Matka kaupungista oli sujunut niin tyydyttävän nopeasti kuin Jim Airth
suinkin voi toivoa. Charing Crossin asemalta lähtevään pikajunaan hän
oli ennättänyt viisi sekuntia ennen sen liikkeelle lähtöä.
Tunnit sujuivat sukkelaan aivan kuin olisivat tahtoneet vastata
vaununpyörien huimaavaan vauhtiin.
Myran sähkösanoma oli sukeltanut monta kertaa esiin hänen
taskukirjastaan. Jokainen sana siinä tuntui kätkevän hellän
viittauksen. "_Tule heti luokseni_." Ne vastasivat niin täsmälleen
Myran yksinkertaisen suoravaa lausuntotapaa. Useimmat ihmiset olisivat
kirjoittaneet: "Tule tänne", tahi "Tule Shenstoneen" tahi vain
"Tule". "_Tule luokseni_" aivan tuntui hellältä, vaikka tiedottomalta
vastaukselta hänen omaan viimeiseen päätökseensä: "Minä tahdon nousta
ja käydä lemmittyni luo."
Nyt kun matka alkoi jo olla lopullaan, hän vasta tajusi, kuinka
hirvittävän yksitoikkoisesti oli kulunut tuo kolmen viikon erossaolo
Myrasta. Tämän suloinen persoonallisuus oli niin läheisesti kutoutunut
hänen omaan elämäänsä, että hän suorastaan tarvitsi häntä -- ei
joksikin erikoiseksi hetkeksi tahi erikoisella tavalla -- vaan koko
elämäkseen, kuten ilmaa jota hän hengitti, tahi valoa joka kirkasti
päivän.
Entä Myra? Jim Airth otti tutun kirjeen taskukirjastaan -- ainoan minkä
hän koskaan oli saanut Myralta.
"Minä halajan aina tavata sinua", se sanoi; "mutta en milloinkaan voisi
kutsua sinua tulemaan, jollei tulosi tekisi sinua onnelliseksi."
Nyt hän _oli_ kutsunut. Siis oli hänellä onnea tarjottavana hänelle.
Oliko Myra vaistomaisesti tajunnut hänen mielessään tapahtuneen
muutoksen? Vai oliko hän mitannut hänen epätoivoista nälkäänsä omalla
kaipauksellaan ja käsittänyt, että sen tyydyttämisen _täytyi_ tietää
onnea, mitä murheita sitten piilikin takalistossa?
Mutta takalistossa ei enää tulisi olemaankaan mitään muuta kuin
täydellistä iloa, sittekun Myrasta oli tullut hänen vaimonsa. Eikö
hän kääntäisi esiin puhtaat lehdet hänen elämänkirjassaan? Joka
lehti levittäisi esiin verestä onnea, sisältäisi yhäti uusia elämän
ja rakkauden tarjoomia yllätyksiä. Hän tietäisi miten varjelisi
häntä pettymyksen valjuimmaltakin varjolta. Jo nytkin oli hänellä
oikeus varjella häntä sellaisilta. Ja kuinka paljon hänellä olikaan
kerrottavana hänelle sydänydintensä perinpohjaisesta tutkimisesta
näiden onnettomien viikkojen kuluessa. Viime yönä hän oli ollut
kertovinaan hänelle kaikesta; oli ollut sanovinaan: "Minä olen syntiä
tehnyt taivasta vastaan -- rakkautemme taivasta -- ja sinun edessäs, ja
en ole mahdollinen..." Mutta eikö olennaisesti naisen onneen kuulunut
luottamus, että hänen lempimänsä mies joka suhteessa oli mahdollinen
ja arvokas? Hänen taskustaan sukelsi jälleen esiin tuo tuttu kirje.
"Minä tiedän että ratkaisit asian niinkuin tunsit oikeaksi", kirjotti
Myra. Miksi siis hämmentää häntä selityksillä? Antaa kuolleiden haudata
kuolleitaan! Ei ollut tarpeen edes pikimältäkään himmentää iloa, jota
tuntien he nyt astuisivat uuteen elämään. Ja minkälaiseen elämään!
