_Uiit, uiit, tsi'vii! Uiit, uiit, uiit, tsi'viiii!_ kimakka ääni kaikui
pääni päällä. Se oli Ismaquesin metsästyshuuto. Olin parastaikaa
kalastamassa. Katsahdin taivaalle ja näin suurten siipien leijailevan
ylitseni, ehdinpä vielä huomata sen silmissä tutkivan välähdyksen, kun
se katsoi kanoottiani ja takanani olevaa viileää kivikoloa nähdäkseen,
olinko saanut mitään. Jos se huomasi kalaläjän — hopealäikän mustalla
kalliolla, minne viskelin säyneitä, joita ongin karhun syötiksi — niin
se pudottausi alemmaksi kummissaan katsomaan, miten minä menettelin.
Jos taimen ei ottanut nykäistäkseen ja sen terävä silmä ei nähnyt
kanootissani vilahdustakaan punaista ja kullan viiristä, niin se
pyörähti pois ja kirahti ystävällisesti _k'ouii!_, miltä on hyvän
kalaonnen toivotus ammattitoverille. Sillä Ismaques ei ole kateellinen
eikä vahingoniloinen. Se elää sovussa maailman kanssa, ja jos nakkaat
maihin suuren taimenen, niin on se siitä hyvillään silloinkin, kun
se itse on nälkäinen ja pesässä kirkuvien poikasten melu vihloo sen
sydäntä.
Ihmettelenpä, mikä kalastuselinkeinossa on se, joka näyttää muuttavan
itse leopardin pilkutkin, joka muuttaa miehen mielen samalla kuin
se saa hänet kiiruhtamaan purolle silmujen turvotessa keväällä.
Katsoppa vain Keeonekhia, saukkoa. Ennenkuin siitä sukesi kalastaja,
se todennäköisesti oli julma, verenhimoinen ja ilkeänhajuinen, kuten
kaikki näädänheimon eläimet. Nyt se elää sovussa koko maailman kanssa,
on puhdas, ystävällinen ja leikkisä kuin kissanpoikanen ja uskollinen
kuin koira, jos sen kesytät. Ja katsoppa Ismaquesta, kalasääskeä.
Ennenkuin siitä tuli kalastaja, sitä tietenkin vihattiin, kuten kaikkia
muitakin haukkoja sen julmuuden ja rosvoilemisen takia. Sen siipien
varjokin jo sai arat menemään piiloon. Närhit ja varikset rääkyivät
sille »varas, varas», ja kotka kajahutti sotahuutonsa ja syöksyi esiin
valmiina tappeluun. Nyt pikkulinnut rakentavat pesänsä sen suuren
tuvan risujen lomiin ja ovat sen siipien suojassa varmassa turvassa.
Sillä pöllö ja haukka ja metsäkissa ovat jo aikoja sitten oppineet
pysyttäytymään poissa Ismaquesin olinpaikoilta.
Ei ainoastaan linnut, vaan ihmisetkin tietävät Ismaquesin muuttuneen.
Tunnen tuskin yhtään metsästäjää, joka ei poikkeaisi tieltään
ampuakseen haukan, mutta tälle saman julman heimon siivelliselle
kalastajalle ne toivovat sydämestään hyvää onnea, silloinkin kun
näkevät sen nousevan raskaasti juuri siitä syvänteestä, missä
heidän suuri taimenensa asuu ja minne he aikoivat heittää perhonsa
auringonlaskussa. Koko Uuden Englannin etelärannikolla tervehtivät
kalastajat suurella ilolla sen tuloa — joka on säännöllinen kuin itse
almanakka. Ainakin yksi valtio, jossa kalasääski on hyvin yleinen,
suojelee sitä lailla, ja meidän puritani-esi-isämmekin, jotka eivät
näy laatineen eikä totelleen mitään metsästyslakeja, katsoivat siihen
ystävällisin silmin ja asettivat sen poikkeusasemaan, vaikka he muuten
pitivät kaikkien eläinten tappamista luvallisena. Heidän kunniakseen
mainittakoon, että heidän keskuudessaan kerran »julkisesti nuhdeltiin»
erästä nuorta herraa Eliphalet Bodmania, joka nähtävästi oli Belialin
poika, siitä, että hän oli väkivaltaisesti ruudilla ja kuulalla
tappanut yhden kalasääsken ja ilkivaltaisesti pirstonnut pesän ja munat.
