Ronald ja Billy eivät puhelleet paljoakaan kiirehtiessään
rautatieasemalle aikaisemmin samana iltapäivänä.
Ronald katkaisi vihdoin pitkän äänettömyyden.
"Miksi pyrit väkisin mukaani?" kysyi hän.
"En minä sinun mukaasi tule", vastasi Billy yksikantaan.
"Mihinkäs sitten, Billy? Miksi näytät niin traagilliselta? Aijotko
lähteä hyppäämään alas Lontoon-sillalta? Älä tee sitä, Billy poikaseni!
Sinulla ei ole siihen mitään syytä. Olethan aina ollut kiltti lapsi.
Minulla on syytä olla traagillinen; ja katsopas -- nyt olen matkalla
pankkiin sähköttämään rahoja joillekin murjaaneille, että päästäisivät
ukkosemme kotia. Ota esimerkkiä minun mielenlujuudestani, Billy."
Billyn mielenpurkaus, kun se vihdoinkin räjähti, oli niin raivokas,
meluava ja niin vähän Billyä muistuttava, että Ronald vetäytyi
ihmettelevän äänettömyyden kuoreen.
Mutta heidän päästyään junaan ja sulkeuduttuaan tyhjään ensiluokan
tupakkavaunuun, käänsi Billy äkkiä valkeat kasvonsa ystäväänsä päin.
"Ronnie", hän sanoi, "minä menen suoraa päätä Sir Deryck Brandin
puheille. Hän on ainoa mies, jolla tiedän pään istuvan hartiain
välissä."
"Kiitoksia vain", sanoi Ronnie. "Minun pääni kai keikkuu polvien
välissä. Mutta kuinka juuri tällä merkillisellä hetkellä luulet niin
kipeästi tarvitsevasi tuota miestä ja hänen päätään?"
"Sen vuoksi", vastasi Billy, "että tuo sähkösanoma on valetta."
"Hölynpölyä, Billy! Toivo on epäilyksen isä! Oh, häpeä toki, Billy!
Vanha Ingleby parka!"
"Se on valetta", toisti Billy järkähtämättömänä. "Mutta katsohan toki",
huomautti Ronald, avaten sähkösanoman. "Tässä näet itse. '_Veritas_'.
Mitäs sinä siitä päätät?"
"Veritas menköön hirteen!" ärähti Billy. "Se on valetta; ja meidän on
saatava selville mikä kirottu konna sen on lähettänyt."
"Mutta mitä ihmeen järkisyitä sinulla on epäillä asiaa?" tiedusti
Ronald, käyden vakavaksi.
"Oh, mene hiiteen!" purskahti Billy viimein äkeissään; "_minähän noukin
hänen palasiaan korjuun_!"
* * * * *
Hyvin hermostunut, valkeakasvoinen nuori mies istui vihreänahkaisessa
nojatuolissa tohtori Brandin vastaanottohuoneessa. Hän oli näyttänyt
sähkösanomaa ja murahdellut katkonaisia lauseita, joista Sir Deryck
huolellisesti valittujen kysymysten avulla vihdoin oli punonut
jokseenkin ehjän kokonaisuuden. Hän istui nyt pöytänsä ääressä punniten
mielessään kuulemiaan tosiasioita.
Sitten hän kääntyi ympäri pyörivällä kirjoitustuolillaan ja katseli
kiinteästi Billyyn.
"Cathcart", sanoi hän levollisesti, "mitä syitä teillä on ollaksenne
niin varma lordi Inglebyn kuolemasta ja väittääksenne että tämä
sähkösanoma on petkutusta?"
Billy lipaisi kielellä huuliaan. "Oh, kirottua sentään!" äyskähti hän.
"Minähän noukin hänen palasiaan korjuun!"
"Ymmärrän", sanoi Sir Deryck ja katsahti toisaanne.
"En ole kertonut siitä ainoallekaan elävälle sielulle", jatkoi Billy.
"Se ei ole mikään siisti juttu. Mutta minä voin mainita teille
yksityisseikkoja jos haluatte kuulla."
"Ajattelen parhaaksi, että mainitsette minulle niitä", sanoi Sir Deryck
totisesti.
Valkein huulin rupesi Billy kertomaan.
Sitten tohtori nousi pystyyn ja pani takkinsa nappiin. Hän kaasi vettä
lasiin ja ojensi sen Billylle.