Pyhitettyyn elämään Myran rinnalla...
"Shenstonen pysäkki!" karjasi junailija, ja Jim Airth oli yhdellä
hyppäyksellä asemasillalla jo ennenkuin juna oli pysähtynytkään.
Ponivaljakko odotteli asematalon kupeella; ja tällä kertaa Jim
Airth sieppasi ohjakset käteensä, naurahtaen iloisesti ajomiehelle.
Aikaisemmin hän oli sanonut: "En koskaan aja toisten ihmisten poneja",
vastaukseksi "hänen armonsa" terveisiin; mutta nyt kuului: "Kaikki mikä
on sinun, on minunkin, poikaseni."
Hän vihelsi "Huntingtower"-ballaadia vaunujen vieriessä heinäniittyjen
halki. Vallaton vaeltajan-ilo humahteli hänen korvissaan kuljettaessa
kapeita kujanteita pitkin. Oli ihanata elää tällaisena päivänä.
Oli ihanata ettei ollut jättänyt taakseen Englantia Englannin
siunatuimpana kesäsäänä... Skotlantiinkohan hän veisi nuorikkonsa
kuherruskuukaudeksi, vaiko alas Cornwalliin? Kuinka sievä pikkuinen
kirkko! Nähtävästi ei Myra koskaan ajanut ohjakset höllällä maantietä
myöten. Hei kuinka ponit porhalsivat taivalta; jopa joutui puistokuja
eteen!
Poloinen Mrs. O'Mara! Oli ollut vaikeata olla kohtelias hänelle, kun
hän oli ilmestynyt tee tarjottimineen Myran sijasta.
Tietysti oli Skotlantikin kaunis, niin paljon kuin siellä oli Myralle
näyteltävää; mutta Cornwall merkitsi sittekin enemmän kaikkine siihen
liittyvine muistoineen. Niin juuri; hän järjestäisi kuherruskuukauden
vietettäväksi Cornwallissa; aamulla vihkiminen kaupungissa, kaikessa
hiljaisuudessa; sitten suoraapäätä vanhaan Moorheadin majataloon. Ja
päivällisen jälkeen he istuisivat kuusamamajassa, ja...
Groatley johti hänet Myran arkihuoneeseen.
Hän ei ollutkaan siellä.
Jim Airth astui lattian poikki uuninreunustan luo. Tuntui kuin vuosia
olisi kulunut siitä illasta, jolloin hän äkillisen raivon vimmassa
kohtaloa vastaan oli murskannut rystysensä sen marmorireunaa vastaan.
Hän kohotti katseensa lordi Inglebyn muotokuvaan. Miesparka! Hän näytti
niin huvitetulta ja tyytyväiseltä itseensä ja pikku koiraansa. Mutta
hänen täytyi aina näyttää enemmän Myran isältä kuin hänen -- kuin miltä
muulta hyvänsä.
Uuninreunalla oli sähkösanoma. Kömpelöiden maalais-postitoimistojen
tapaan oli täysi osote kirjotettu sen kuoreen. Se kiinnitti puoleensa
Jim Airthin katsetta, ja melkein tietämättään hän otti sen käteensä ja
luki päällekirjoituksen. "_Lady Ingleby, Shenstone Park, Englanti_."
Hän laski sen takaisin. "Englanti?" hän ihmetteli vetelästi. "Kukahan
hänelle liekään sähköttänyt ulkomailta?"
Sitten hän käännähti ympäri. Hän ei ollut kuullut Myran astuvan sisään;
mutta nyt hän seisoi hänen edessään.
"Myra!" hän huudahti ja tempasi hänet rajusti povelleen. Tämän
hetken hurmaus ja helpotus olivat kuvaamattomat. Eivät mitkään sanat
tuntuneet mahdollisilta. Hän voi vain puristaa häntä rintaansa vastaan,
äänettömästi, koko voimallaan, ja tajuta että Myra viimeinkin varmasti
lepäsi siinä hänen povellaan.
