkkoihin korviin, ja se on hävinnyt, kun sinä saavut, ja
jättänyt sinut meluinesi, uteliaisuuksinesi ja muine mielihaluinesi.
Sen piiloutumiskyky on niin paljon suurempi kuin sinun etsimiskykysi,
ettei se tosiaankaan koskaan luule tapaavansa sinua. Sentähden, jos
äkkiarvaamatta tulet sitä vastaan, sen hämmästys on samassa suhteessa
suurempi kuin sinun.
Se, mitä karhu tällaisessa harvinaisessa tapauksessa tekee, ei
riipu niin paljon siitä itsestään kuin sinusta. Yhtä poikkeusta
lukuunottamatta se todennäköisesti tuntee aivan päinvastaista kuin
sinä. Jos sinä olet rohkea, niin se on pelokas kuin jänis. Jos sinä
hätäännyt, niin se tietää aivan tarkkaan, mitä sen on tehtävä; jos sinä
vapiset pelosta, niin se ei pelkää ensinkään; jos sinä olet utelias,
niin se on perin arka, ja kuten kaikilla muillakin villieläimillä, on
sillä erinomainen kyky lukea sinun ajatuksesi. Tuntuu kuin se tarkalla,
läpitunkevalla katseellaan näkisi aina sinun sielusi sisimpään saakka.
Ainoa poikkeus tästä sattuu silloin kun tulet karhua vastaan ilman
pelkoa tai uteliaisuutta, kun haluat hoitaa vain omat tehtäväsi,
ikäänkuin se olisi vieras ja yhdentekevä sinulle. Tämän harvinaisen
mielentilasi se ymmärtää täydellisesti — sillä sehän on juuri sen
omakin mielentila — ja hiipii hiljaa tiehensä, aivan kuin se ei olisi
sinua nähnytkään.
Mooween näyttää joka tilanteessa olevan heti selvillä, miten on
meneteltävä, sen ei tarvitse epäröidä tai hapuilla. Kun jokin äkkiä
äännähtää oudosti sen takana sen rämpiessä pitkin rantaa, niin se
hyppää päistikkaa pensaikkoon piiloon, aivan kuin ääni olisi laukaissut
sen alla olevan vieterin. Jäljestäpäin se kyllä saattaa tulla takaisin
ottamaan selvää, mikä sen niin säikäytti. Istu silloin aivan hiljaa,
niin se istuutuu takakäpälilleen, katsoo ja vetää ilmaa syvälle
sieraimiinsa saadakseen selvän, mikä sinä olet. Hyppää sitä kohti
kirkuen ja huitoen juuri kun se tulee näkyviin, niin se ryöpähyttää
roskaa ja likaa taakseen sinua vasten, lyö kyntensä maahan saadakseen
paremman otteen ja luikkii tiehensä kuin säikytetty koiranpentu.
Kulkiessasi läpi syksyisen metsän tai seuratessasi kiireesti joitakin
jälkiä, kuulet välistä äkkiä äänekästä kahinaa ja huojuvan puun rytinää
metsäiseltä harjulta yläpuoleltasi, aivan kuin pieni tuulispää olisi
hetkeksi asettunut huvittelemaan lehvikköön ennen lentoon lähtöään.
Jos silloin menet ääntä kohden, niin tapaat Mooweenin seisomassa
suurella pyökin oksalla väkevillä etukäpälillään tarrautuneena puun
suippenevaan runkoon ja hurjasti ravistamassa puuta saadakseen kypsiä
pyökinpähkinöitä putoamaan. Putoavien hedelmien rapina on Mooweenin
korville sellaista musiikkia, ettei se ensinkään kuule sinun tuloasi
eikä huolettomasta käynnistäsi murtuvien oksien rasahduksia.