Oliko tämä viimeksimainittu teko myös tehty »väkivaltaisesti ruudilla
ja kuulalla», pamauttamalla pesä hajalle vanhalla pyssyllä, vai
yksinkertaisesti poikien tavalla kiipeämällä puuhun, sitä eivät
turhantarkat vanhat kaupunginasiakirjat kerro. Mutta kaikki tuo
osoittaa, että rannikolla asuvat esivanhempamme olivat hyväsydämisiä
ihmisiä, että he suhtautuivat tähän kelpo kalastajaan, joka rakensi
pesänsä heidän kynnyksensä edustalle, melkein samoin kuin saksalainen
maalaisrahvas suhtautuu haikaraan, joka rakentaa pesänsä heidän
savupiipulleen, ja pitivät sen tuloa hyvän onnen ja runsaan saaliin
enteenä kalastajille. Kaukana erämaan sydämessä, missä Ismaques,
jota ei puute eikä yltäkylläisyys ole turmellut, pesii ja kalastaa,
aivan kuin sen esi-isät tuhansia vuosia sitten, tapaa vielä saman
kunnon linnun, joka kiihoitti meidän poikamaista mielikuvitustamme ja
voitti puolelleen meidän rannikolla asuvien esivanhempiemme sydämet.
Vastapäätä järven rannalla olevaa leiriäni, missä eräänä kesänä
kauan oleskelin kauniin paikan ja runsaan kalansaaliin takia, oli
kalasääskipari rakentanut pesänsä vuoren rinteellä olevan suuren kuusen
latvaan. Tämä lintupari se joka päivä kierteli kanoottini yllä tai
kallioiden kohdalla minun kalastaessani katsomassa, miten minä jaksoin
ja joka kerta poistuessaan ne kirahtivat ystävällisesti _tsi'vii!
tsi', ts'viiii!_ »Onnea ja hyvää kalansaalista!» Tarvittaisiin paljon
todisteita ennenkuin tulisin vakuutetuksi siitä, etteivät ne pitäneet
minua kalastajatoverinaan ja vilpittömästi iloinneet seuratessaan minun
menettelytapojani ja menestystäni.
Aluksi menin pesälle, en niin paljon tutkiakseni kalasääskiä kuin
luodakseni pikaisen silmäyksen metsän arkaan villiin elämään, joka
on piilossa useimmilta silmiltä. Kalan saalis oli hyvä, ja molemmat
emälinnut olivat taitavia kalastajia. Niin kauan kuin poikaset olivat
kasvuiässä oli kuusenlatvan suuressa pesässä aina kalaa viljalti.
Ylijäämä tästä yltäkylläisyydestä, päät, luut ja tarpeettomat jätteet,
oli viskattu pesästä maahan nälkäisten saaliinhakijain herkkupaloiksi.
Niinpä vesikko jätti sammakkometsästyksensä purolla tuntiessaan hyvää
lemua ilmassa. Haisunäätä kömpi alas mäkimailtaan ja ilmaisi tulonsa
kumealla huudolla. Kärpät, ja kerran muuan harmaa vanha mäntynäätä,
liian raihnainen ja reumatinen harjoittamaan tuottavaa puissa
metsästämistä, hiipivät pensaikosta hankkimaan elatustaan omin luvin.
Metsäkissat torailivat kuin riiviöt makupaloista; monesti öisin kuulin
niiden riitelevän siellä. Ja kerran iltamyöhällä, varjojen tummetessa,
kun minä pysyttelin piilossani kalliokossa, näin suuren ilveksen
hiipivän pensaikosta ja aivan kuin se olisi itsekin puuhiaan hävennyt
käyvän nuuskimaan noita kalanjätteitä.
Se oli kaikesta päättäen sen ensimmäinen retki. Se ei tiennyt, että
tämä ateria oli vapaa, vaan luuli kaiken aikaa olevansa varastamassa
jonkun toisen omaa. Sen liikkeet, hätkähdykset, kuuntelemiset, sen
hiljainen murina itsekseen, olivat näkemisen arvoiset. Se oli suurempi
kuin mikään muu lähitienoon eläin, eikä sillä ollut mitään pelon syytä;
mutta kaikki eläimet tuntevat suurta kunnioitusta metsästyslakia
ja toisen oikeuksia kohtaan, ja sen tunsi tuo kissakin. Sillä oli
kalannälkä, mutta niin suuri kuin se olikin, sen jokainen liike
osoitti, että se oli heti valmis karkaamaan käpälämäkeen ilmestyipä
miten pieni olento tahansa kirkaisemaan sille vasten naamaa: »Tuo
on minun!» Kun se myöhemmin perehtyi tapoihin ja kalasääskien
vieraanvaraisiin juhla-aterioihin, jotka olivat tarjolla jokaiselle
tulijalle, se saattoi tulla kylläkin rohkeasti ottamaan osansa, mutta
nyt, kun se liikkui varkain, pysähteli ja kuunteli arasti, se tarjosi
eläinten oikeuskäsitteistä kuvan, joka sellaisenaan korvasi pitkät
vahtitunnit.