Myra oli kohottanut käsivartensa ja laskenut ne keveästi hänen kaulansa
ympäri, painaen kasvonsa hänen rinnalleen... Jim Airth ei voinut sanoa
milloin hän huomasi lemmityn syleilyssä hienon muutoksen sävyn; naisen
intohimoinen hellyys tuntui heltiävän; se muistutti pikemminkin pienen
lapsen luottavaista turvautumista. Ikävä aavistus, jota hän ei osannut
itselleen sen paremmin selvittää, värisytti Jim Airthia.
"Suutele minua, Myra!" sanoi hän käskevästi; ja tämä, kohottaen
suloisia kasvojaan ylöspäin, suuteli häntä äkisti. Mutta se oli vain
pienen lapsen viaton, lempivä suudelma.
Sitten Myra irtautui hänen syleilystään; ja vetäytyen taaksepäin,
katseli Jim Airth häntä hämmästyneenä. Valo, joka kirkasti Myran
kasvoja, näytti tuskin enää maalliselta valolta.
"Oi, Jim", hän sanoi, "Jumalan tiet ovat ihmeelliset! Minulla on
suuria uutisia sinulle, ystäväni. Minä kiitän Jumalaa, että ne tulivat
ennenkuin sinä olit peruuttamattomasti lähtenyt pois täältä. Ja minä,
joka tietämättäni laskin niin hirvittävän lisän siihen elämän-iän
kestävään taakkaan, joka painaa hartioitasi, minut on valittu nostamaan
se tykkänään pois niiltä. Jim -- _sinä et tehnytkään sitä_!"
Jim Airth tuijotti häneen hämmentyneenä. Hänen mieleensä tuli
tahtomattaan hirvittävä skottilainen sana "_fey_", mielipuoli.
"Mitä en tehnyt, armas?" hän kysyi hellästi, puhuen aivan kuin pienelle
lapselle, jota ei tahdota pelottaa.
"Sinä et surmannut Mikaelia."
"Mikä sinut saa ajattelemaan, etten minä surmannut Mikaelia, rakkaani?"
kysyi Jim Airth edelleen hellävaroen.
"Se seikka", sanoi Myra, ristien kätensä, "että Mikael on elossa."
"Rakkahimpani", sanoi Jim Airth hellästi, "sinä et voi oikein hyvin.
Nämä kolme hirveätä viikkoa, ja kaikki mitä tapahtui niiden edellä,
ovat olleet liian raskaat sinun kantaaksesi. Jännitys on väsyttänyt
sinua. Minä käyttäydyin raa'asti lähteissäni niin äkisti tieheni ja
jättäessäni sinut yksin. Mutta tiedäthän sinä että minä tein minkä
sillä hetkellä näin oikeimmaksi; tiedäthän sen, Myra? Mutta nyt
katselen koko asiaa aivan toisessa valossa. Sinun katsantokantasi
oli ainoa oikea. Meidän olisi pitänyt perustaa yksinomaan siihen ja
vihityttää itsemme silloin heti."
"Oi, Jim", sanoi Myra, "kiitä Jumalaa ettemme sitä tehneet! Kuinka
hirveätä se nyt olisikaan! Sen täytyi olla sellainen tapaus josta
psalmista sanoo: 'Sielläkin Sinun kätes johtaa minua, ja oikea kätes
tukee minua'. Tajuttomassa tietämättömyydessämme me olisimme saattaneet
liittyä toisiimme, aavistamatta ollenkaan että Mikael on elossa."
Tuskan hiki kohosi Jim Airthin otsalle.
"Lemmittyni, armaani, sinä olet sairas", sanoi hän, äänessään
hätääntyneen huolenpidon värähdys. "Minä pelkään että olet hyvin kipeä.
Istu kiltisti sohvalle ja anna minun soittaa palvelijoita tänne.
