Tuli päivä, jolloin istuessani kalastamassa kalliolla huomasin
emo-kalasääsken äänen muuttuneen, kun se tuli liitäen minun
kalastuspaikalleni, — _Tsip tri'vii. Tsip tsip, tsi'viiii!_ Se oli
ilmeisesti kalastajien tavallinen huuto, mutta siinä oli uusi sävy,
riemun ja tyydytyksen sävy, joka tahtoi sanoa, että katsoppas tänne!
Ennenkuin saatoin kääntää päätäni, sillä kala nyki paraikaa, tuli
perässä toisia ääniä, — _Pip, pip, pip, tsp'iii! Pip, tsi'vii! Pip,
tsi'viiii!_ Se oli kummallinen sekasotku, joukko yhtaikaa kuuluvia
hyvänonnentoivotus-huutoja; päätäni kääntämättä tiesin nyt. että kaksi
uutta kalastajaa oli liittynyt pyyntikuntaan.
Emolintu — sen voi paikalla tuntea siitä, että se on suurempi kooltaan
ja sen rintatäplät ovat tummemmat — kääntyi minua kohti, kun minä
katsahdin tulijoita lausuakseni ne tervetulleiksi, ja lensi suoraan
pääni ylitse, ja pienokaiset lentää räpsyttelivät lystikkäästi sen
takana. Kaksi päivää aikaisemmin, jolloin minä läksin retkelle toiselle
järvelle pyytämään suurempia taimenia, pikku kalasääsket seisoivat
vielä pesän reunalla, korvat kuuroina aikuisten lintujen vakuutuksille,
että oli jo tullut aika käyttää suuria siipiä. Viime kerran ne
nähdessäni kiikarillani oli emolintu toisessa puussa, isä toisessa,
kummallakin mukanaan kala, jota ne näyttivät poikasille viettelevän
lyhyen välimatkan päästä, kehoittaen niitä kalasääskien kielellä
tulemaan ottamaan kalaansa; nuoret linnut puolestaan venyttivät
nälkäisinä siipiä ja kaulaa ja koettivat viheltää kalaa luokseen, kuten
vihelletään koiraa yli kadun.
Minun poissa ollessani olivat emon kepposet ja kärsivällisyys
tehneet tehtävänsä. Poikaset lensivät jo koko hyvin. Nyt ne olivat
ensimmäistä kertaa kalanpyyntiä oppimassa, ilmeisestikin; ja minä
lakkasin kalastamasta, antaen täyn vaipua pohjamutaan — missä ankerias
tuotapikaa sotki koukkuni vanhaan juureen — katsoakseni, miten linnut
menettelivät. Sillä kalastus ei ole Ismaquesilla vaistossa, vaan se on
yksinkertaisesti harjoituksen tulos. Aivan samoin kuin nuoret saukot
tunsivat nekin jokapäiväisestä kokemuksesta vain, että kala oli niiden
oikea ruoka, eikä teiret ja jänikset. Jos ne jätetään yksikseen ja
erittäinkin jos niitä ruokitaan lihalla ja sitten päästetään vapaiksi,
ne siirtyvät suoraapäätä vanhaan haukkojen tapaan ja lähtevät ajamaan
saalista metsästä, mikä on paljon helpompaa. Kalaa pyytämään niitä
on opetettava ensi päivästä lähtien, jolloin ne jättävät pesän. Ja
jokaisen on kerrassaan jännittävää katsoa, mitenkä se käy päinsä.
Nuoret kalasääsket lensivät raskaasti pieniä säännöttömiä ympyröitä,
pälyten harjaantumattomilla silmillään vettä tehdäkseen ensimmäisen
syöksynsä. Niiden yläpuolella leijaili emo-lintu levein tasaisin
siivin, viheltämällä ohjaten aloittelijoiden suuntaa. Kalaa oli
runsaasti, mutta siinä ei vielä ole kyllin kalasääskelle, jonka on
nähtävä saaliinsa kiitävän lähellä pintaa, jotta se voi ajatella
syöksymistä. Kalat hyppelivät järvessä ja aurinko paistoi kirkkaasti.
Pienillä kalastajilla oli täysi työ, kun ne kirkkaassa ilmassa
pitivät silmällä liikettä järven pinnalla. Niiden silmät eivät vielä
olleet kyllin nopeat huomaamaan, milloin piti syöksähtää. Jokainen
valonheijastus syvyydestä alhaaltapäin sai ne huutamaan: _pip! pip!_
»Tuossa on!» _pip! pip!_ »Tuossa menee!», niinkuin poika, jonka onkea
ensi kerran kala nykii. Mutta emon lyhyt kirkas vihellys pysäytti ne
ennenkuin ne ehtivät alkaakaan pudota. Silloin ne lentää räpsyttivät
ylös emon luokse tehden innokkaasti vastaväitteitä ja vakuuttaen, että
ne kyllä osaisivat ottaa kalan aivan varmaan, jos vain emo antaisi
niiden koettaa.
