Tämä on loppu kertomukseen pienistä kileistä, jotka löysin sammaleisen
kummun alta puronvarrelta. Kerron juuri sen, mitä näin. Niitä oli
kaksi, kuten muistanet, ja vaikka ne ensi silmäyksellä näyttivät
aivan yhtäläisiltä, niin huomasin pian, että on aivan yhtä suuri ero
kilien koin ihmistenkin välillä. Silmät, kuono, ruumiinmuoto, luonne,
— kaikkien näiden suhteen ne erosivat toisistaan yhtä paljon kuin
vertauksen viisaat ja tyhmät neitsyeet. Toinen niistäkin oli viisas,
toinen perin tyhmä. Toinen oli tottelevainen ja oppivainen; se ei
koskaan unohtanut toista läksyään, seurata valkoista lippua. Toinen
taas seurasi heti alun pitäen vain omaa älytöntä päätään ja jalkojaan,
ja tajusi vasta liian myöhään, että tottelevaisuus merkitsee elämää.
Olenpa varma, että se siihen asti, kunnes karhu keksi sen, ajatteli
omalla tuhmalla tavallaan, että tottelevaisuus on vain raukkoja ja
tietämättömiä varten, ja että kuri on pelkkää omavaltaisuutta, johon
kaikki salojen emot ovat ryhtyneet, estääkseen pikku villieläimiä
tekemästä miten ne haluavat.
Vanha viisas emo vei kummankin toiseen paikkaan, kun se huomasi,
että minä olin ne löytänyt, ja kätki ne syvemmälle salon piiloihin
lähemmäksi lampea, mistä se saattoi pikemmin tulla niiden luokse omilta
laidunmaillaan. T-m-n edellä kerrotun ihmeellisen kohtaamisen jälkeen
minä joka päivä aikaisin aamulla tai myöhään illalla, jolloin emovuohet
ovat laiduntelemassa purojen varsilla, kuljin pitkin laaksoa siinä
toivossa, että taas löytäisin nuo poikaset ja voittaisin uudelleen
niiden luottamuksen. Mutta ne eivät olleet siellä. Sen sijaan aloin
tarkata erästä vesikkoperhettä, joka asusti kolossa erään juuren
alla, ja suurta pöllöä, joka aina nukkui samassa puussa. Eräänä
päivänä, kun muuan peltokanaparvi oli viekoitellut minut pois villistä
marjapensaikosta viileään, vihreään saarentoon keskellä palanutta
aluetta, yllätin äkkiarvaamatta metsävuohen kileineen, jotka kaikki
makasivat kaatuneen puunlatvan alla ja nukkumalla viettivät helteistä
sydänpäivää.
Ne eivät huomanneet minua, mutta säikähtivät pahanpäiväisesti, kun
oksa, jolla seisoin tähystelemässä peltokanojani, katkesi allani ja
minä pudota retkahdin suurella rytinällä kaatuneen puun juurelle.
Sieltä näin hyvin, jota vastoin minua tuskin saattoi huomata edes
itse Kookooskoos, suuri sarvipöllö. Heti ensi risahduksesta ne kaikki
hypähtivät ylös, kuten tonttu rasiastaan, kun sen vieteriin kosketaan.
Emo nosti heti valkean lippunsa — jonka virkaa tekee sen oivan hännän
lumivalkea alapuoli, ja joka on kuin vilkkumajakka sekä päivällä että
yöllä — ja kiiti matkaan kärähyttäen ilmaan _k-a-a-a-h_ hätähuutonsa.
Toinen pienokaisista seurasi sitä heti paikalla askel askeleelta,
oma pieni valkea lippu nostettuna merkiksi mahdolliselle jäljessä
kulkijalle. Mutta toinen kili, se juoksi vain omaa tietään, pysähtyi,
tuijotti, puhalteli ja polki maata hennolla jalallaan, -ilmeessään
hullunkurinen sekoitus uteliaisuutta ja uhmaa. Emo sai palata
kaarrellen kahdesti takaisin, ennenkuin se vihdoin vastahakoisesti
seurasi. Joka kerta kun emo hiipi takaisin, sen häntä oli alhaalla ja
lipatti levottomasti. Kun tämän näet, niin voit olla varma siitä, että
tuoksu sinusta on tuonut metsän halki varoittavan tiedon metsävuohen
herkkiin sieraimiin. Mutta kun se taas ponnahti pois, oli valkea lippu
suorana koholla, vilkkuen aivan tyhmän kilin nenän edessä ja selittäen
sille yhtä selvästi kuin konsanaan mikään puhekieli, mitä merkkiä
sen tuli seurata, jos mieli välttää vaaraa ja säästyä katkaisemasta
jalkojaan sotkuisessa pensaikossa.