"Ja nyt tulkaa", sanoi hän. "Onneksi tunnen erään hyvin sukkelan
etsivän omasta Lontoon poliisikunnastamme, joka sattuu paraiksi olemaan
Kairossa. Meidän pitää lähteä Scotland Yardiin saamaan hänen osotteensa
ja sovitun merkkikielen sähkösanomavaihdossa; niiden avulla voimme
paremmin toimia. Te teitte aivan oikein, Billy, ja teitte tehtävänne
nopeasti; mutta nyt emme saa menettää silmänräpäystäkään."
* * * * *
Neljäkolmatta tuntia myöhemmin tohtori ilmottautui Shenstonen
kartanossa. Hän oli sähköteitse tilannut auton vastaan junalleen; ja
perille tultua hän pyysi kuljettajan odottamaan portaiden edessä, sillä
hän aikoi pian taas palata asemalle.
"Minä voin olla täällä vain siksi kuin toinen juna palaa Lontooseen",
selitti hän lady Inglebylle; "niin että suokaa anteeksi käyntini
lyhyys ja sähkösanomani käskeväinen muoto. Minä en voinut panna teidän
tapaamistanne sattuman varaan. Minulla on jotain erittäin tärkeätä
teille ilmotettavana."
Tohtori vaikeni hetkeksi, tietämättä oikein kuinka alkaa puhettaan. Hän
oli nähnyt Myra Inglebyn monenlaisissa tilanteissa. Hän tunsi hänet
hyvin; ja tiesi että naiseksi Myra oli niin horjumattoman uskollinen
omalle itselleen, että hän toivoi voivansa ennakolta tarkalleen
määritellä miten hän tulisi kulloinkin käyttäytymään olosuhteiden
laadun mukaan.
"Lady Ingleby", sanoi hän vihdoin, "muuan viheliäinen roisto, jolle ei
mikään rangaistus tunnu tarpeeksi raskaalta, on rohjennut tehdä teille
julmaa ja sydämetöntä vääryyttä."
"Olen todella utelias kuulemaan siitä", sanoi lady Ingleby tyynesti;
"mutta en voi ymmärtää, Sir Deryck, miksi te semmoisen asian takia
olette pitänyt välttämättömänä tulla kaupungista tänne asti."
Tämä aivan odottamaton vastaus hämmensi tohtorin tuokioksi kokonaan.
Mutta nopea henkinen sovittamiskyky oli tärkeänä osana hänen
virantoimituksissaan.
"Pelkäänpä että kumpikin lähdemme vastakkaisista edellytyksistä", sanoi
hän hienosti hymyten. "Pyydän anteeksi, jos tunnun tekevän vääryyttä
oliolle, josta en ennestään tiedä mitään. Tahdon palauttaa mieleenne
sähkösanoman, jonka saitte eilen ja joka pani teidät epäilemään että
tieto lordi Inglebyn kuolemasta olisi erehdys ja että hän olisi
piakkoin odotettavissa kotiin."
"Mieheni on elossa", sanoi lady Ingleby. "Hän on sähköttänyt minulle
Kairosta, ja minä odotan häntä saapuvaksi hyvin pian."
Vastauksen asemasta otti Deryck Brand taskukirjastaan esiin kaksi
sähkösanomaa.
"Olen velvollinen ilmottamaan teille jo heti alussa, rakas lady
Ingleby", hän sanoi, "että teitä on julmasti petetty. Kairosta
tullut sanoma oli sydämmetön koiranjuoni, jonka tarkotuksena vain
oli petkuttaa teiltä rahaa. Billy Cathcartilla oli syytä epäillä sen
luotettavuutta, ja siksi hän toi sen minulle. Minä sähkötin heti
Kairoon, ja kas tässä ovat tulokset."
Hän laski molemmat sähkösanomat pöydälle Myran eteen.
"Ensimäinen on jäljennys siitä sähkösanomasta, jonka eilen lähetimme
Kairoon eräälle siellä oleskelevalle etsivälle poliisille. Toisen sain
vastaanottaa kolme tuntia takaperin. Ei kukaan -- ei edes Billykään --
ole kuullut mitään sen saapumisesta. Minä toin sen suoraapäätä teille."
Lady Ingleby kohotti verkalleen ensimäisen sähkösanoman silmiensä
tasalle. Hän luki sen äänettömästi.
Pitäkää silmällä Cookin pankkia ja vangitkaa lordi Inglebynä
esiytyvä mies, joka tahtoo nostaa sähköteitse lähetettyjä rahoja.
Sähköttäkää yksityiskohdista heti.