Minun täytyy saada puhutella O'Maran vaimoa tahi ketä muuta hyvänsä.
Mikseivät ne höperöt antaneet minun tietää mitään tästä? Oletko ollut
kipeänä kaikki nämä viikot?"
Myra antoi taluttaa itsensä sohvalle, hymyillen rauhoittavasti Jimille,
joka jäi seisomaan hänen eteensä.
"Sinä et saa soittaa, Jim", hän sanoi. "Maggie on Puistomajassa, ja
Groatley vain suotta säikähtyisi. Minä olen aivan terve."
Jim Airth katseli ympärilleen miesmäisessä avuttomuudessaan, tuntien
että jotakin piti kuitenkin tehdä. Pitkä norsunluinen viuhka,
erinomaisen hienoa tekoa, makasi läheisellä pöydällä. Hän otti sen ja
ojensi Myralle. Tämä otti sen vastaan; ja hänen mielikseen hän avasi
sen ja löyhytteli sillä hiljaa puhuessaan.
"Minä en ole laisinkaan kipeä, Jim; en todellakaan, rakkaani. Olen vain
niin ihmeen onnellinen ja kiitollinen. Se tuntuu liian ihmeelliseltä,
jotta meidän maalliset sydänparkamme voisivat sitä oikein käsittää.
Ja minä olen vähän peloissani tulevaisuuden suhteen -- mutta sinähän
autat minua kohtaamaan sitä, sen tiedän. Ja minä olen vähän hätäytynyt
eräiden pikku asiain takia, joissa olen menetellyt väärin. Se tuntuu
hullulta -- mutta niinpian kuin kuulin Mikaelin tulevan kotiin, minä
sain omantunnonvaivoja joidenkin laiminlyönninsyntien vuoksi, ja tuskin
tiedän miten ruveta niitä korjaamaan. Ja mikä kaikista pahinta, Jim! --
me olemme hukanneet pikku Petterin haudan! Ei kukaan kykene löytämään
sitä. Se on niin pahasti tehty puutarhureilta, ja niin väärin minulta;
sillä minun olisi tietystikin pitänyt istuttaa sille kukkia. Ja Mikael
olisi pystyttänyt sille pienen marmoripaaden, ainakin nyt kotiin
tultuaan. Mutta minä hölmö olin muka liian huonovointinen nähdäkseni
sen hautausta, ja nyt Anson selittää että he panivat sen ruumiin
nurmikenttään, mutta George vannoo että pensasryhmään. Olen neuvotellut
Groatleyn kanssa, jolla on aina niin paljon aatteita ja joka ilmaisee
ne niin sujuvasti, ja hän sanoo: 'Valitkaa sievä paikka, teidän
armonne; laittakaa siihen sorea kumpu; istuttakaa sille siroja kukkia;
ja kukapa siitä tietää sen enempää aina ylösnousemisen päivään saakka?'
Groatley on aina kekseliäs; mutta minä en tietystikään tahdo pettää
Mikaelia. Kuvittelepas pikku Petter ylösnousevana pensasryhmästä, kun
Mikael on vuosikaudet murehtinut nurmikolle pystytetyn marmoripaaden
vierellä! Mutta tämä seikka on todellakin saattanut meidät pahaan
pulaan. Miesten pitää alkaa kaivaa joka paikasta ja pitkittää
sitä siksi kuin löytävät jotakin varmuutta. Se on hyödyksi sekä
pensasryhmille että nurmikentille, niinkuin sanoi tyhmä vanhus
vertauksessa -- ei, kuin sadussa -- joka väitti löytäneensä aarteen.