Vasta pitkän aikaa jälkeenpäin, kun monesti olin tarkannut noita
kilejä, tulin täysin oivaltamaan, miten suuriarvoinen tuo merkinanto
on. Ken seuraa säikähtynyttä metsävuohta ja näkee tai kuulee sen
hyppien laukkaavan huimaa vauhtia yli kallionlohkareiden, kaatuneiden
puiden ja sotkuisten pensaikkojen, kohoavan äkkiä tuulenkaatamalle
rungolle ja putoavan toiselle puolen sen tietämättä ensinkään
edeltäkäsin, mitä siellä on vastassa, kiitävän kuin nuoli maalla, missä
sinun täytyy liikkua hitaasti kuin etana, jotta et taittaisi jalkojasi
tai nyrjähyttäisi nilkkaasi, — hän kysyy ihmetellen itseltään saamatta
vastausta, miten mikään metsävuohi voi elää puoltakaan vuotta metsän
erämaassa murskaamatta jalkojaan. Ja jos tapaat metsävuohen yöllä ja
kuulet sen mennä rytistävän tiehensä pimeässä samaa huimaa vauhtia läpi
tiheän ryteikön, vieläpä kenties paikkojen, joiden läpi sinä vasta
tarkan tutkistelun jälkeen voit päivänvalossa selvitä, silloin vasta
huomaat, että ihmeellisin kohta metsävuohen elimistössä ei ole sen
tarkat silmät tai korvat, eikä sen hieno hajuaisti, joka on sata kertaa
herkempi kuin mikään ilmapuntari, vaan sen huomaamatta jääneet jalat,
joissa näyttää olevan silmät ja hermot vieläpä aivotkin ahdettuina
kovaan kuoreen, sen sijaan, että ne olisivat pelkkää tunnotonta
ainesta, kuten ulkoapäin katsoen luulisi.
Katso emoa tuolla, kun se kiitää eteenpäin ja kehoittelee huoletonta
pienokaistaan seuraamaan itseään. Se ajattelee yksinomaan kiliään; ja
nyt näet, että sen jalat saavat pitää huolta itse itsestään. Kun se
nousee yli suuren tuulenkaataman puun, niin ne riippuvat velttoina
nivelissään, kuten kädestä vedetty hansikas, mutta sittenkin ne
näyttävät vartoavan ja tarkkaavan. Sorkka hipaisee oksaa; salamana se
ojentuu ja putoo; tuskin se on koskettanut tuota estettä, kun se jo
tietää, onko syytä höllentää vai pingoittaa, kohota vai pudota sitä
vasten. Juuri ennen kuin se koskettaa maata alas tullessaan, katso,
ihmeelliset takasorkat kiepsahtavat edelle, tunnustelevat pohjaa
hipaisullaan ja jännittyvät hetkeksi, niin lyhyeksi, ettei silmä
eroita, ponnahtaakseen alustaltaan, olkoon se sitten kivilohkare,
laho puu tai myöden antava sammal, uuteen loikkaukseen. Etujalat ovat
seuranneet nopeita silmiä edellä ja ampuneet suoraan ja varmasti
tähtäämäänsä paikkaan, mutta takasorkkien täytyy itse löytää sijansa,
ja melkein ennenkuin ne tapaavatkaan pohjan, pitää niiden olla taas
valmiina jännittyneiden lihasten sysäykseen.
Ainoastaan kerran olen tavannut kilin, jonka jalka oli
kouluuntumattomana katkennut, ja kerran kuulin, että haavoitettu uros,
jota koirat olivat ajaneet, oli kaatuen taittanut jalkansa siitä enää
nousematta. Tuollaiset ovat harvinaisia tapauksia. Kumma, ettei niin
käy jok'ikiselle metsävuohelle, jota pelko ajaa läpi erämaan metsien.