Jos nyt huudat ystävillesi, iloissasi siitä, että Mooween nyt
vihdoinkin on vallassasi, niin saat uuden yllätyksen. Ja tämä tuo
mieleen neuvon, jota on välttämättömästi noudatettava: älä koskaan
ole karhun alapuolella kun huudat. Jos se on penikka, niin se kapuaa
puuta ylöspäin sukkelammin kuin orava ja piiloutuu lehtien sekaan niin
lähelle latvaa kuin suinkin. Mutta jos se on suuri karhu, niin se
mätkähtää alas sinun päällesi ennenkuin aavistatkaan. Se ei kapua alas
hiljaa, vaan putoo koko painollaan. Kuten Uncle Remus sanoo — jolla
hauskan kertomiskykynsä ohella on tarkka tuntemus eläinten tavoista
—: »Karhu se liukuu puoliväliin puunrankoa ja sitten heittäytyy ihan
irralleen, ja rätkähtää maahan kuin säkki! Luulisi hengen menevän
semmoisesta täräyksestä.»
Mutta miten onkaan, ei se koskaan romahda maahan vainajaksi suuresta
painostaan huolimalta; eikä putoaminen myöskään vähääkään hidastuta
sen toimintaa, mikä on salamannopea heti kun jalat koskettavat maata.
Samoin kuin pesukarhu, joka saattaa pudota uskomattoman korkealta
vähääkään itseään vahingoittamatta, niin Mooweenkin tupsahtaa maahan
pehmeästi kuin suuri tyyny; mutta juuri maahan tullessa sen kaikki
lihakset yhtäkkiä jännittyvät, ja se ponnahtaa kuin kumipallo lähimpään
tiheikköön.
Kahdesti olen nähnyt sen niin putoavan. Ensi kerralla oli kaksi
melkein täysikasvuista pentua samassa puussa. Meidän kirkaistessamme
toinen kimmahti ylöspäin; toinen tuli alas semmoisella vauhdilla,
että mies, joka pyssyineen oli valmiina ampumaan, hypähtikin henkensä
kaupalla pois karhun tieltä; ennenkuin hän ehti karistaa hämmästyksen
silmistään, oli Mooween jo mennyt, ja vain kuusien alimpien oksien
huima huojunta näytti enää, minne se oli paennut.
Koko tämä Mooweenin aivojen pikainen päättämiskyky tällaisissa
harvinaisissa tapauksissa, jolloin se näin äkkiarvaamatta tulee
ihmistä vastaan, on sen emon huolellisen kasvatuksen tulos. Jos sinun
joskus onnistuu tarkata emokarhua ja sen pentuja siten, ettei niillä
ole mitään aavistusta sinusta, niin saat nähdä kaksi luonteenomaista
seikkaa. Ensiksikin, jos ne ovat kulussa — ja Mooween on metsän
väsymättömin vaeltaja — huomaat, että pennut kulkevat aina ihan
emon kintereillä ja matkivat sen kaikkia liikkeitä hullunkurisen
tarkasti, puhaltavat kun se puhaltaa, hypähtävät kun se hypähtää,
nousevat pystyyn takajaloilleen, etujalkojen riippuessa velttoina,
ja kurottavat kuonoaan ylös ilmaan juuri samalla kertaa kuin emokin.
Sitten ne vetäytyvät hiljaa rannikolta ystävällisten leppien suojaan,
kun emon hienoon nenään tulee tieto, ettei rannikko etäämpänä ole
aivan vaaraton. Siten ne oppivat tuntemaan salon äänet ja tuoksut
ja ohjaamaan toimintansa senmukaisesti. Ja toiseksi, jos ne ovat
leikkimässä, niin näet, että emo tarkkaa pentujensa jok'ainoaa liikettä
aivan yhtä yksityiskohtaisesti kuin ne hetki sitten tarkkasivat emoa.
Se istuu etukäpälät eteen ojennettujen takakäpälien välissä ja katselee
suuri pää kallellaan niiden jokaista nyrkkeilyn, painin ja kiipeämisen
otetta sellaisella ilmeellä, kuin olisi se itse noita temppuja niille
opettanut ja nyt kuulustelisi, miten hyvin ne osaavat läksynsä. Väliin
joku poikasista saa aimo läimäyksen, jota ei voi ymmärtää muulla tavoin
kuin että pentu teki jotakin hullusti, vastoin selvää opetusta.
