Tuskin vieläkään ymmärrän, miten silmä saattoi ne keksiä, niin peräti
hyvässä piilossa ne olivat. Astelin pienen puron vartta, ja sen lirinän
houkuttelemana tulin ahtaaseen solaan suuren metsän sydämessä. Suuri
kaatunut puu oli poikkiteloin polullani, siltana virran yli. No, sillat
ovat ylimenoa varten, siitä ovat metsän pienimmätkin eläjät selvillä.
Minä istahdin sammaltuneelle rungolle nähdäkseni, ketä naapurini
saattoivat olla ja mitkä pikku jalat olivat kävelleet tätä valtatietä.
Tässä aivan vieressäni näen kynnen jälkiä lahossa kaarnassa. Vain
karhu voi tehdä sellaisia syviä, suuria naarmuja. Ja kas vain, tuossa
on sen jalan alta luiskahtaneen sammaleen sija. Mooween, mustakarhu,
on uupumaton vaeltaja. Se leimaa merkeillään kuusipenikulmaisenkin
vuorenkupeen yhtenä ainoana kesäpäivänä, jos vain sille ominainen
laiskuus sattuu jättämään sen vähäksikin aikaa. Tuossa, toisella
puolella, on hujan hajan pronssinvihreitä kuusenkävyn suomuja,
sirpaleita Meekon, punaisen oravan, työpajasta, aivan kuin Meeko olisi
ne sinne äkkiä huitaissut kullankarvaisesta esiliinastaan livistäessään
katsomaan, kun Mooween meni ohi. Tuolla etäämpänä on vesikon merkki,
selvä kuin päivä. Siihen on Cheokhes, vesikko, hetkiseksi istahtanut
sammakkoaamiaisensa jälkeen. Ja tässä kannon juurella, johon
kyynärpäälläni nojaan, kun istun hiljaa heilutellen jalkojani hitaasti
juoksevan puron yllä, on pörröistä keltaista karvaa, joka kertoo
minulle, että repolainen Eleemos, eli ovela poika, kuten ystäväni
Simmo sitä nimittää, karttaa käpälien kastamista ja sentähden käyttää
siltanaan kaatunutta puuta tai puron kiveä, kuten sen kaikki sukulaiset
tekevät.
Aivan minua vastapäätä on toinen kaatunut puu pitkällään virran
varrella siten, ettei miltään kuljeksivaa vesikkoa vaarallisempi eläin
voisi käyttää sitä hyväkseen. Sen juuren alla, virrasta poispäin,
on salainen, tilava pikku komero, jonka oviaukkoa peittää riippuvat
juuriuutimet aivan kuin esirippu. »Mikä erinomainen pesänpaikka»,
ajattelin, »sillä sieltä ei mikään milloinkaan saattaisi löytää.»
Aivan kuin todistaakseen ajatukseni vääräksi, satutti silloin
harhaantunut auringonsäde paikkaan ja loi kirkkaita valotäpliä, jotka
tanssivat ja karkeloivat kaatuneen rungon ja juuren alla. »Ihanaa!»
huudahdin minä, kun valo sattui ruskeaan hiekkaan ja kirjaili sen
valkeaksi ja keltaiseksi. Auringonsäde poistui taas, mutta näytti
jättäneen jälkeensä kirkkautensa, sillä juuren alla pysyi hiekka
yhä kullanruskeana, ja sieltä näkyi vieläkin valkoisia ja keltaisia
täpliä. Kumarruin nähdäkseni paremmin; pistin käteni sisään — silloin
ruskea hiekka muuttui äkkiä suloisen pehmoiseksi turkiksi. Valkean ja
keltaisen väikkeen loivat kahden pikku kilin täplikkäät kyljet. Ne
makasivat siinä säikähtyneinä aivan hiljaa, juuri niin kuin niiden emo
oli ne poistuessaan piilottanut.
Ne olivat vasta muutaman vuorokauden vanhoja, kun minä ne löysin.
Kumpikin oli synnyinpuvussaan, ja kummallakin, luulenpa, oli varmaan
myös jonkinlainen taikaviitta yllään, sillä kun ne vain paneutuivat
mihin hyvänsä makaamaan hiljaa, niin ne kävivät näkymättömiksi. Hieno
kirjailu, joka muistutti valon ja varjon leikkiä lehvikössä, kätki
nämä pikku oliot täydellisesti niin kauan kuin ne pysyttelivät hiljaa
ja antoivat auringonsäteiden tanssia turkillaan. Niiden kauniit
päät olisivat tarjonneet taiteilijalle erinomaisen aiheen, — niin
hennot, suloiset ja hienosti väritetyt ne olivat. Ja niiden suurissa
lempeissä silmissä asui kysyvä viattomuus, kun loit niihin katseesi.