Ja tässä on toinen syy, miksi kilin täytyy oppia tottelemaan
viisaampaa päätä kuin sen oma pää on. Siksi kunnes kilin pikku
jalat ovat harjaantuneet, täytyy emon valita sille tie; ja viisas
kili hyppää suoraan emon jälkiin. Tämä selittää, miksi metsävuohet,
täysikasvuisetkin usein kulkevat jonossa; toisinaan puolisen tusinaa
niitä seuraa viisasta johtajaa, astuu sen jälkiin jättäen näin
ainoastaan yhdet jäljet. Osaksi tämä ehkä johtuu siitä, että ne
tahtovat pettää vanhaa vihollistaan, sutta, ja uutta vainoojaa,
ihmistä, ja sen vuoksi piilottavat hennomman jäljet suuren uroksen
sorkanjälkiin; mutta joka tapauksessa se näkyy olevan vanha tapa, joka
juurrutetaan nuoriin kileihin jo silloin kun niitä opetetaan seuraamaan
lippua.
Toisen löytöni jälkeen minulla oli tapana iltapäivisin mennä järvelle,
lähelle kilien piilopaikkaa ja odottaa kanootissani, että emo tulisi
esiin ja ilmaisisi minulle, minne se oli jättänyt pienokaisensa. Kilit
varttuivat ja lihosivat, mutta emo kuihtui imettämisestä, niin että
se näytti vallan nälkiintyneeltä. Odottaessani kanootissani saatoin
monesti kuulla pensaikon rytisevän, kun se juosta hyrrytti suoraan alas
lammelle melkein huolettomasti, ja sitten näin sen pujahtavan esiin
vettä reunustavan pensasverhon lomasta. Pikaisella silmäyksellä tai
ilmaa nuuskaisemalla se tutki, oliko ranta selvä, että saattoi hypähtää
liljapatjalle. Toisinaan kanootti oli selvästi näkyvissä, mutta se ei
huomannut, kun se nyhti meheviä silmuja ja varsia ja nieleksi niitä
kuin nälkäinen susi suurella ruokahalulla. Silloin minä meloin rantaan
ja lähdin sen tulomatkalla jättämien jälkien suuntaan tarkkaan etsimään
kilejä.
Ainoastaan kaksi tai kolme kertaa onnistuin ne löytämään. Poikaset
olivat jo villiintyneet; ne olivat unohtaneet koko meidän ensi
tapaamisemme, ja kun minä näyttäydyin tai jos oksa murtui liian lähellä
niitä, niin ne sujahtivat nuolena pensaikkoon. Toinen juoksi aina
suoraan tiehensä, valkea lippu koholla; se muisti opetuksen. Mutta
toinen meni mutkitellen, pysähtyi joka käänteessä katsomaan taakseen ja
tutkimaan minua silmin ja korvin.
Tuollainen tottelemattomuus saattoi loppua vain yhdellä tavalla.
Näin sen kyllin selvästi eräänä iltapäivänä, jolloin pikku veikon
tarina olisi loppunut lyhyeen väijyvän Upweekisin, kuloseutujen
tumman ilveksen käpälän iskusta, jos minä olisin ollut tavallinen
metsänkävijä. Oli myöhäinen iltapäivä, kun tulin yli harjun matkalla
lammelle pitkin metsävuohenpolkua, ja loin katseeni alas pitkään,
kapeaan laaksoon, jossa kasvoi reheviä marjaisia pensaita ja siellä
täällä törrötti tulenkärventämä puu, ikäänkuin lisäämässä paikan
autiutta.
Aivan minun alapuolellani söi ahmiva metsävuohi; ainoastaan takaruumis
näkyi pensaikosta. Katselin sitä hetken, sitten kumarruin ja aloin
nelinkontan ryömiä sitä kohden, nähdäkseni kuinka lähelle pääsisin ja
mitä uutta saisin oppia. Mutta jo ensi liikahduksella (siihen asti olin
seisonut liikkumattomana kuin kanto harjulla) kili, joka nähtävästi
oli koko ajan vahtinut minua piilopaikastaan, juoksi esiin ja päästi
ilmoille terävän varoittavan vihellyksen. Emo kohotti päänsä ja katsoi
suoraan minuun aivan kuin se olisi ymmärtänyt merkinannosta enemmän
kuin minä olin luullut mahdolliseksi. Ei se epäröinyt eikä etsinyt
hetkeäkään. Sen silmät suuntautuivat suoraan minuun, aivan kuin kilin
huuto olisi sanonut: Ȁiti, takanasi, polulla toisen harmaan kallion
luona!» Sitten se ponnahti pois kuin vieterin viskaamana yli juurien
ja kallioiden, ja kiiti vastapäiselle kunnaalle korskuen käheästi joka
askelella. Valpas kili seurasi laukaten kerrassaan loistavalla tavalla.