Tohtori vaarinotti häntä salaa, kun hän mitään sanomatta laski
ensimäisen sähkösanoman kädestään ja otti sitten toisen.
Lordi Inglebyn entinen kamaripalvelija vangittu. Tunnustaa
lähettäneensä väärennetyn sähkösanoman. Sähköttäkää lisäohjeita.
Lady Ingleby puristi kokoon molemmat paperiliput ja laski ne viereensä
pöydälle. Hänen valkoisten kasvojensa tyynen välinpitämättömässä
ilmeessä ei voinut huomata mitään muutosta.
"Sen täytyy olla Walker", hän sanoi. "Mikael piti aina häntä heittiönä
ja laiskurina; mutta minä pidin hänestä, sillä hän soitti erinomaisesti
banjoa ja oli tarpeen seurallisissa huvituksissa. Mikael otti hänet
mukaansa sotaretkelle, mutta oli pakotettu erottamaan hänet heti
maihin noustua. Walker parka! En halua että häntä rangaistaan, sillä
tiedän että Mikael ajattelisi tämän olleen minun omaa syytäni, koska
pidin banjonsoittelemista kelpo luonnetta parempana. Jos Walker olisi
kirjoittanut minulle kerjuukirjeen, olisin aivan todennäköisesti
lähettänyt hänelle rahaa. Minulla on onneton tapa luottaa ihmisiin ja
toivoa että kaikki tulisivat onnellisiksi."
Ja sitten, aivan kuin nämä viime sanat olisivat ärsyttäneet
jotakin hetkeksi unhotettua haavaa, palasi entinen kivettynyt
välinpitämättömyys hänen ääneensä ja kasvoihinsa.
"Jollei Mikael palajakaan", jatkoi lady Ingleby, "olen minä todella
yksin."
Tohtori nousi pystyyn ja katseli alas hänen puoleensa, hämmentyneenä ja
huolestuneena.
"Eikö ole ketään, jolle pitäisi hetikohta kertoa tästä uudesta
asiainkäänteestä, lady Ingleby?" kysyi hän vakavasti.
"Ei ketään", vastasi hän painokkaasti. "Koko maailmassa ei ole
ainuttakaan johon asia läheisesti koskisi, itseäni lukuunottamatta.
Eivätkä varsin monet tiedäkään eilisten uutisten saapumisesta. Minä
kirjoitin Janelle, ja otaksun että pojat Ronnie ja Billy ovat kertoneet
niistä Overdenessa. Jos sattumalta jotakin olisi päässyt pujahtamaan
sanomalehtiin, niin täytyy meidän lähettää jyrkkä epuutus; mutta ei
mitään selitystä, ei millään muotoa. Minä inhoan väärien tekojen
julkisaattamista. Semmoinen johtaa vain jälittelyyn ja toistamiseen.
Sitäpaitsi on kamaripalvelija-parkaakin varjeltava joutumasta yleisen
kirouksen alaiseksi. Emme voisi sanomalehdissä selittää kaikkia
lieventäviä asianhaaroja."
"En otaksu että uutiset olisivat laajalta levinneet", sanoi tohtori.
"Teidän talonväkenne on niistä tietysti kuullut?"
"Kyllä", vastasi lady Ingleby. "Ah, tästä muistan että minun on
lakkautettava kaivaukset pensasryhmässä ja nurminiityllä. Ei ole syytä
hankkia pikku Petterille hautaa, kun ei sen isännälläkään ole."
Tämä oli aivan käsittämätöntä puhetta tohtorille, mutta
tällaisina hetkinä hän ei koskaan tehnyt turhia kysymyksiä oman
uteliaisuutensakaan tyydyttämiseksi.
"Siispä lopultakin, Sir Deryck", lisäsi lady Ingleby, "oli Petter
oikeassa."
"Niin", sanoi tohtori, "pikku Petter ei erehtynyt."
"Jos olisin muistanut sen pikku raukan, niin olisin epäillyt koko
sähkösanomaa", huomautti lady Ingleby. "Mikähän seikka herätti Billyn
epäluuloja?"
"Kuten Petter", sanoi tohtori, "oli Billykin alusta alkaen tuntenut
itsensä aivan varmaksi kuolinsanoman todenperäisyydestä. Älkää mainitko
hänelle että olen kertonut teille, että hänessä ensin heräsi epäilystä.
Hän on tunteellinen poika, ja koko juttu on käynyt surkeasti hänen
hermoilleen."
"Billy rakas", huokasi lady Ingleby.