Kun ne liitivät minun ylitseni, niin toinen poikasista sattui
huomaamaan minun välkkyvän kalakasani kalliolla. _Pip, tsi'viii!_ se
vihelsi, ja ne tulivat molemmat alas kuin raketit. Niillä oli nälkä,
siinä oli kalaa aivan kynnen tavoitettavissa, eivätkä ne olleet
ensinkään huomanneet minua, joka istuin hyvin hiljaa kallioiden
keskellä. _Pip, pip, pip, hurraa!_ ne piipittivät alas tullessaan.
Mutta emo-lintu, joka oli huomannut minut kalakasoineni jo heti ensi
kierroksellaan, liiti nopeasti väliin ja kirkui omituisella toruvalla,
puoleksi vihaisella, puoleksi hätäisellä äänellä, jommoista en ollut
kuullut sen milloinkaan ennen käyttävän, _tsip, tsip, tsip! tsip!
tsip!_. — Ääni kävi kerta kerralta terävämmäksi ja kimakammaksi, kunnes
poikaset tottelivat sitä ja kääntyivät pois. Kun katsahdin ylös, olivat
ne juuri pääni päällä ja katselivat minua innokkain ihmettelevin
silmin. Sitten emo johti ne laajassa kaaressa loitommaksi ja puheli
niille viisain rauhallisin vihellyksin ennenkuin se opasti ne takaisin
pyyntiyrityksiin.
Nyt ne liitelevät ympyröitään aivan erään kalaparven yläpuolella.
Toinen poikasista näkee kalan ja laskeutuu alemmaksi seuraamaan sitä.
Emokin näkee sen ja huomaa, että kala on kohoamassa pinnalle ja jättää
viisaasti nuoren kalastajan yksin. Tämä on liian lähellä vettä nyt,
välkkyvät ja tanssivat aallot hämmentävät sitä. Kalan hopeavälke häipyy
sen näkyvistä aallonharjan kimmellykseen. Emolintu kohoaa korkeammalle
ja viheltää poikasenkin ylemmäksi, mistä se voi nähdä paremmin. Mutta
sieltä näkyy kala taaskin, ja poikanen, nälissään ja maltittomana,
kokoo siipensä hyökkäykseen. _Tsip, tsip!_ »odota, se menee alas»,
varoittaa äiti. Mutta nuori lintu on liian nälissään odottamaan ja
syöksyy alas kuin nuoli. Se on tuskin metrin päässä vedenpinnasta,
kun suuri vaahtopää aalto nousee ja säikähyttää sitä. Se epäröi,
tekee käännöksen ja lentää räpsyttää lystikkäästi poispäin. Silloin
vaahtopään alta näkyy taas hopeavälke. Lintu syöksyy alas paikalla, —
_uh! buu!_ — niinkuin poika, joka ensi kerran sukeltaa. Se on hyvän
aikaa poissa näkyvistä, jolloin jo kaksi aaltoa vyöryy sen ylitse, ja
minä pidätän henkeäni odottaessani sen ylösnousua. Sitten se tulee
esiin pärskyttäen ja pudistellen, ja tietenkin ilman kalaa.
Kun se nousee raskaasti, niin emo, joka on liidellyt sen yläpuolella
vihellellen neuvoa ja rohkaisua, pysähyttää vauhtinsa kerrassaan
lyömällä kerran siipensä ilmaa vasten. Se on nähnyt saman kalan ja
huomannut, miten se pujahti tiehensä kun poikanen syöksyi veteen ja
näkee sen nyt kalaparven reunalla, missä karpit leikkivät. Se tietää,
että nuoret oppilaat menettävät helposti intonsa, ja että nyt oli
aika rohkaista sitä. _Tsip, tsip!_ »odota, minä näytän sinulle», se
viheltää; — _Isiiiip!_ lopussa terävä korostus, minkä äänen pian
huomasin ilmaisevan hyökkäystä. Huutaessaan se kokoo siipensä ja
ampuu alaspäin molskahtaen voimakkaasti veteen poikkipäin aaltoa, jää
sen alle ja nousee ylös toiselta puolelta pitäen kynsissään suurta
säynävää. Pienokaiset seuraavat, viheltävät ihastustaan ja puhelevat
sille, että ehkäpä nyt on aika palata pesälle ja katsoa tätä kalaa,
ennenkuin jatketaan kalastamista. Mikä tietenkin merkitsi sitä, että
ne tahtoivat syödä sen ja mennä maata täysin tyytyväisinä hauskaan
kalastusmatkaansa; ja sillä olisi päästy sen päivän opinnoista.