Emon ensimmäisen hälyytyskorskahduksen kuuluessa pensaikko rasahti
lähellä emon syömäpaikkaa ja toinen kili juoksi näkyviin. Tunsin
sen heti — se oli se tomppeli-kili — ja tiesin myös, että se oli
vitkastellut liian kauan voidakseen enää lähteä seuraamaan lippua.
Nyt se oli hämmennyksissä, säikähdyksissä, vallan tolaltaan. Se kiiti
nuolena ylös metsävuohenpolkua, mutta väärään suuntaan, suoraan minua
kohti, ja ehti jo kahden hypähdyksen matkan päähän ennenkuin se huomasi
ihmisen, joka ryömi polvillaan sen edessä ja levollisesti piti sitä
silmällä.
Kun se näki tuon oudon ilmiön, niin se pysähtyi paikalla ja näytti
minusta kutistuvan yhä pienemmäksi ja pienemmäksi. Sitten se vetäytyi
kyljittäin suuren kannon luo, piilottautui juurien sekaan ja seisoi
hiljaa kuin pölkky, — kaunis viattomuuden ja uteliaisuuden kuva,
kehyksenä kuusenkannon karkeat, ruskeat juuret. Piilottautumisen ja
hiljaapysymisen taidon se oli ensinnä oppinut. Mutta toisen taitonsa,
jota se nyt juuri olisi eniten tarvinnut, se oli aivan kokonaan
unohtanut.
Viisi minuuttia me katsoimme siinä toisiamme silmää räpäyttämättä.
Sitten sen ensimmäinenkin taito unohtui. Se hiipi kyljittäin taas
polulle, astui minua kohti kaksi vaappuvaa, lyhyttä askelta ja polki
somasti vasemmalla etujalallaan. Se oli nuori uros, joka osasi tuon
polkemistempun ilman opetusta. Se on ikivanha keino saada toinen
liikkumaan, saattaa hänet melulla ja uhkaavalla liikkeellä näyttämään,
mikä olet miehiäsi ja mitä tuumia haudot. Mutta kun ihminen ei
sittenkään liikahtanut, niin kili säikähti omaa rohkeuttaan ja
luikki pakoon pitkin polkua. Kaukaa vastakkaiselta kummulta kuulin
emon kutsuvan sitä. Mutta se ei ottanut kutsua varteen, se tahtoi
omin neuvoin päästä asioista perille. Siinä se taas oli polulla ja
tarkasteli minua. Minä otin nenäliinani ja huiskutin hiljaa; silloinpa
se juoksi takaisin katsomaan tätä kummaa, pysähtyen vähän väliä
tarkastelemaan ja polkien pikku jalallaan näyttääkseen minulle, ettei
se ollut pelkuri.
»Pikku tomppeli, minä pidän sinusta», minä ajattelin», sillä se voitti
minun sydämeni puolelleen, kun se siinä seisoi ja katseli lempeillä
silmillään ja polki pikku jalallaan. »Mutta», ajattelut edelleen,
»miten olisi sinun jo nyt käynyt, jos karhu tai ilves olisi nostanut
päänsä yli harjanteen? Ensi kuussa jo loppuu rauhoitusaika; silloin
tulee tähän metsään metsästäjiä ja niistä muutamat jättävät sydämensä
kotiin vaimojensa ja lastensa luo. Sinä et voi luottaa heihin, usko
minua, pikku rukka. Emosi on oikeassa, sinä et voi heihin luottaa.»
Ilta oli jo pitkällä. Emon ääni kaikui yhä tuskaisempana ja
vaativampana yli pimenevän vuorenrinteen. »Ehkäpä», ajattelin, sillä
tunsin äkkiä piston omassatunnossani, »ehkä tein sinulle väärin, pikku
veikko, kun annoin sinun tuntea suolan makua silloin ja opetin sinua
luottamaan olioihin, joita tapaat erämaassa.» Niin käy useinkin, kun
menemme sekaantumaan luonto-emon asioihin, sillä hänellä on omat
syynsä järjestää asiat niin kuin ne ovat järjestetyt. »Mutta ei!
Teitä oli silloin kaksi siellä pesässä, toinen, — joka nyt on tuolla
emonsa kanssa, missä sinunkin pitäisi olla —, se tietää, että vanhat
lait ovat paremmat kuin uudet ajatukset, varsinkin uudet ajatukset
tyhmän nuorukaisen päässä. Sinä olet aivan väärässä, pikku tomppeli,
huolimatta somasta uteliaisuudestasi ja pikku jalkasi sirosta
poljennasta, joka valtaa kokonaan sydämeni. Ehkä minä olen syyllinen
sittenkin; joka tapauksessa opetan sinua nyt paremmin.»