Mutta kalasääsket itse ansaitsivat suurempaa huomiota kuin niiden
kutsumattomat vieraat. Ismaques, ollen kaikessa kunniallinen, avioituu
eliniäkseen ja palaa joka vuosi samalle pesälle. Olen tavannut
yhden ainoan poikkeuksen tästä säännöstä. Se oli kalasääski, jonka
tunsin poikavuosinani, ja joka eräänä kesänä menetti puolisonsa
tapaturmaisesti, ajattelemattoman urheilijan pyssystä. Ismaquesin
suru oli ilmeinen, välinpitämätönkin sen huomasi. Sen saattoi kuulla
sen ikävöivästä, kysyvästä huudosta, jota se kaiutti halki hiljaisen
kesäisen metsän, ja sen siipien liikkeistä, kun se lensi kauas toisille
vesille, ei kalastamaan, sillä Ismaques ei koskaan kalasta naapurinsa
alueilla, vaan etsimään kadonnutta puolisoaan. Monet viikot se kulki
tällä tavoin, haki ja huhuili kaikkialta, mutta lopulta yksinäisyys
ja muistot kävivät sille ylivoimaisiksi. Se jätti seudun paljon ennen
muuttoaikaa. Seuraavana keväänä tuli taas lintupari sille seudulle,
korjasi vanhan pesän ja alkoi kalastaa lammessa. Kalasääsket yleensä
karttavat toistensa kalavesiä, ja varsinkin vanhaa pesää ne suurella
kunnioituksella välttävät; mutta tämä pari tuli ja valtasi pesän muitta
mutkitta, aivan kuin olisi sopinut edellisen omistajan kanssa, joka ei
koskaan palannut.
Vanha kuusi vuoren kupeella oli ollut monta vuotta minun
kalastajaystävieni hallussa. Kuten tavallista on, se oli saanut
uhrata elämänsä noiden lintujen takia. Kalanrasva niiden alituisista
aterioista oli imeytynyt kuoreen ja valunut yhä alemmaksi ja
syvemmälle, niin että se haittasi nesteiden nousua ja vihdoin ehkäisi
niiden kohentumisen kokonaan. Silloin puu kuoli, ja oksa toisensa
jälkeen joutui pesänrakennusaineeksi. Rosoiset murtuneet oksanlatvat
kertoivat kaikkialla, miten ne oli katkaistu haukkojen tarpeiksi.
Se rakennustaiteenhaara, josta nämä katkenneet oksanlatvat tietävät
kertoa, on aivan omintakeinen. Siihen saattaa joka kevät kukin itse
perehtyä, kun vain käy katsomassa lintuja niiden pesänrakennuspuuhissa.
Perustukseen käytetään suuria tikkuja. Sellaisia on maassa kaikkialla,
mutta Ismaques ei koskaan laskeu maahan, jos se suinkin voi sitä
välttää. Silloinkin kun se lentäessään metsän yli pudottaa tavallista
raskaamman kalan, se vain katsoo pahoilla mielin sen putoamista, mutta
ei seuraa sitä. Sillä saattaa olla nälkä, mutta sen suuret koukkukynnet
eivät koske maahan. Se ei osaa käydä, ja se menettää maassa kaiken
voimansa. Siksipä se kääntyy takaisin ja pyytää kärsivällisesti
tuntikaudet saadakseen tappion korvatuksi.
Kun se tarvitsee tikkuja pesänsä rakentamiseen, niin se etsii puun,
missä on kuivuneita oksia, ja sitten murtaa ne poikki painollaan.