Emolla on kumminkin toiset tuumat viisaassa päässään. Se tietää,
etteivät poikaset vielä ole väsyneet, vaan ainoastaan nälkäisiä,
ja että on vielä opetettava paljon, ennenkuin säyneet lakkaavat
parveilemasta ja kalasääsket voivat palata rannalle. Se tietää myöskin,
etteivät ne ole vielä oppineet niitä kahta asiaa, joita oppimaan
se toi ne: että kala on aina otettava kun se nousee pinnalle, ja
syöstävä veteen aina etupuolelta aaltoa vastaan, harjan alle. Se pitää
kalaa lujasti kynsissään, kumartuu hitaasti lentäessään ja lyö sen
koukkupäisellä nokallaan tainnoksiin yhdellä iskulla selkärankaan.
Sitten se pudottaa sen takaisin aaltoihin. Nousten kallioni huipulle
minä saatan silloin tällöin nähdä sen liikuskelevan lähellä veden
pintaa.
_Tsiiiip!_ »koetappas nyt», se viheltää.
_Pip, pip!_ »tuossa menee!» huutaa se poikanen, jonka koe
äsken epäonnistui, ja se syöksyy alas ja sukeltaa veden alle
mallittomuudessaan unohtaen neuvot ja esimerkin ja edellisen
kokemuksensa.
Taaskin aallot lyövät sen ylitse, mutta emon vihellyksessä on
tyytyväinen sävy, joka kertoo minulle, että se näkee poikasen ja että
tämä tekee tehtävänsä hyvin. Kun se hetken päästä tulee taas näkyviin
pyristen ja tirskuen, niin se pitää kiinni kalastaan ja kirkuu ilosta.
Se lentää pois matalaa raskasta lentoa pesälle. Emo kaartelee hetken
sen yläpuolella ollakseen varma, ettei saalis ole liian raskas; sitten
se palaa toisen aloittelijan luokse ja liikkuu edestakaisin kalaparven
reunoilla.
Nyt käy selväksi minunkin silmilleni, että nuoret kalasääsket ovat
luonteeltaan perin erilaiset. Ensimmäinen oli innokas, itsepäinen ja
malttamaton; toinen on tyynempi, voimakkaampi ja tottelevaisempi. Se
tarkkaa emoa, se ottaa varteen merkit. Viisi minuttia myöhemmin se
tekee komean, mallikelpoisen hyökkäyksen ja nousee ylös kaloineen. Emo
viheltää kiitosta laskeutuessaan sen rinnalle. Seuraan niitä silmilläni
kun ne pakisten keskenään kuin kaksi vanhaa tuttavaa menevät hiljaista
lentoa yli vaahtopäiden ja kohoavat suippenevien puunlatvojen päällitse
pesälle.
Nyt ovat päivän opinnot lopussa, ja minä menen takaisin täkyongelleni
saatuani uutta ihmettelemisen aihetta noilta kalastajaveljeskunnan
siivellisiltä jäseniltä. Kenties on mietteissäni myöskin kateutta
kun solmin uuden koukun entisen sijaan, jota ankerias sillä hetkellä
varmaankin juuri koetti nyhtää pois leuastaan syvällä mudassa. Olisipa
minua vain joku opettanut tuolla tavalla, niin varmaan olisin nyt
parempi kalanpyytäjä.
Seuraavana päivänä, kun emo tuli poikasineen järvelle kalaparven luo,
oli niille valmistettu yllätys. Puolen tuntia olin jo ollut odottamassa
niiden tuloa. Ismaquesin kalanpyynnissä oli muutamia seikkoja, jotka
hämmästyttivät minua ja hämmästyttävät minua vielä nytkin. Jos se olisi
pyytänyt kalat nokallaan, siihen tapaan kuin koskelo ja saukko, niin
olisin ymmärtänyt sitä paremmin. Mutta pyytää kalaa — jonka uinti on
nopea kuin salama veden alla — jaloillaan, voimatta veteen tultuaan
nähdä kalaa yhtä vähän kuin jalkojaan, siihen tarvitaan hämmästyttävää
laskutaitoa. Ja minä olin keksinyt juonen, jonka avulla toivoin saavani
selville, mitenkä se tapahtui.