Näin ajatellessani otin suuren kiven ja viskasin sen alas pitkin
kallion rinnettä niin että jyskyi ja kolisi, suoraan sitä kohti. Sen
pöyhkeys meni kuin puhallettu. Sen lippu kohosi ylös, ja se laukkasi
tiehensä yli puunrunkojen ja kallioiden pitkin vuoren kuvetta.
Kohta senjälkeen kuulin, miten emo juoksi suuressa kaaressa, kunnes
hajuaistinsa avulla löysi sen ja vei pois vaaralliselta alueelta.
Se, joka elää muutamia viikkoja erämaassa ja pitää auki silmänsä
ja korvansa, huomaa pian elävänsä keskellä lakia ja järjestystä,
vaikka näyttää sillä kuin sokea sattuma siellä vallitsisi. Ja tämä
järjestys on paljon vanhempi kuin se, johon hän itse on tottunut, eikä
siihen ole hyvä sekaantua. Mieleni oli levoton kun nyt kuljin pitkin
metsävuohenpolkua hiljaisessa hämärässä, eikä minun mielihaikeani
vähentynyt, kun keksin eräällä puunrungolla, noin neljänkymmenen metrin
päässä siitä paikasta, missä kili ensinnä oli näyttäytynyt, suuren
ilveksen jäljet ja paljon metsävuohenkilin karvoja ja luunsiruja, jotka
kertoivat selvin sanoin, mitä ilves oli syönyt keskiyönateriakseen.
Alhaalla, saman metsävuohenpolun alemmassa päässä, missä se päättyi
lampeen, josta villieläimet tavallisesti joivat, oli pieni puro. Tämän
puron suun kohdalla oli lammessa, kallioiden keskellä, syvä kohta, ja
siinä eli muutama suuri taimen. Siellä olin eräänä iltana noin pari
viikkoa myöhemmin ja koettelin pyytää noita suuria taimenia seuraavaksi
aamiaisekseni.
Ne olivat viisaita kaloja. Ei tarvinnut yrittääkään onkia niitä
päivällä. Ne tunsivat kaikki minun perhoseni; ne osasivat erottaa
uuden jenny-lindin vanhasta kimalaisesta jo ennen kuin perho kosketti
vettä ja näyttivät tietävän täydellisesti sekä vaiston että kokemuksen
avulla, että se kaikki oli petkutusta. Sitä paitsi oli vesi lämmintä;
taimenet pysyttäytyivät hiljaa eivätkä halunneet nousta. Yön tultua
oli kuitenkin toisin. Jotkut taimenet lähtivät silloin syvänteestä
ja viillettelivät pitkin rantoja matalassa vedessä nähdäkseen, mitä
herkkupaloja pimeä saattoi tarjota, yöperhosiako vai jonkin kurnuttavan
sammakon tai unisen karpin. Jos silloin sytytit nuotion rannalle ja
heitit ongen valojuovaan, syöttinä valkosiipiperhonen, niin saatoit
väliin saada suuren taimenen.
Se oli viehättävää urheilua aina, nousipa taimenia tai ei. Siinä
piti kalastaa korvillaan ja pitää enin osa älyä käsissään, valmiina
äkkiä vetämään, jos hetki tuli, vaikkapa vasta tuntia myöhemmin kuin
onki oli heitetty. Monesti et näe kalaasi ensinkään, kuulet vain
rajun molskahduksen kun se sukeltaa syvyyteen perhoinesi. Toisinaan
taas, kun tuollaisen sukelluksen huomatessasi äkkiä nykäiset, nousee
perhosi tyhjänä tai takertuu pohjarisuun; ja etäämpänä, missä
valojuovan reunaväreet häipyvät pimeään, saatat silloin nähdä terävän
aaltokeilan kiitävän pois. Se kertoo sinulle, että taimenesi olikin
vain myskimajava. Se uiskentelee hiljaa vedenkalvossa, mutta nähdessään
sinut ja nuotiosi se saattaa läimähyttää hännällään veteen ja saada
sinut hypähtämään. Sillä tavoin myskimajava yön pimeässä pääsee
selville sinusta, mikä olet ja mitä aiot tehdä.