Tohtori silmäsi kelloonsa ja napitti takkinsa. Hänellä oli vain
minuutti enää jälellä.
"Rakas ystäväni", sanoi hän, "jo toisen kerran tulen luoksenne pahojen
uutisten tuojana."
"Ei pahojen", vastasi Myra, äänessään toivottoman väsymyksen väre.
"Tämä maailma ei ole sellainen, johon voisimme toivoa kerran
rakastamamme henkilön palaavan."
"Maailmassa itsessään ei ole moitteen sijaa", vastusti tohtori.
"Itsekunkin yksilöllinen taivas tai helvetti riippuu hänen omista
teoistaan."
"Tahi toisten teoista", huomautti lady Ingleby katkerasti.
"Tahi toisten teoista", myönsi tohtori. "Mutta sittekään emme voi
olla täydellisesti onnellisia, jollemme ole uskollisia paraalle mitä
meissä itsessämme on; emmekä kokonaan onnettomia, jollemme ole tulleet
uskottomiksi omille ihanteillemme. Minä pelkään että minun täytyy nyt
lähteä, mutta minä en mielelläni jättäisi teitä yksiksenne."
Lady Ingleby katsahti kelloon, nousi seisaalleen ja ojensi tohtorille
kätensä.
"Te olette ollut enemmän kuin kiltti, Sir Deryck, kun saavuitte
itse luokseni. Minä en koskaan unhoita sitä. Ja minähän odotan Jane
Championia -- Dalmainia, tarkotan; miksi ystävämme menevätkään
naimisiin? -- tuossa paikassa. Hän saapuu suoraan kaupungista; vaunut
ovat lähteneet asemalle häntä noutamaan."
"Hyvä", sanoi tohtori ja pani kätensä ristiin sellaisen miehen
vakavalla, äänettömällä hartaudella, joka haluten auttaa huomaakin
seisovansa sellaisen murheen edessä, jota ei kykene ymmärtämään eikä
lieventämään.
"Hyvä -- hyvin hyvä", sanoi hän vielä astuessaan autoon, huomauttaen
sitten kuljettajalle: "Meillä on yhdeksän minuttia aikaa; ja jollemme
ennätä junaan, täytyy minun pyytää teitä ajamaan minut kaupunkiin asti."
Ja hän sanoi "Hyvä!" kolmannen kerran ja entistä painokkaammin,
toinnuttuaan hämmästyksestään sen johdosta mitä oli nähnyt kun
moottori pyyhkäsi pitkin lehtokujaa. Sillä sivuutettuaan lady Inglebyn
vaunut palaavina asemalta muuten tyhjinä paitsi että istuimella
oli matkavaippa ja alligaattorinnahkainen matkalaukku, näki hän
jalosukuisen Mrs. Dalmainin kävelevän verkalleen puitten alla
vaipuneena sangen vakavaan keskusteluun hyvin pitkän miehen kanssa,
joka kantoi hattua kädessään antaen tuulen vapaasti puhaltaa paksun
pörrötukkansa läpi. Molemmat olivat liiaksi syventyneet puheluunsa
huomatakseen autoa; mutta kun mies käänsi kuihtuneet kasvonsa
toveriinsa päin, näki tohtori niillä saman toivottoman masennuksen
kivettyneen ilmeen, joka lady Inglebyn kasvoilla oli yllättänyt
ja surettanut häntä. Molemmat suuntasivat vitkalleen kulkunsa
herraskartanoon päin astuen parvekkeen juurelle vievää polkua pitkin.
"Ilmeisesti -- siinä on _mies_", ajatteli tohtori. "No hyvä, olenpa
iloinen että Janella on hänet hinausköydessään. Sieluparat! Sallimus
on asettanut heidät viisaihin käsiin. Jos uskollinen neuvo ja
rehellinen suorapuheisuus voi ollenkaan hyödyttää heitä, niin saavat he
epäilemättä kuulla kumpaakin kelpo Janeltamme."
Sallimus oli myöskin sovittanut Lontoon pikajunan myöhästymään yhden
minuutin, niin että tohtori kerkesi siihen. Se seikka oli myöskin
autonkuljettajan mieleen, sillä hänellä oli aikomus lähteä ajelemaan
hänen armonsa kamarineitsyen kanssa, jonka vapaa-ilta sattui täksi
päiväksi. Elämän kaikkein tärkeimmät tapahtumat saattavat toisinaan
riippua yhden ainoan minuutin sattumista.
Neljäskolmatta luku.