Oi Jim, älä näytä niin surkealta. Minun ei pitäisi purkaa sinulle
korvat täyteen kaikkia näitä pikku mitättömyyksiä; mutta sittekuin
sain kuulla että Mikael palaa takaisin, tuntuvat kaikki ajatukseni
käyvän aivan hulluiksi ja lapsellisiksi. Mikaelin persoonalla oli
aina sellainen vaikutus minuun; sillä hän -- vaikka itse onkin niin
ylevä ja valistunut -- arvelee että mitättömät ja lapselliset asiat
ovat naisen elämänkutsumuksena. Mutta, oi Jim -- Jim Airth -- _sinun_
seurassasi ollen minä olen aina pyrkinyt suoraan käsiksi suuriin
asioihin; ja meidän tämänpäiväinen suuri asiamme on tämä: -- ettet
sinä koskaan surmannutkaan Mikaelia. Muistatko että kerroit minulle
miten maatessasi teltassasi kuumeesta parantuen ajattelit, että jos
joku astuisi sisään ja kertoisi sinulle että Mikael olikin hengissä ja
voi hyvin ja ettet lainkaan ollut surmannut häntä, niin sinä olisit
koko elämälläsi maksanut tuon hetken suunnattoman helpotuksen? No, nyt
olen _minä_ tuo 'joku', ja _tämä_ hetki on tuo 'hetki'; ja ensin kun
sain tuon sähkösanoman, en voinut ajatella mitään muuta -- en niin
yhtäkään mitään muuta, Jim -- kuin että mitä se _sinulle_ oikeastaan
merkitseekään!"
"Mikä sähkösanoma?" huohotti Jim Airth. "Taivahan nimessä, Myra, mitä
sinä oikein tarkotat?"
"Mikaelin sähkösanomaa. Se on tuolla uuninreunalla. Lue se, Jim."
Jim Airth kääntyi ympäri, otti sähkösanoman ja veti sen kuoresta
kankein sormin. Hän luuli yhä Myran hourailevan.
Hän luki sen verkalleen läpi. Sanamuoto oli pettämättömän selvä; mutta
kuitenkin luki hän sen vielä kerran läpi. Sitä tehdessään hän hitaasti
kääntyi, niin että viimein tuli seisomaan selkä sohvaan päin.
Yllätys oli vallan suunnaton. Hän ei tällä hetkellä voinut tajuta muuta
kuin vain yhden seikan: -- ettei nainen, joka katseli kuinka hän luki
sähkösanomaa, millään ehdolla saanut nyt nähdä hänen kasvojaan. Myra
puhui.
"Eikö se tunnu melkein mahdottomalta uskoa, Jim? Ronald ja Billy
olivat täällä murkinalla kun se tuli. Billy näytti huumautuneelta;
mutta Ronnie oli vallan ihastuksissaan. Hän sanoi aina uskoneensa,
että ryntäyksen etunenässä olleet miehet olivat joutuneet vangiksi ja
ettei mitään kouraantuntuvia todisteita Mikaelin kuolemasta koskaan
löydetty. He eivät olleet milloinkaan ennen kertoneet minulle, ettei
mitään hautajaisia oltu pidetty. Minä otaksun heidän ajatelleen,
että se seikka olisi minua vielä enemmän hirvittänyt. Mutta minä
en ole milloinkaan välittänyt paljoa ruumiista. Jollei tuntuisi
hullunkuriselta kantaa pientä tuhkauurnaa hautaussaaton etunenässä,
kantajain oikein tietämättä miten sen kanssa menetellä, niin
puolustaisin ruumiinpolttotapaa. Joskus tunsin jonkunlaista velvoitusta
lähteä pyhiinvaellusmatkalle näkemään Mikaelin hautaa. Tiedän että
hän olisi toivonut sitä minulta. Hän panee suurta arvoa haudoille --
kaikki Inglebyt lepäävät perheholveissaan. Tämä se tekee Petterinkin
jutun niin tukalaksi. Ronnie lähti yks'kaks kaupunkiin lähettämään
sähköteitse rahaa. Billy meni hänen kanssaan. Luuletko viisisataa
puntaa riittävän? Jim? -- Jim! Etkö sinä ole kiitollinen? Sano jotakin,
Jim."
Jim Airth työnsi sähkösanoman takaisin uuninreunalle. Hänen iso kätensä
tärisi.