Tuo ilme koski suoraan sydämeesi ja sai sinut haluamaan noita kauniita
luontokappaleita heti omiksesi. Tosiaankaan ei koko suuressa metsässä
ole mitään, joka niin voimakkaasti valtaisi sydämesi kuin pienen
metsävuohenkilin katse.
Ne olivat aluksi arat ja makasivat kylki kyljessä hituistakaan
liikahtamatta. Kuuliaisuuden vaisto — jokaisen tähän maailmaan
syntyneen eläimen ensimmäinen ja vahvin vaisto — sai ne tottelemaan
emon käskyä pysyä paikallaan ja olla hiljaa, kunnes emo palaa. Vielä
sittenkin, kun olin työntänyt syrjään juuriuutimen ja silmin näin ja
käsin kosketin niitä, ne yhä pitivät päänsä maata vasten ikäänkuin yhä
vieläkin tahtoen saada katsojan uskomaan, että ne olivat vain pala
ruskeata maata ja että pilkut niiden välkkyvällä viitalla olivat vain
kesäisen päivänpaisteen luomia täpliä.
Tunsin itseni tunkeilijaksi. Minun olisi pitänyt heti mennä matkaani
ja jättää ne, mutta pikku oliot olivat aivan liian kauniit maatessaan
siinä somassa vanhassa pesässä. Niiden lempeissä silmissä ilmeni
vuorotellen pelkoa, ihmettelyä ja kyselyä, kun ne kääntyivät minuun.
Meidän luonteeseemme kuuluu, että me emme saata nähdä mitään kaunista
haluamatta lähestyä, nähdä ja katsella sitä ja päästä sen omistajaksi.
Ja tässä oli sellaista kauneutta, jota harvoin tapaa. Vaikka olin
kutsumaton vieras, en raskinut lähteä pois.
Käsi, joka kosketti pikku eläimiä, ei tuonut mukanaan vaaran tunnetta.
Se etsi niiden samettikorvien takaa sen paikan, jota ne antavat
naaraan kahnuttaa, se liikkui hyväilevästi sivellen niiden selkää
pitkin lanteille saakka, se antoi kämmenpohjan varovasti kaartua
niiden kostean kuonon alle: ne pistivät heti kielensä ulos, sillä
kädessä tuntui lievä suolan maku. Äkkiä ne kohottivat päätään. Kaikki
teeskentely oli nyt poissa. Ne olivat unohtaneet piiloutumisensa,
ensimmäisen, mitä niille oli opetettu; ne kääntyivät ja suuntasivat
suoraan silmiini suuren, viattoman, kysyvän katseensa. Se oli lumoavaa.
Henkensä uhalla, jos tuli tarvis, puolustaisi sellaisia pikku olioita,
kun on nähnyt niillä tuollaisen katseen.
Kun vihdoin olin kylläkseni niitä hyväillyt ja nousin, niin ne
kohosivat vaappuville jaloilleen ja tulivat ulos majastaan. Emo oli
käskenyt niitä pysymään paikoillaan. Mutta tässä oli toinen suuri,
hyvä eläin, johon saattoi ilmeisesti vaaratta luottaa. »Ota vastaan
lahjat, joita jumalat sinulle suovat», oli varmaan niiden pikku aivojen
ajatus. Ja suolan maku niiden kielen päässä, kun ne olivat nuolleet
kättäni, oli suloisinta, mitä ne siihen asti olivat oppineet tuntemaan.
Kun käännyin pois, niin ne juoksivat jäljessäni vaikertelevasti
äännähdellen saadakseen minut kääntymään takaisin. Kun pysähdyin, niin
ne tulivat luokseni, painautuivat kylkeeni yksi kummallekin puolelleni,
kohottivat päänsä silitettäväksi ja hyväiltäväksi.
Minulle, joka seisoin siinä aivan viehättyneenä ja ihmeissäni, olivat
ne kuin onnistunut taulu, joka esittää äsken syntyneen ensimmäisiä
vaikutteita maailmasta. Niiden korvat värähtelivät jo levottomasti
metsävuohelle ominaisella tavalla ja heristyivät vaistomaisesti
kuulemaan jokaista ääntä. Lehti risahti, oksa murtui, puron sävel
muuttui, kun uiva risu patosi juoksun: vuohenkilin huomio jännittyi
heti. Silmät, korvat, nenä tarkkasivat ilmiöitä. Sitten ne loivat
hiljaa silmänsä minuun. »Tämä on ihmeellinen maailma. Tämä suuri metsä
on täynnä musiikkia. Me tiedämme niin vähän; ole hyvä ja kerro meille
kaikki tietosi siitä», sanoivat kauniit silmät, kun ne katsoivat minuun
täynnä viattomuutta ja elämäniloa. Sitten kädet, jotka lepäsivät
kummallakin pehmeällä kaulalla, siirtyivät hyväilevästi sivellen
alas niiden korvallisilta ja tulivat niiden kostealle turvalle. Heti
metsä ja sen musiikki hävisi; kysymykset katosivat niiden silmistä.