Ainoastaan silloin, kun Mooween tapaa jotain outoa, tai joutuu
tilanteeseen, joka on kokonaan ulkopuolella kaiken sen, mitä sille on
opetettu, tulee vaisto ja luontainen äly kysymykseen. Silloin saattaa
nähdä tuon itseensäluottavan metsänvaeltajan osoittavan ensi kerran
epäröimisen merkkejä. Kerran yllätin sen rannalla, minne se oli tullut
ottamaan sinne jätettyjä metsävuohen kappaleita. Heti ensi hälinästä
se hypähti piiloon päätään kääntämättä, kuten pentuna ollessaan oli
kymmeniä kertoja nähnyt emon tekevän. Sitten se pysähtyi ja kolme tai
neljä sekuntia katsoi vaaraa suoraan silmiin — sellaista en ole nähnyt
minkään muun karhun tekevän. Se epäröi hetken, olisiko kanoottini
nopeampi kuin se ja vaarallinen. Lopuksi se pääsi varmuuteen siitä,
että sillä ainakin oli hyvät edellytykset onnistua, hyppäsi takaisin,
sieppasi saaliinsa ja laahasi sen metsään.
Toisen kerran lapasin sen kapealla polulla, missä sillä ei ollut tilaa
sivuuttaa minua eikä se myös ollut halukas kääntymään takaisin, sillä
jokin minun takanani veti sitä voimakkaasti eteenpäin. Tämä lyhyt
kohtaus antoi minulle karhun luonteen ja vaistojen tutkimiseen parhaan
tilaisuuden, mitä milloinkaan olen saanut. En kuitenkaan tahtoisi
toista kertaa tavata sitä niin läheltä.
Se tapahtui nopeajuoksuisella Pienellä Lounaisella Mirimichi-joella
salon sydämessä. Aivan telttani yläpuolella, vähemmän kuin kilometrin
päässä, oli lohikoski, jossa, mikäli tiesin, ei kukaan ollut ennen
kalastanut. Joen toinen ranta oli meikein pystysuoraa kallionseinää,
jota vasten virta löi kuohuen ja laski mahtavasti kohisevana koskena
alas suureen, hiljaiseen lampeen. Jyrkän rantakallion juurella oli
komeita lohia, jotka ponnistelivat nuolennopeassa virrassa; mutta
siitä huolimatta olisi minun perhosonkeni voinut yhtä hyvin heittää
Yukonvirtaan. Vastakkaisella rannalla ei voinut kalastaa — siellä ei
ollut tilaa heittää onkea maihin, ja virta oli liian syvä ja voimakas
kahlattavaksi — ja sillä rannalla, missä lohia oli, ei ollut tilaa
seisoa. Jos minulla olisi ollut matkassa kaksi oivaa intiania, olisin
mennyt kanootillani nopeaan virtaan kalastamaan intianien pysyttäessä
kanoottia kekseillä kohdallaan. Mutta minulla ei ollut kahta oivaa
intiania, ja se yksi, joka oli mukanani, ei halunnut ryhtyä uhkapeliin.
Niin poistuimme nälkäisinä, miltei nähden ja kuullen suurten, merestä
vasta nousseiden kalojen molskeen.
Eräänä päivänä, kun seurasin erästä piikkisikaa nähdäkseni minne
se oli menossa, tulin kapealle polulle, joka kulki muutaman sataa
metriä pitkin kallion reunaa, aivan lohipaikan yläpuolella ja noin
neljänkymmenen jalan päässä tuimasta koskesta.
Minulla oli ongenvapani mukanani, ja yrittämättä heittää sitä pudotin
perhoni virtaan ja annoin kelan kieppua auki. Kun siima suoristui,
kohotin vavan päätä ja annoin perhoni tanssien ja hyppien liukua pitkin
pintaa pyörteeseen suureen kallionkoloon. Yhtäkkiä viidenkolmatta
naulan painoinen kala tarttui onkeeni; mutta siinä samassa se myöskin
meni virran mukana alaspäin, enkä minä täpärältä paikaltani saanut sitä
estetyksi. Alaspäin se meni, ponnahti huiman korkealle ylös vedestä
ja komealla vauhdilla huristi koko siimani kelasta aina loppusointuun
asti, ja silloin tapsi katkesi kuin hämähäkin lanka.