"Mitä on 'Veritas'?" hän kysyi, katsahtamatta taakseen.
"Se on meidän yksityinen salamerkkimme, Jim; Mikaelin ja minun. Äitini
sähkötti kerran minulle Mikaelin nimissä ja hänelle minun nimissäni --
äitiparalla on usein sellaisia merkillisiä päähänpistoja -- ja siitä
aiheutui ikävyyksiä. Mikael oli hyvin harmissaan. Sentakia me päätimme
merkitä aina tärkeitten sähkösanomain alle 'Veritas', tarkottaen sillä:
'Tämä on todella minulta!'"
"Siis -- miehesi -- on tulossa kotiin luoksesi?" sanoi Jim Airth
verkalleen.
"Niin, Jim"; suloinen ääni värähteli ensi kerran. "Mikael on tulossa
kotiin."
Nyt vasta Jim Airth kääntyi ympäri ja asettui aivan hänen eteensä. Myra
ei ollut koskaan nähnyt mitään niin hirvittävää kuin hänen kasvonsa nyt
olivat.
"Sinä olet minun", sanoi hän; "et hänen."
Myra katsahti häneen, silmissään mykkä, surullinen rukous. Hän
sulki norsunluuviuhkan, laski sen syliinsä ja pani kätensä ristiin
sen ylitse. Hänen kärsivällinen äänettömyytensä, hänen lauhkea
kysymättömyytensä kiihotti Jim Airthia aivan hulluuteen saakka ja
saattoi hänet höllittämään tulisen vihansa hurjaa myrskyä tätä
välttämätöntä, heltymätöntä kohtaloa vastaan.
"Sinä olet minun", hän sanoi, "et hänen. Sinun rakkautesi on minun!
Sinun ruumiisi on minun! Sinun koko elämäsi on minun! Minä en tahdo
jättää sinua toiselle miehelle. Ah, minä tiedän sanoneeni, ettemme
voi mennä naimisiin. Tiedän sanoneeni, että lähtisimme ulkomaille.
Mutta sinä tahdoit vain pysyä uskollisena minulle, ja minä sinulle.
Ajattelimme että saattaisimme elää erillämme; saattaisimme elää
kumpikin yksin, vaikkapa eri haaroilla maapalloa; mutta -- me
kuuluisimme edelleen toisillemme. Minä olisin silloin voinut jättää
sinut yksiksesi; mutta Jumal'auta, minä en tahdo jättää sinua toiselle
miehelle!"
Myra nousi, liikahti muutaman askeleen eteenpäin ja seisahtui sitten,
nojaten käsivartensa uuninreunustaan ja katsellen sananjalka- ja
liljapenkkiä alhaalla jalkainsa juuressa.
"Hiljaa, Jim", sanoi hän vienosti. "Sinä unhotat kenelle puhut."
"Minä puhun", huudahti Jim Airth raivoisan epätoivon huumauksessa,
"naiselle jonka olen voittanut omakseni ja joka on minun eikä kenenkään
toisen. Jollei minun ylpeyteni ja hulluuteni olisi ollut esteenä, niin
olisimme nyt naimisissa -- _naimisissa_, Myra, ja kaukana täältä. Minä
jätin sinut, sen tiedän; mutta -- kautta taivaan, nyt voin kertoa
sinulle kaiken -- se oli ylpeyteni, kirottu väärä ylpeyteni, joka ajoi
minut pois täältä. Minä odotin kutsua sinulta; mutta joka tapauksessa
olisin tullut takaisin. Suokoon Jumala että olisin tehnyt niinkuin
rukoilit minua tekemään! Tällä hetkellä olisimme olleet yhdistetyt --
poissa tuon kirotun sähkösanoman ulottuvilta -- kaukana täältä!"
Myra kohotti hitaasti silmänsä ja katseli häntä. Jim Airth, tuskansa ja
intohimonsa sokaisemana, välttyi huomaamasta tuota katsetta; muuten hän
olisi antanut sen varottaa itseään. Nyt hän syöksyi vain päätäpahkaa
eteenpäin.