Kieli työntyi ulos, ja kaikki tuntemattomat äänet unohtuivat uuteen
tunnelmaan, kun ne alkoivat innokkaasti nuolla ihmisen kämmenpohjaa,
jonka epätasainen pinta maistui kieleen niin ihmeelliseltä. Ne nuolivat
vielä käsiäni, tungeksien sivuillani, kun jokin oksa kaukana takanamme
risahti heikosti.
Oksan risahdus ilmaisee tarkoin kaiken, mitä metsässä tapahtuu. Kumma
kyllä, ei ole kahta eläintä, jotka aivan samalla tavalla polkisivat
oksan poikki, vaan jokainen antaa erilaisen varoittavan äänen.
Karhun astunnan ryske, paitsi milloin se lähestyy otusta, on raskas
ja huoleton. Kun hirven sorkka katkaisee oksan, niin se tukehuttaa
äänen ennen kuin se ilmaisee tietoaan kuuluville. Jos oksa äännähtää
metsävuohen alla sen kulkiessa metsän läpi, niin ääni on terävä, kimeä,
herkkä; se tuo mieleen veteen putoavan sadepisaran pulpahduksen. Ja
takanamme vastikään kuuluneen äänen suhteen ei voinut erehtyä. Pikku
ystävieni emo oli tulossa.
Minä en olisi tahtonut säikyttää sitä ja niin menettää tästä
hankkimaani luottamusta; siksipä juoksin takaisin pesälle ja pikku
paaperot juoksivat kintereilläni. Ennen kuin olin puolitiessä, kuului
taas terävä oksan narahdus; pensaikko alkoi yhtäkkiä ritistä, ja emo
syöksyi esille hiljaa mää'ähtäen nähdessään kotinsa katoksen.
Huomattuaan minut se pysähtyi äkkiä, vavahteli kovasti, korvat
työntyivät eteenpäin, kahden varoittavan sormen tavoin, ja sen silmissä
oli sanoin kuvaamaton pelko, kun se näki vihollisen pienokaistensa
vieressä silittämässä niiden viatonta kaulaa. Sen ruumis huojahti, joka
lihas jännittyi ponnahdukseen; mutta jalat näyttivät aivan juurtuneen
paikkaansa. Se palautti hiljaa tasapainonsa, ja silmät tuijottivat
koko ajan minuun; se liikahti taapäin, kun vaaraa ennustava lemu
tunkeutui sen sieraimiin. Mutta jalat pysyivät yhä maassa kiinni. Se
ei voinut liikkua paikaltaan. Se ei saattanut uskoa silmiään. Kun minä
siinä varroin tyynenä ja koetin saada katseeni puhumaan mahdollisimman
ystävällistä kieltä, niin käreä kurkkuääni _k-a-aa-h! k-a-a-a-h!_,
metsävuohen hätähuuto, rämähti kuin rummun pärinä kautta metsän, ja
samalla emo laukkasi takaisin piiloonsa.
Tämän äänen kuullessaan pienokaiset hypähtivät kuin nuoli
päinvastaisella suunnalla olevaan pensaikkoon. Mutta vieras paikka
peloitti niitä; käreä huuto, joka rämisten kulki läpi säikähtyneiden
salojen, sai ne sanomattoman kauhun valtaan. Samassa ne palasivat taas
takaisin, painautuivat lähelleni ja rauhoittuivat kokonaan, kun käteni
hivelivät hiljaa niiden kylkiä.
Ympärillämme, poissa näkyvistämme, laukkasi pelonvaltaama emo, kutsuen,
kutsuen. Milloin se näytti päänsä, pelko syvällä silmissään, milloin
riensi pois valkea lippunsa ylhäällä osoittamassa pienokaisille oikeaa
tietä. Mutta nämä eivät kuunnelleet ensi hälyytystä. Niiden mielialassa
oli kyllä tapahtunut ilmeinen muutos; niiden korvat väreilivät
levottomasti, ja niiden silmät, jotka eivät vielä olleet kyllin tarkat
mittaamaan välimatkoja ja keksimään emoa sen piilopaikasta, olivat
täynnä outoa pelkoa, kun ne kysyen katsoivat minuun. Siitä huolimatta
ne hälyytyksen jälkeenkin luottivat ystävällisyyteeni, jommoista ei
koirien ajama ja pyssyjen vainoama emo-rukka ollut koskaan saanut kokea.