Käärin siiman kelaan pahoilla mielin, pohtien itsekseni sitä
ratkaisematonta kysymystä, olisinko koskaan voinut nostaa lohtani
kolmenkymmenen jalan syvyydestä, vaikka sen olisinkin saanut
väsytetyksi. Sitten, koska ihmisen luonto on heikko, panin onkeeni
vahvan, kaksinkertaisen tapsin ja pudotin virtaan toisen perhon. Jospa
en saisikaan lohta, niin kannattihan uhrata perho ja tapsi, kun sai
tuntea sen nykäyksen ja nähdä sitten sen peloittavan menon myötävirtaan
ja miten se hyppi, hyppi, aivankuin Endorin noita olisi ratsastanut sen
pyrstöllä luudanvartensa asemasta.
Vilkas, nuori lohi iski suinpäin kiinni toiseen perhooni, ja kun siima
oli vahva, sain sen väsytetyksi virrassa ja kuletin kallion juurelle,
kun se oli vallan lakannut sätkyttelemästä ja hyppimästä. Minun oli
mahdoton päästä alas, sentähden aloin paikaltani käsin lappaa siimaa
ja vetää kalaa suoraan ylös. Lohi tuli helposti siksi kunnes sen
pyrstö nousi vedestä; silloin se nyki ja tempoi liiaksi, perho heltisi
ja lohi hävisi pyörteeseen; se läimähytti vielä leveällä pyrstöllään
näyttääkseen minulle, kuinka suuri se oli.
Aivan alapuolellani suuri kivi kohotti päätään ja hartioitaan virran
pyörteestä. Kanoottini nuoraa pitkin saattaisin helposti kavuta sille
kivelle ja olla varma seuraavasta lohesta. Takaisin pääsy olisi
vaikeampi, mutta lohen takia kannattaa nähdä vähän vaivaakin; niinpä
jätin onkeni siihen ja läksin takaisin leirille noutamaan vahvaa
nuoraa, jota oli vyyhdessä kanoottini keulassa. Päivä oli kulunut jo
pitkälle iltapuoleen, ja minä kiiruhdin pitkin polkua, koko huomio
tällä vaarallisella tiellä kiinnitettynä jalkoihini — ylläni jyrkkä
kallio ja allani huima virta — kun yhtäkkiä minut säikähytti äänekäs
_huu-uh_. Siinä polun käänteessä, ei täyden kymmenen metrin päässä,
seisoi suuri karhu ja pysähytti minut kerta kaikkiaan, sulkien tieni
aivan yhtä täydellisesti kuin jos itse vuori olisi suistunut eteeni.
Siinä ei ollut aikaa ajatella; hämmästys ja kauhu olivat liian suuret.
Vaistomaisesti minäkin huuhautin _huu-uh_, kuten karhu hetki sitten oli
puhaltanut suurista keuhkoistaan, ja seisoin pölkkynä, kuten sekin. Se
oli yhtä säikähtynyt kuin minäkin, siitä ainakin olin varma.
Luulen, että meidän kummankin aivoissa pyöri sama, ainoa ajatus:
»minä olen satimessa; miten tästä pääsen?» Eikä sille enempää kuin
minullekaan oltu koskaan opetettu, miten tällaisissa tapauksissa
olisi meneteltävä. Sillä oli ilmeinen halu jatkaa matkaansa. Jokin,
kenties puoliso, kutsui sitä virtaa ylös; muuten se olisi pyörähtänyt
polulla ja hävinnyt jo ensi hälinästä. Mutta miten pitkälle se saattoi
luottaa edessään seisovan eläimen pelkuruuteen? Näin se ilmeisesti
ajatteli. Jos olisin tullut hituista ennen tai se hituista myöhemmin,
niin olisimme tulleet vastakkain aivan polun käänteessä; se olisi
saattanut käydä kimppuuni äkillisessä, sokeassa raivossa, ja jompikumpi
meistä olisi ollut mennyttä kalua. Nyt kävi niin, että se näki minun
tulevan mitään aavistamatta, ja rauhaa haluava kun oli, pysäytti minut
käskevällä _huu-uh_-huudollaan ennenkuin tulin liian lähelle. Se ei
murissut eikä ärissyt eikä näyttänyt vihaiselta; syvä ihmettely ja
kysymys vain kuvastui sen katseessa, joka kiinnittyi minun silmiini ja
näytti tunkevan lävitseni päästäkseen selville, mitä minä ajattelin.