Koko ajan kun kalastat, on suuri pimeä metsä ympärilläsi hiljaa ja
kuuntelee. Ilma on täynnä ääniä ja tuoksuja, jotka pääsevät valloilleen
vasta yöllä, jolloin ilma on kasteinen. Oudot huudot, kutsuvat äänet ja
kirkaisut kuuluvat pitkin mäenrinteitä, ne sukeltautuvat esiin vedestä,
tipahtelevat alas ilmasta yläpuoleltasi, ne saavat sinut ihmetellen
kysymään, mitä metsänväkeä onkaan ulkona näin myöhään ja mitä se
puuhaa. On hyvä kalastaa yöllä, yhtä hyvä kuin päivälläkin, sillä aina
menet kotiin sydän ja pää täynnä, vaikkapa vasu olisikin tyhjä.
Seisoin hyvin hiljaa nuotioni ääressä ja varroin suurta taimenta, joka
vasta oli tarttunut perhooni ja päästänyt sen irti epäluuloisena.
Silloin kuulin äkkiä varovaista kahinaa takaani pensaikosta. Käännyin
heti ja näin kaksi suurta kiiluvaa täplää pimeässä; ne olivat
metsävuohen silmät. Sitten kuului pikainen rasahdus, ja alempana kiilui
kaksi muuta kekälettä, jotka säkenöivät ja välkkyivät ihmeellisin
värein, ja sitten niitä ilmestyi vielä kaksi. Silloin tiesin, että
siellä oli metsävuohi ja sen kaksi kiliä. Ne olivat juomamatkalla ja
seisoivat nyt kuin lumotut ihmettelemässä valoa ja sen luomia tummia
varjoja, jotka tanssivat ja kiitivät kohti metsän villieläimiä aivan
kuin säikyttääkseen niitä, mutta hyppäsivätkin vain niiden yli ja taas
takaisin, ikäänkuin kutsuen niitä ottamaan osaa tuohon äänettömään
leikkiin. Paneuduin hiljaa polvilleni nuotioni viereen ja sysäsin
siihen suuren koivuntuohikierukan, joka heti leimahti kirkkaasti
palamaan valaisten koko ympäröivän metsän. Tuolla kuusen alla, missä
hetki sitten oli ollut pelkkä synkkä varjo, seisoi emo silmät kiiluvina
valoa ihmetellen; milloin se tuijotti silmää räpäyttämättä tuleen,
milloin liikahti levottomasti ja pärskähytti kysyvän puhalluksen, kun
varjot kiitivät tanssimaan sen poikasten kanssa, jotka seisoivat ihan
emon takana, yksi kummallakin puolella.
Tätä kesti vain hetken. Sitten toinen kili — minä tunsin sen tomppelin
tulen valossakin kuonosta ja vaaleapilkkuisesta synnyinpuvusta — tuli
suoraan minua kohti, pysähtyi kiiluvin silmin töllistelemään loimuavaa
tulta ja polki pikku jalallaan varjoille näyttääkseen, että se ei niitä
pelännyt.
Emo kutsui sitä hätäillen, mutta se tuli yhä lähemmäksi, polkien
somasti jalallaan. Emon levottomuus kasvoi. Se juoksi edestakaisin
puoliympyrässä, varoitti, kutsui ja mäkätti. Kun kili sitten tuli emon
ja tulen väliin ja sen pieni varjo kasvoi aina mäenrinteelle saakka,
missä emo jo oli, ja kun emo näki kuinka kaukana kili oli siitä ja
kuinka lähellä tulta, silloin emo äkkiä pääsi tulen lumoista ja käreä
_k-a-a-a-h! k-a-a-a-h!_ huuto raikui läpi metsän kuin revolverin
laukaus. Samalla se kiiti tiehensä, ja valkea lippu välkkyi kuin aallon
harja yössä oppaana pienokaisille.
Toinen kili seurasi sitä heti, mutta tyhmyrikili vain vilkaisi
sivulleen nähdäkseen minne emo oli mennyt ja tuli sitten valoa kohti,
tuijotti ja polki jalkaa typerästi ihmetellen.
Minä katselin sitä vähän aikaa ja ihailin sen kauneutta, sen sulavia
liikkeitä, sen pehmoisia korvia, joiden ympärillä näkyi kirkas vaalea
soikio, ja sen ihmeellisiä silmiä, jotka kimaltelivat kuin tulen
hehkuttamat sateenkaaret. Kaukana takanapäin emo huudellen juoksenteli
edestakaisin mäen rinnettä. Yhtäkkiä ääni muuttui, siihen tuli vaaraa
tietävä sävy; ja taas kuulin, kuinka se kutsui seuraamaan ja kuinka
pensas rasahti kun emo viilletti ohi. Muistin ilveksen ja sen edellä
kerrotun surullisen pikku tarinan, jonka olin lukenut kaatuneen
puun rungosta. Arvelin, että nopeimmin voisin pelastaa tuon nuoren
vuohenhoukkion, jos potkaisisin nuotioni hajalle ja menisin sitä kohti.