Ne seisoivat paikoillaan, mihin niitä kehoitti viisaus, syvällisempi
kuin emon kokemus, jääden sinne, missä tiesivät olevansa turvassa.
Minä johdin ne hitaasti takaisin piilopaikkaan, annoin niiden vielä
nuolaista kättäni ja ohjasin ne hellästi juuriuutimen taakse. Kun
ne tahtoivat tulla ulos, työnsin minä ne takaisin. »Pysykää siellä
ja olkaa kuuliaiset emollenne! Pysykää siellä ja totelkaa emoanne!»
kuiskasin niille. Ja vielä nyt puolittain uskon, että ne ymmärsivät,
ei sanoja, vaan niiden takana piilevän tunteen, sillä ne jäivät
hetken päästä paikoilleen ja katsoivat minuun suurin, kummastelevin
silmin. Minä poistuin sitten näkyvistä, hyppäsin yli kaatuneen rungon
eksyttääkseni ne jäljiltäni siltä varalta, että ne tulisivat ulos,
menin puron poikki, ja hiivin pois näkyvistä pensaikkoon. Päästyäni
näin pois äänen kuuluvilta kiiruhdin avoimelle paikalle vähän matkan
päähän, minne kulorinteen puolipalaneet rungot näkyivät epäselvästi
läpi metsän vihreyden, kiipesin, tähystelin ja vaihdoin paikkaa, kunnes
lopulta voin nähdä kaatuneen puun, jonka juurien alla pikku viattomat
ystäväni olivat piilossa.
Käheä hätähuuto oli vaiennut; metsässä oli taas kaikki hiljaista.
Sitten pensaikko liikahti, ja minä näin vuohiemon hiipivän puron
takaa, pysähtyvän, tähystelevän ja kuuntelevan. Se määkyi vienosti,
juuriuudin työntyi syrjään, ja pienokaiset tulivat ulos. Kun emo
näki ne, niin se kiiruhti juosten niitä kohden. Suuri ilo kuvastui
sen siron ruumiin kaikissa piirteissä, kun se syöksähti niiden luo,
painoi päänsä alas ja nuuski niitä hienolla kuonollaan päästä häntään,
pitkin kylkiä ja lanteita, tullakseen vakuutetuksi, että ne olivat
hänen omat pienokaisensa ja ettei niille ollut tehty mitään pahaa.
Kaiken aikaa kilit painautuivat emon kylkeä vasten, kuten olivat hetki
sitten tungeksineet minun kyljessäni, ja nostivat päänsä koskettaakseen
kuonollaan emon sivuja ja kysyäkseen omalla tuhmalla tavallaan, mitä
tämä kaikki merkitsi ja miksi emo oli juossut pois.
Sitten tuli ihmisen tuoksu uudelleen emon sieraimiin, ja sen valtasi
äkkiä tunne, että oli kerrassaan välttämätöntä opettaa pienokaisille
äsken laiminlyöty toinen läksy, ennenkuin uusi vaara ne yllättäisi.
Se juoksi suuressa kaaressa, ja käheä _k-a-a-a-h! k-a-a-a-h!_ rämisi
taas läpi metsän. Sen häntä oli suorana pystyssä, valkoinen lippu
oli kuin vilkkumajakka, kun se laukkasi matkaansa. Kilit seisoivat
hetken hämillään, vavisten uudesta yllätyksestä. Sitten niidenkin
lippu lennähti ylös, ja hoikilla säärillään ne ponnistivat läpi metsän
ryteikön ja yli kuoppaisen maan seuraten uljaasti johtajaansa. Ja
katsellessani tätä piilopaikastani minä tunsin epämääräistä mielipahaa
siitä, että ne eivät enää koskaan olisi minun, ei hetkeäkään. Näin
ainoastaan pensaikon mutkailevat väreet ja siellä täällä vilahduksen
pienestä valkeasta lipusta. Niin ne menivät mäkeä ylös, pois
näkyvistäni.
Ensiksi, makaa hiljaa; ja toiseksi, seuraa valkoista lippua. Kun tämän
kerran jälkeen taas näin ne, ei emon tarvinnut hätähuudolla muistuttaa
niitä näistä kahdesta asiasta, jotka jokaisen kilin täytyy tietää
voidakseen elää ja kasvaa isoksi suurissa metsissä.