Katsoin sitä silmään suoraan ja kiinteästi, mikä kenties oli
järkevintä, mitä siinä tilanteessa saatoin tehdä, vaikka tein sen
aivan tietämättäni. Seuraavan lyhyen hetken kuluessa ajattelin sitten
koko joukon asioita. Ei ollut pääsyä ylös eikä alas. Minun täytyi
joko mennä eteenpäin tai palata takaisin. Jos hyppäisin sitä kohden
kirkaisten, kuten olin tehnyt ennen toisenlaisissa tilanteissa, niin
eikö se saattaisi vihaisesti karata kimppuuni, kuten kaikki villit
eläimet saarroksiin jouduttuaan? Ei, se oli nyt myöhäistä; kirkaista
olisi pitänyt heti vastakkain tullessamme. Nyt se näyttäisi joutavalta
kerskailulta; se on tehtävä heti empimättä tai ei ensinkään. Toisella
puolen, jos kääntyisin takaisin, niin se seuraisi minua aina kallion
laitaan saakka ja tulisi yhä rohkeammaksi, mitä pitemmälle tultaisiin;
sitä paitsi tie oli vaarallinen ja karhulla olisi puolellaan kaikki
edut sekä tien tarkka tunteminen. Lisäksi oli myöhä ja minä tarvitsin
lohta illallisekseni.
Myöhemmin olen ajatellut, minkä verran se ymmärsi noista mietteistäni
ja miten se tuli siihen johtopäätökseen, johon se varmasti tuli,
nimittäin etten minä aikonut sille mitään pahaa, vaan tahdoin
ainoastaan päästä eteenpäin enkä aikonut väistyä tieltä. Koko ajan
katsoin siihen järkähtämättä kunnes sen silmät alkoivat menettää
tarkkaavaisuutensa. Käteni kävi kiinni metsästyspuukkoni varteen.
Raskaan aseen kosketus vähän rohkaisi; vaikka oikeastaan olisin
uskaltanut ennemmin hypätä virran kuohuihin kuin ryhtyä mittelemään
jättiläisvoimaisen karhun kanssa tällaisella kapealla polulla. Yhtäkkiä
sen katse siirtyi silmistäni. Se käänsi päätään katsoen alas ja ylös.
Heti tiesin, että olin voittanut ensi otteen ja myöskin polun, jos
jaksoin pysyä kylmäverisenä.
Astuin askeleen pari eteenpäin aivan rauhallisesti, katse koko ajan
siihen kiinnitettynä. Se virnisti suutaan niin että valkeat hampaat
vilahtivat; mutta sitten se käänsi päänsä katsoakseen taakseen tietä,
jota oli tullut ja samassa se oli hävinnyt. Kului vain hetkinen, kun
sen kuono ja silmät jo kurkistivat kallionkulman takaa. Se tahtoi
nähdä, olinko vielä paikallani. Kun sen kuono taas vetäytyi pois, menin
eteenpäin aina nurkalle saakka ja tulin ihan sen eteen. Se seisoi
katselemassa alas jyrkänteeltä löytyisikö alhaalta mitään muuta tietä.
Nyt se oli käynyt levottomaksi; matalaa, valittavaa murinaa kuului
polkua pitkin. Minä istuuduin kivelle aivan sen tielle; nyt aloin ensi
kerran huomata tilanteen koomillisuutta, ja se antoi minulle rahtusen
lohtua. Aloin puhua sille, en leikillisesti, vaan siten kuin olisi se
ollut skotlantilainen, jota voi vain todistelulla järkyttää. »Olet
satimessa, Mooween, pahassa satimessa», koetin puhua lempeästi; »mutta
jos olisit pysynyt kotosalla hämärään asti, kuten karhun pitäisi,
niin nyt olisimme molemmat tyytyväisiä. Olet pannut minut myöskin
satimeen, kuten näet; ja sinun on laskettava minut pois siitä. Minä
en aio kääntyä takaisin. Minä en tunne polkua niin hyvin kuin sinä.
Sitäpaitsi, kohta on pimeä, ja minä luultavasti taittaisin niskani
tällä polulla pimeässä. On häpeä. Mooween, panna herrasmies tällaiseen
satimeen, missä minä olen tällä hetkellä sinun tyhmän huolimattomuutesi
takia. Miksi et vainunnut minua aikaisemmin, niinkuin kaikki muut
paitsi tyhmät karhut olisivat tehneet, ja mennyt jotakin muuta polkua
yli vuoren? Miksi et kiivennyt tuohon kuuseen äsken ja antanut minulle
tietä?»