Kun kalastajat luovivat näkyviin ja niiden innokas kirkuminen kuului
niiden edellä yli järven, niin minä meloin kiireesti järvelle ja laskin
irti puolen tusinaa säyneitä matalaan veteen. Olin pitänyt niitä
hengissä niin kauan kuin mahdollista suuressa sangossa, ja niissä oli
vielä niin paljon henkeä jäljellä, että ne kykenivät liikuttelemaan
eviään lähellä pintaa. Kun kalastajat saapuivat, istuin paraikaa
kalliokossa, kuten tavallista, odotellen emolinnun _tsi'vii_ huutoa.
Mutta minun viisas keinoni ei vienyt mihinkään tuloksiin, paitsi
mahdollisesti siihen, että linnuilta meni sen päivän opinnot pilalle.
Ne näkivät syöttini paikalla. Toinen poikasista sukelsi suin päin, meni
veden alle, menetti kalansa, kohosi, syöksyi taas. Sillä kertaa se sai
sen ja meni tirskuen matkaansa. Toinen odotti otollisinta aikaa, tuli
veteen pitkällä sukkelalla syöksyllä ja sai kalansa menemättä veden
alle. Harjoitus oli lopussa melkein ennen kuin se oli alkanutkaan.
Emo kaarteli ympäri muutamia hetkiä ihmeissään katsellen, kun nuoret
kalamiehet lentää räpsyttivät rinteen yli pesälle. Jotakin oli
hullusti. Se oli kalastanut kylliksi kauan tietääkseen, että menestys
merkitsi jotain muutakin kuin hyvää onnea; ja tämän aamun menestys oli
ollut liian helppo. Se liiteli hitaasti yli matalikon pannen merkille,
että kalat olivat paikassa, minne ne ilmeisesti eivät kuuluneet, ja
laskeutui epäluuloisesti tarkastamaan muuatta suurta säyneitä, joka
kellui maha ylöspäin vedenpinnalla. Sitten se syöksähti veden alle,
minne minun katseeni ei voinut seurata sitä, tuli takaisin, silläkin
kala mukanaan, ja seurasi poikasia pesälle.
Seuraavana päivänä viritin ansan uudelleen samalla tavalla. Mutta
emo, jolla poikasten opetus yksin oli silmämääränä, muisti eilisen
päivän ansaitsemattoman menestyksen ja tuli tutkimaan, jättäen
poikaset kaartelemaan etäisemmälle rannalle. Siellä olivat kalat
taaskin matalassa vedessä, ja tuolla — aivan liian helppoa — oli kaksi
kuollutta kalaa kellumassa aalloilla. Se teki äkkiä käännöksen ja
meni takaisin ikäänkuin se ei olisi nähnyt mitään, vihelsi oppilaansa
luokseen ja liiti niiden kera toisille kalapaikoille.
Tuota pikaa kuulin toisesta paikasta niiden piipitykset ja terävän,
lopussa kohoavan _tsiiiip_-huudon, mikä oli emon syöksymismerkki.
Meloin paikalle kanootillani ja löysin ne kaikki kiertelemässä ja
sukeltelemassa kalaparven kohdalla, missä tiesin kalojen olevan
pienempiä ja vikkelämpiä ja missä oli liljakaislikkoa, joka tarjosi
pakosataman, minne ei mikään haukka voinut niitä seurata. Parikymmentä
kertaa näin niiden hyökkäävän onnistumatta, emon kaarrellessa niiden
yläpuolella tai rinnalla viheltäen neuvojaan ja rohkaisuaan. Ja kun ne
vihdoin tavoittivat kalansa ja kantoivat sen pois vuorelle päin, niin
niiden siipien lyönneissä ja viheltävissä kirkaisuissa kuului sellaista
riemua, jommoista ei ollut voinut huomata edellisenä päivänä.
Emo seurasi niitä matkan päästä ja tultuaan minun kalaparveni
kohdalle poikkesi vielä kerran katsomaan siellä olevia kaloja. Kolme
oli nyt kellumassa kahden asemasta; muut — mitä niistä oli jäljellä
— ponnistelivat voimattomina vedenpinnalla. _Tsip, tsi'viii!_ se
vihelsi halveksivasti: »runsaasti kalaa täällä, mutta ei tästä ole
kalastukseen.» Sitten se syöksyi, meni veden alle, tuli ylös mukanaan
suuri säyne — ja oli samassa omilla teillään, jättäen vain veden
räiskeen ja avartuvan ympyrän nauravia, tanssivia, kiusoittavia
aallonväreitä kertomaan minulle, kuinka se tavoittaa kaloja.