"Mutta, rakkaani", ahdisti hän edelleen, "se ei vielä nytkään ole
liian myöhäistä. Oi Myra, minä olen rakastanut sinua niin suuresti.
Meidän rakkautemme on ollut niin ihmeellinen. Enkö ole opettanut
sinulle, minkälaista rakkautta se oikeastaan onkaan? Se poloinen, kylmä
irvikuva, jota ennen tunsit, se ei ollut rakkautta! Oi Myra! Sinähän
tahdot lähteä pois minun kanssani, oma lemmittyni? Ethän tahdo sysätä
minua alimmaiseen helvettiin antautumalla toiselle miehelle? Myra,
katso minuun! Sano että tahdot tulla."
Lady Ingleby avasi ja sulki verkalleen viuhkaa, puristaen sen sitten
lujasti oikeaan käteensä. Hän nojasi päätään taaksepäin ja katsoi Jim
Airthia suoraan silmiin.
"_Tällainen_ on siis rakkautenne", hän sanoi. "Tätä siis tarkotatte?
Silloin kiitän Jumalaa siitä, että tähän asti olen ainoastaan tuntenut
tuon 'kylmän irvikuvan', joka ainakin on pysyttänyt minut puhtaana
ja korkealla. Mitä? Tahdotteko vetää _minut_ sen naisen rinnalle,
jota kymmenen vuotta sitten halveksitte? Ja vetäessänne minut alas
tahraisitte samalla lokaan myöskin sen miehen jalon nimen, jota olette
uskaltanut kutsua ystäväksenne. Olkoon niin ettei mieheni ole antanut
minulle paljoa kaikesta siitä, mitä nainen halajaa. Mutta hän on
luottamuksella uskonut minulle nimensä ja kunniansa; hän jätti minut
kartanonsa valtiattareksi. Palatessaan hän tapaa minut sellaisena joksi
hän itse teki minut -- Shenstonen rouvana; hän tapaa minut sieltä
minne jättikin minut, odottelevana hänen palaustaan. Te ette enää puhu
leskelle, Airthin jaarli; ette enää yksikseen jätetylle naiselle. Te
puhutte lordi Inglebyn puolisolle, ja te saatte nyt kokea kuinka lordi
Inglebyn puoliso suojelee lordi Inglebyn nimeä ja puolustaa omaa ja
hänen kunniaansa." Hän nosti nopeasti kättään ja löi norsunluuviuhkalla
häntä kahdesti poskille. "Petturi!" sanoi hän, "ja pelkuri! Lähtekää
paikalla tästä talosta älkääkä koskaan enää panko tänne jalkaanne!"
Jim Airth horjahti taaksepäin, kasvot lyijynharmaina, käsi tahtomattaan
kohotettuna torjumaan kolmatta iskua. Sitten hänen kiihtyneet verensä
kuohahtivat jälleen valloilleen. Kaksi tulipunaista viirua paloi
hänen poskillaan. Hän hypähti eteenpäin; nopealla liikkeellä hän
tempasi viuhkan lady Inglebyn kädestä ja huiskutti sitä korkealla
päänsä päällä. Molempain silmät tuijottivat toisiinsa. Ensi tuokiossa
nainen luuli että mies löisi häntä. Mutta hän ei peräytynyt, ei edes
hievahtanutkaan; ainoastaan miltei huomaamaton hymy hänen suupielissään
tulkitsi ylenkatseellista kysymystä.
Sitten Jim Airth tarttui viuhkaan molemmin käsin; väkevien sormiensa
nykäyksellä hän taittoi sen kahtia, puoliskot taas kahtia ja jatkoi
sitä, kunnes viuhka oli mennyt sadaksi sirpaleeksi -- heitti ne
sitten naisen jalkoihin ja pyörähtäen ympäri kantapäällään lähti ulos
huoneesta, lähti pois talosta.
Kolmaskolmatta luku.