Jos oksa on sitkeä, niin se kohoo korkealle sen yläpuolelle ja putoo
sieltä kuin kanuunan kuula, tarttuu kynsillään oksaan ja naksahuttaa
sen iskunsa voimalla poikki. Kahdesti olen metsästä kuullut
paukauksen, joka on ollut melkein kuin pistoolin laukaus, ja se on
johdattanut minut paikalle, mistä Ismaques on puolisoineen keräämässä
rakennusaineita. Paukaus oli vain oksan naksahdus, kun se katkesi
suurien lintujen pudottautuessa sille. Kerran se pudottausikin liian
huimasti ja tuli miltei maahan asti. Kovasti se sai räpytellä siipiään
ennenkuin se taas pääsi niiden varaan ja liiti iloisesti pois pidellen
neljän jalan pituista tikkua tiukasti kynsissään.
Linnuilla on vielä toinenkin mainio taito, jonka huomasin siellä
syksyllä, tavallista myöhemmin tullessani järven poikki. Kun Ismaques
muuttaa pitkäksi talvikaudeksi etelään, niin se ei jätäkään taloaan
ilman muuta alttiiksi talven tuulille, vaan tilkitsee pesänsä
päällystän lujasti vahvoilla tuoreilla oksilla. Epäilyttävät oksat
poistetaan ja niiden sijaan pannaan uudet, niin että koko rakennus
on kunnossa talven myrskyjä vastaan. Kun pesä sitäpaitsi aina on
hyvin kyllästetty öljyillä, jotka tekevät sen kestäväksi sadetta
vastaan, niin on se Ismaquesin palattua taas vähällä vaivalla valmis
asuttavaksi. Ismaques rakentaakin elinkaudekseen ja tietää syksyllä
matkalle lähtiessään, että ellei odottamattomia vahinkoja satu, niin
on talonhaltijalla keväällä kotiinsa palatessaan vastassaan vanhojen
muistojen rauhaisat tervetuliaiset. Tekevätkö kaikki kalasääsket näin
vaiko ainoastaan nämä kaksi Suurella Squatuk-järvellä asuvaa — mitkä
muuten olivat erittäin viisaita lintuja —, en osaa sanoa.
Minne nuoret linnut joutuvat, on minulle niinikään salaisuus. Suhteet
kotiin ovat hyvin vahvat, ja poikaset elävät vanhempien kanssa paljon
kauemmin kuin useimpien muiden lintujen poikaset; mutta kun kevät
tulee, niin vain vanhat linnut palaavatkin kotipesälle. Nuoret tulevat
luullakseni kyllä takaisin samoille tienoille, mutta jos kotilampi
on pieni, niin ne eivät rakenna pesää sen rannalle eivätkä tunkeudu
samoille vesille. Samoin kuin jäälinnuilla ja ristisorsilla, näkyy
myös kalasääskillä olevan sääntönä, että kullakin lintuparilla on oma
lampensa tai osa lampea; mutta minkälaisen vanhan vesiasetuksen mukaan
ne löytävät ja määräävät osuutensa, siitä ei vielä olla selvillä.
Pesässä oli sen löytäessäni kaksi poikasta. Minun oli tapana tarkastaa
niitä milloin ei ollut mitään liikettä pensaikossa piilopaikkani
lähellä. Ne olivat onnellisia, kimakkaäänisiä pikku vekkuleita, lihavia
ja maailmaan tyytyväisiä. Joskus ne saattoivat istua tuntikausia pesän
reunalla ja katsella suippojen puunlatvusten yli alas järvelle; suuri,
humiseva vihreä maailma, ohikiitävät linnut, valon väike lainehtivan
järven pinnalla ja etäisten vuorten tumma samea sini, kaikki tuntui
niistä ihmeellisen mielenkiintoiselta, päättäen niiden eleistä ja
innokkaasta piipityksestä. Samalla saattoi leveä siipipari leijailla
näkyviin. Silloin nekin levittivät siipensä hajalleen ja alkoivat
kiihkeästi piipittää — _pip, pip, tsivii' tsip, tsiviiii!_ »saitko sinä
sitä? Onko se suuri, emo?» Niin ne saattoivat varpaisillaan vaappua
suuren pesän reunalla ja kurkottaa kiihkeästi kaulojaan nähdäkseen
vilahduksenkin saaliista. Väliin vain toinen emälinnuista lähtee
kalastamaan ja toinen jää siksi aikaa pesää vartioimaan. Mutta jos
saalis on niukka, menevät molemmat linnut järvelle saaliin pyyntiin.