Kun nyt ihmetuli hävisi pimeyteen ja ihmisen tuoksu tuli sen sieraimiin
lammen hengähdyksen mukana, silloin pikku kili kiiti pois, mutta voi,
suoraan pitkin metsävuohen polkua, kohtisuoraan sitä suuntaa vastaan,
jota emo juuri oli lähtenyt.
Viisi minuuttia myöhemmin kuulin emon kutsunnan, outo sävy
äänessä, siltä taholta, minne kili oli mennyt, ja läksin varovasti
metsävuohenpolkua pitkin tiedustelumatkalle. Harjun huipulla, mistä
polku laski alas pimeään kapeaan laaksoon ja missä polun kummallakin
puolen oli tiheä pensaikko, kuulin kilin vastaavan emolleen minun
alapuoleltani suurten puiden keskeltä ja ymmärsin heti, että jotakin
oli tapahtunut. Valittava hätähuuto kuului lakkaamatta synkän kuusikon
pimennosta. Emo juoksi sen ympäri kaaritellen ja kutsui sitä tulemaan
luokseen, mutta kili pysyi paikallaan ja selitti, ettei se voinut tulla
ja että emon oli tultava sen luokse. Siten huudot kulkivat edestakaisin
kuuntelevassa yössä: — _huu-uh_, »tule tänne!» _bla-a-a, blr-r-t_, »en
voi, tule sinä tänne!» _ka-a-a-h! ka-a-a-h!_ — »vaara, mukaan», — ja
sitten ryske pensaikosta, kun emo kiiti pois toisen kilin seuraamana.
Sen oli pakko pelastaa edes toinen kilinsä, kun toinen oli jätettävä
saaliiksi yön rosvoille.
Oli kylläkin selvää, mitä oli tapahtunut. Erämaan äänillä on kaikilla
merkityksensä, kun vain osaa ne tulkita. Kun itsepäinen kili oli
juossut läpi pimeän metsän, olivat sen harjaantumattomat jalat
sattuneet harhaan eivätkä osuneetkaan oikeaan asemapaikkaan, ja niin
se nyt makasi jonkin suuren tuulenkaataman puun alla jalka poikki
varoittavana todistuksena emon toisesta opetuksesta, jota se oli niin
kauan laiminlyönyt.
Minä hiivin hiljaa sitä kohden tunnustellen pimeässä tietä puiden
lomitse ja vähän väliä pysähtyen kuuntelemaan kilin ääntä osatakseni
suunnan. Äkkiä raskas kahina kiiri mäkeä alas ja meni ohitseni aivan
vierestäni. Jokin, joka ehkä oli askelten töminää, raskasta, vaikka
melkein äänetöntä eteenpäin työntymistä, jommoista vain yksi ainoa
eläin metsässä saa aikaan, tai ehkä jokin outo tuoksu kosteassa ilmassa
ilmaisi minulle heti, että tarkemmat korvat kuin minun olivat kuulleet
huudon, että Mooween, karhu, oli jättänyt mustikkamaansa ja lähtenyt
ajamaan tottelematonta metsäkiliä, jonka se kuulemansa perusteella
tiesi nyt pimeässä joutuneen erilleen vartioivasta emosta.
Minä palasin takaisin polulle ääneti — vaikka Mooween ei kuule eikä
huomaa mitään, jos sillä on saalis edessään — juoksin kanootilleni
noutamaan pyssyäni. Tavallisissa oloissa karhu on arka kuin jänis,
mutta minä en ollut koskaan ennen tavannut sitä näin myöhään yöllä enkä
tiennyt miten se menettelisi, jos ottaisin siltä sen saaliin. Riippuu
muuten paljon siitä, millä mielellä eläintä lähestyy. Jos sen tekee
arasti, epäröiden, niin eläin sen tietää; jos taas lähestyy nopeasti,
ääneti ja päättävästi, pyssynperä lujasti puristettuna olkaa vasten,
hana vireessä ja etusormi keveästi liipaisimella, niin eläin tietää
senkin, saat olla varma siitä. Joka tapauksessa ne ainakin menettelevät
niin kuin ne tietäisivät, ja voit huoletta seurata sitä sääntöä, että
millä mielellä hyvänsä oletkin, peloissasi, epäröivänä tai rohkean
päättäväisenä, niin suuri ja vaarallinenkin eläin oivaltaa sen heti
ja omaksuu vastakkaisen tunteen oman toimintansa ohjeeksi. Tämän olen
erämaassa tullut monesti kokemaan. Kerran tapasin karhun kapealla
polulla — mutta siitä kerrottakoon vasta toiste.