Olen pannut merkille, että kaikki villieläimet tulevat rauhattomiksi
kuullessaan ihmisen äänen, vaikka hän puhuisi aivan rauhallisestikin.
Siinä on jotakin syvää ja salaperäistä, jotakin, joka käy peräti
yli niiden ymmärryksen; ja ne pakenevat sitä kiireesti, jos vain
voivat. Minulla on myöskin se usko, että kaikki eläimet, villit ja
kesyt, ymmärtävät meidän mielentilaamme paremmin kuin luulemmekaan;
ja Mooweenin käyttäytyminen tuolla kapealla polulla on pikemmin
omiaan vahvistamaan kuin heikentämään tätä oletusta. Saatan
mielikuvituksessani nähdä sen nyt kääntelemässä ja vääntelemässä
päätään rauhattomana, puoliarka ilme silmissään, kun se salaa aivan
kuin häpeissään vilkaisi minuun; ja taas kuului matalaa, epäröivää
uikutusta, joka sekoittui alla olevan kosken ryöppyyn ja sorinaan.
Karhua, samoin kuin kettuakin, harmittaa joutua alakynteen. Jos
se menee loukkuun, niin se ottamaan tultaessa harvoin murisee tai
vastustelee, kuten ilves ja saukko ja yleensä muut villieläimet
tekevät. Se on tehnyt sinulle kepposia ja näyttänyt etevämmyytensä
niin usein, että se on perin masentunut ja murtunut, kun lopulta
tapaat sen avuttomana ja voitettuna. Se näyttää kokonaan unohtaneen
suuren voimansa sekä hampaittensa ja kynsiensä peloittavan mahdin.
Se laskee päänsä etukäpäliensä väliin, kääntää silmänsä poispäin, ei
katso sinuun eikä salli sinun nähdä, miten häpeissään se on. Tuon
kaiken voit nähdä yhdeksällä kerralla kymmenestä, milloin löydät karhun
tai ketun loukustasi. Jotakin sellaista oli varmaan Mooweeninkin
katseessa ja ryhdissä nyt, kun istuin siinä sen polulla ja hymyilin sen
hämmennykselle.
Lähellä karhua kohosi kalliokosta kuusi ja ulottui ylös erääseen
kallionreunaan saakka. Karhu kääntyi hitaasti sitä kohti, mutta
vilkaisi vielä katsomaan minua, joka istuin siinä sen omalla polulla
—, jota se ei enää voinut pitää omanaan, — ja hymyilin sen tappiolle.
Sitten se väistyi polulta kuin sähköiskusta ja ponnahti puuhun
säikkynein nytkähtävin hyppäyksin. Niin suureksi eläimeksi se kiipesi
hämmästyttävän nopeasti, mursi pienet oksat tieltään, viilteli paksua
kuorta suurilla kynsillään ja ryöpytti jälkeensä alas roskaa ja
tomua, jota tuli kuin satamalla, kunnes se ulottui kallion reunamalle
ja hyppäsi sinne. Sinne se pysähtyi ja katsoi alas nähdäkseen, mitä
minä aioin lähinnä tehdä. Siinä se seisoi, suuri pää riippuen alas
kallionreunalta, ja tuijotti minuun, kunnes nousin ja lähdin hiljaa
polkua alas.
Seuraavana aamuna palasin takaisin lohisyvänteelle. Kova kallio ei
tarjonnut, kuten metsän pehmeä sammal, mitään merkkejä, — joita olisin
ollut erittäin halukas näkemään, — oliko karhu tullut takaisin puuta
pitkin alas vai oliko se löytänyt jonkun muun tien vuoren yli. Sille
paikalle, missä olin seisonut silloin kun sen mahtava _huu-uh!_ minut
pysäytti, panin suuren lohen, mikä on sellainen makupala, että sen
tähden karhu kernaasti poikkeaa kauaskin tieltään. Seuraavana aamuna
kala oli poissa; saattoi olla, että seuraavalla matkalla Mooweenia
odotti siinä polun käänteessä toinen ja mieluisampi yllätys kuin
ensimmäisellä.