Silloin emo, joka on suurempi ja vahvempi kuin uroslintu, kalastaa
pitkin rantoja ja niin lähellä pesää, että se samalla kuulee ja näkee
poikaset. Uros saattaa toisinaan liidellä kauas järvelle aina laskujoen
suulla olevalle taimensyvänteelle saakka, missä suuret säynävät
asustavat, etsimään parempia kalavesiä. Jos silloin sattuu vahva tuuli
puhaltamaan, niin saat nähdä hauskan purjehdustaidonnäytteen, kun se
palaa takaisin kaloineen. Se ei koskaan lennä suoraan tuulta vasten,
vaan kulkee luovien eteenpäin, aivan kuin se olisi oppinut tuon taidon
tarkkaamalla rannikon kalastajia kun he luovien purjehtivat satamaan.
Jos sitä lähemmin kiikarilla katsot, niin näetpä, että se aina
kulettaa kalansa pitkittäin, pää edellä, jotta tuuli ja ilma pääsevät
mahdollisimman vähän haittaamaan kulkua.
Sinä varmaan alat yhä enemmän kunnioittaa Ismaquesta, kun näet, miten
hyvin se osaa ruokkia poikasiaan, miten ne kasvavat ja lihovat. Jos
kala on suuri, niin se revitään kappaleiksi ja syötetään palasittain
poikasille, ja yhden syödessä vartoo toinen vuoroaan mallikelpoisen
maltillisesti. Ei siinä tyrkitä eikä ahmien tavoitella ensimmäistä
tai suurinta palaa, kuten on laita kultarintakertun pesässä. Jos
kala on pieni, niin se annetaan kokonaisena yhdelle poikaselle, joka
paloittelee sen parhaansa mukaan ja pistää poskeensa, mutta emolintu
liitää takaisin lammelle toista etsimään. Toinen poikanen seisoo
sillaikaa pesän laidalla, piipittää hyvää onnea emolle ja vartoo
vuoroaan, nähtävästi vähääkään aikomatta siepata vieressä olevan siskon
osaa.
Aivan sääskien alapuolelle Ismaquesin tupahirsien lomaan oli eräs
närhipari rakentanut pesänsä ja elätti siinä poikasiaan niillä
runsailla muruilla, jotka rikkaan pöydältä putosivat. Oli hauskaa
ja jännittävää nähdä, miten tuo harvinainen ystävyys muutti närhin
luonnetta. Deedeeaskhilla, sininärhillä, ei ole ainoatakaan ystävää
metsänväen joukossa. Kaikki tietävät, että se on varas ja juonittelija,
ja ajavat sen armotta pois, milloin tapaavat sen pesänsä läheisyydessä.
Mutta suuret kalasääsket lausuivat sen tervetulleeksi ja luottivat
siihen, ja närhi osoittautui täysin tämän harvinaisen luottamuksen
arvoiseksi. Se ei koskaan pyrkinyt varastamaan poikasilta, ei
silloinkaan, kun emolintu oli poissa, vaan tyytyi, kun sai poimia
poikasilta varisseet palat. Ja runsain mitoin se maksoi takaisin
Ismaquesille velkansa pitämällä silmällä pesää ja vieläpä koko vuoren
rinnettä. Metsässä ei tapahtunut mitään, mitä närhi ei tiennyt; se
muistutti näin ennen kaikkea valpasta terrierikoiraa, joka tietää,
että sen tarvitsee vain haukkumalla kutsua avuksi suurempi voima, joka
kykenee karkoittamaan kaikki vaarat. Kun metsänväkeä tuli alas vuorelta
herkuttelemaan puunjuurelle tippuneilla kalanpäillä, niin Deedeeaskh
laskeutui niiden joukkoon kirkumaan ja hääräilemään tyydyttämättömän
uteliaana. Niin kauan kuin ne ottivat vain omansa, ei närhi nostanut
melua. Se oli vain vahtimiehenä mukana ja antoi kuokkavieraiden
katkerasti tuntea erehtyneensä, jos ne osoittivat halua heittää
pahansuopia silmäyksiä ylös pesään. Kerran, kun kanoottini liukui
pitkin rantaa, kuulin närhin tutun hätähuudon. Kalasääsket leijailivat
järvellä tähystelemässä, viiluisiko kaloja lähellä pintaa ja syöksyivät
heti pesälle hälyytyksen kuullessaan. Minä painauduin kauemmaksi
järvelle ja näin sieltä, kuinka kalasääsket lensivät pienessä ympyrässä
puunlatvojen yllä ja päästivät kiukkuisasti teräviä ja lyhyitä
parahduksia. Sitten ne alkoivat ankarasti ahdistaa jotakin eläintä —
luultavasti kiiltonäätää, joka oli kiipeämäisillään puuhun. Minä läksin
hiipimään paikalle nähdäkseni, mitä oli tekeillä, mutta ennenkuin ehdin
perille, olivat ne jo karkoittaneet tunkeilijan tiehensä. Kuulin kuinka
toinen närhistä seurasi rosvoa kauas metsään ja piti suurta hälinää
ilmaistakseen siten Ismaquesille miten etäällä se nyt oli. Toinen närhi
oli sillaikaa pikku poikasiensa luona suurten tummien siipien varjossa.