Huudot olivat vaienneet, metsä oli aivan äänetön ja pilkko pimeä,
kun tulin takaisin. Kävelin niin nopeaan kuin suinkin, huolettomasti
ja varomatta mitään, sillä millaisen melun saisinkin aikaan, luulisi
karhu sitä joka tapauksessa epätoivoisen emon nostamaksi. Niin tulin
siihen paikkaan, mistä olin kääntynyt takaisin. Siitä menin varovasti
edelleen, suunnanmäärääjänä eräs suuri harjulla oleva puu, joka
erottautui taivasta vasten, käyden yhä hiljemmin ja hiljemmin, kunnes
juuri erään suuren tuulenkaataman puun lähellä oksa murtui jalkani
alla. Vastaukseksi siihen kuului puun toiselta puolelta mörähdys ja
loikkaus — ja karhu ryntäsi ryskyen mäkeä ylös kantaen jotakin, jonka
selvästi kuuli kahahtelevan ja laahaavan pensaikossa, kunnes ääni
vaimeni heikoksi kaukaiseksi töminäksi ja metsässä oli taas hiljaista.
Koko pitkän yön kuulin telttaani järven poukaman toiselle puolen,
miten emo aika-ajoin huuteli. Se tuntui juoksentelevan edestakaisin
pitkin harjua niillä paikoin, missä murhenäytelmä oli tapahtunut.
Sen hajuaisti kertoi karhusta ja ihmisestä, mutta mitä hirmuista oli
tehty sen pienokaiselle, sitä se ei tiennyt. Pelkoa ja epätietoisuutta
kuvastui siitä äänestä, joka vyöryi alas harjulta ja tuli vesien yli
pieneen telttaani.
Päivän valjettua menin takaisin samaan paikkaan. Helposti löysin sen
kohdan, johon kili oli kaatunut. Mykkä sammal kertoi sen tuskaisista
ponnisteluista; ja muutama veritahra osoitti paikkaa, josta karhu oli
sen kaapannut. Tallattu sammal ja kaatunut ruoho, tahratut lehdet ja
tukko hienoja karvoja siellä täällä tuulenkaataman puun katkenneiden
oksien kärjissä puhuivat selvää kieltä. Jäljet menivät vastamäkeen,
villiin, epätasaiseen seutuun, missä niitä oli mahdoton seurata.
Kun kiipesin viimeistä harjua palatessani takaisin järvelle, niin
kuulin kahinaa pensaikosta ja sitten sellaisen oksan napsahduksen,
minkä metsävuohen astunta saa aikaan. Emo oli vainunnut minut. Se kulki
ja kaarteli nyt ympärilläni ottamassa selvää, olisiko sen kadonnut
kili minun seurassani. Ei se vieläkään tiennyt, mitä oli tapahtunut.
Karhu oli säikähyttänyt sen pitämään entistäkin tarkempaa huolta siitä
kilistä, josta se vielä oli varma. Toinen oli yksinkertaisesti häipynyt
suuren metsän salaperäiseen hiljaisuuteen.
Siinä, missä polku kääntyy alaspäin ja järvi on näkyvissä, näin sen
selvästi seisovan puoleksi pensaikkoon piiloutuneena ja katselevan
tarkasti minun vanhaa kanoottiani. Samassa se näki myöskin minut ja
hypähti pois. Lähellä tiheikköä, jonka minä olin juuri sivuuttanut, se
kajahutti ilmoille vireän _k-a-a-h, k-a-a-h!_ huutonsa ja liehautti
lippunsa ylös. Tiheikkö suhahti, terävä _k-a-a-h!_ vastaus kaikui,
toinen kili syöksähti esiin piilosta, jonne emo oli sen kätkenyt.
Se porhalsi emon jäljissä pitkin harjua, hyppi kuin suuri punakettu
kiveltä toiselle, kiiri kuin haukka yli tuulenkaatamien puiden,
satutti askeleensa aina emon jälkiin ja piti pikku kuononsa tiukasti
alhaalla käyttäessään toista hyödyllistä taitoaan: valkoisen lipun
seuraamista.