Pian Deedeeaskh palasi taas takaisin, oli innoissaan ja kertoi omalla
tavallaan suurella touhulla, että se oli ajanut tuon lurjuksen aina sen
pesälle saakka ja että se tästä lähtien pitää sitä tarkasti silmällä.
Jos suuri haukka tuli lähettyville tai jos nuori pöllö jonakin pimeänä
iltana liikkui lähimetsässä, nosti närhi hälinän, ja kalasääsket
palasivat heti järveltä. Oliko Deedeeaskhilla suurempi huoli omista
poikasistaan kuin nuorista kalasääskistä, sitä en ollenkaan voi
tietää. Kalasääskien käyttäytymisessä sellaisissa tilaisuuksissa oli
omituisesti pelkoa ja uhmaa sekaisin. Emo oli pesässä, Ismaques itse
kierteli pesän yläpuolella, ja kummatkin kirkuivat kimeitä uhmaavia
vihellyksiä. Mutta höyhenpeitteisen rosvon kimppuun ne eivät koskaan
käyneet niinkuin ne olivat käyneet kiiltonäädän kimppuun, ja mikäli
minä huomasin ei se ollut tarpeen. Kookooskoos, pöllö, ja Havahak,
haukka, saattoivat olla hyvinkin nälkäisiä, mutta kun ne näkivät noiden
suurien siipien kaartelevan pesän yläpuolella ja kuulivat kimeän
taisteluhuudon, niin ne kaikkosivat kiireesti muille metsästysmaille.
Oli vain yksi ainoa vihollinen, joka tuotti kalasääskille varsin
vakavaa haittaa; kuitenkin sekin tapahtui olosuhteisiin nähden
mahdollisimman lievällä tavalla. Se vihollinen oli Cheplahgan, kotka.
Kun se oli nälkäinen eikä ollut itse löytänyt mitään ja sen kaksi
poikasta pesässä kaukana vuoristossa halusi vaihteeksi kalaa, niin se
heitti siipensä tuulen varaan ja kohosi yläilmoihin, mistä se näki
kalasääsket järvellä kalastamassa. Hiljaa leijaillen se saattoi vartoa
tuntikausia, kunnes näki Ismaquesin saavan suuren kalan. Silloin
se syöksyi alas kuin nuoli ja kävi käsiksi Ismaquesiin terävillä
kynsillään, kuten rosvo ainakin. Oli aivan turhaa koettaa paeta.
Toisinaan Ismaques yritti, mutta suuret mustat siivet kiepsahtivat
eteen ja läimähyttivät selvän ja ankaran varoituksen. Niin pako aina
raukesi. Viisaana lintuna Ismaques pudotti kalansa, kotka syöksyi sitä
tavoittamaan ja saavutti sen monesti ennen kuin se ehti veteenkään.
Mutta se ei koskaan vahingoittanut kalasääskiä eikä koskaan häirinnyt
niiden pesää. Siten ne saattoivat sentään jotenkuten tulla toimeen
yhdessä. Cheplahgan sai silloin tällöin kalaa omalla röyhkeällä
tavallaan, ja kunnon Ismaques, joka ei koskaan kauan kärsinyt nälkää,
käänsi pian asian parhainpäin. Tästä näkyy, että kalastus oli myös
opettanut Ismaquesille kärsivällisyyttä ja viisasta elämänfilosofiaa.
Närhit eivät koskaan puuttuneet näihin otteluihin. Joskus ne
kajahuttivat kimakan varoitushuudon silloin kun Cheplahgan syöksyi
alas siniseltä taivaalta Ismaquesin niskaan; mutta ne näyttivät
hyvin tietävän, miten tuon epätasaisen taistelun täytyi päättyä. Ne
kinastelivat siitä aina keskenään, enkä minä koskaan päässyt selville,
mitä niiden torailu tarkoitti.
Mitä itseeni tulee, niin olen varma siitä, ettei Deedeeaskh koskaan
päässyt varmuuteen, mitä minusta oli ajateltava. Alussa kun minä tulin
seudulle, ne saattoivat huutaa apua ja hätyyttää kalasääsket liikkeelle
lentelemään pesänsä ympärille ja tutkimaan keltaisilla silmillään,
mikä vaara alhaalta pensaikosta oli uhkaamassa. Mutta kun muutaman
kerran olin piilottautunut enkä vähimmälläkään tavalla ollut häirinnyt
pesiä enkä nälkäisiä maankiertäjiä, jotka herkuttelivat kalasääskien
runsaasta ylijäämästä, niin Deedeeaskh katsoi minut laiskaksi,
vaarattomaksi olennoksi, jota kuitenkin sieti pitää silmällä. Se oli
yhä edelleenkin utelias tietämään, mitä minä siellä tein. Toisinaan,
juuri kun luulin närhien olevan jossain kaukana, ne olivatkin oksalla
aivan pääni päällä ja tarkastelivat minua hyvin tutkivasti. Kun lähdin
poispäin, niin närhi saattoi tulla jäljessäni aina kanootilleni saakka,
mutta se ei enää hälyyttänyt kalasääskiä, ellen jollain oudolla
liikkeellä herättänyt sen epäluuloa. Mutta kun silloin kalasääsket
näkivät minut, niin ne kääntyivät yhden kirahduksen päästettyään
takaisin, aivan kuin olisivat tietäneet, ettei minusta ollut niille
mitään vaaraa. Ne olivat nähneet minut niin usein kalastamassa, että
varmaankin luulivat ymmärtävänsä minua.
Muuan omituinen tapa oli näillä linnuilla, jommoista en koskaan ennen
ollut huomannut. Toisinaan näet, kun oli tulossa sään muutos, tai kun
linnut itse ja heidän poikasensa olivat syöneet itsensä kylläisiksi,
Ismaques saattoi kohota suunnattoman korkealle, teki siellä hitaita
kaarroksia, leveät siivet pingoitettuina lujasti tuulta vasten, aivan
kuin se olisi ollut tavallinen kanahaukka, joka liitelee omaksi
huvikseen ja mietiskelee maailman asioita katsellen niitä syrjäisenä ja
niin etäältä, etteivät ne siihen koske. Äkkiä, kuuluvasti ja terävästi
viheltelemällä ilmaisten aikeensa, se saattoi pudottautua tuhannen
jalan verran alaspäin kuin lyijyvaaja, mutta pysähytti sitten vauhtinsa
puolitiessä, tuli pesälle kuusen latvaan liidellen ristiin rastiin,
pyörähdellen, sukeltaen, kuperkeikkoja tehden, villisti vihellellen
ja haltioissaan huudahdellen, — aivan kuin urosteiri tulee pyörien ja
liverrellen alas korkeudesta lepän juurelle ruskean puolisonsa luokse.
Sitten Ismaques saattoi nousta uudestaan ja toistaa huiman temppunsa,
kun sen kookkaampi puoliso taas pysyi hiljaa kuusen latvassa ja pikku
kalasääsket kurkottivat varpaisillaan pesänreunalta ja piipittäen
ihmettelivät ja ihastelivat isän loistavaa taidonnäytettä.
Epäilemättä tämä kuuluu Ismaquesin kevättapoihin, joilla se koettaa
saada ihailevan silmäyksen puolisonsa terävistä keltaisista silmistä;
mutta minä huomasin sen vielä useammin tekevän näin siihen aikaan,
jolloin pikku kalasääskien siivet alkoivat venyä ihmeteltävän pitkiksi
ja se koetti puolisonsa kanssa kaikilla hyvänsuovilla tavoilla
houkutella niitä jättämään pesän. Olen miettinyt — saamatta ensinkään
tukea oletukselleni, eikö se vain koettanut tällä merkillisellä tavalla
herättää poikasien lentohalua, näyttämällä niille, miten ihmeteltäväksi
lentotaidon saattoi kehittää.