Samana aamuna, jolloin Jim Airth uusin päätöksin ja tervein
elämänkatsomuksin kiiti junassa etäisestä Cornwallista päämääräänsä
kohti, istui lady Ingleby tulipunaisten kastanjapuiden alla katsellen
Ronaldin ja Billyn tennispeliä.
He olivat alottaneet pitempiaikaisen kilpailun ja huomanneet
tarvitsevansa jatkuvata harjottelemista, johon ilmeisesti oli
tilaisuutta vain Shenstonessa. Todellisuudessa he saapuivat sinne
niin usein pelkästä rehellisestä huolenpidosta ja myötätunnosta
ystävätärtään kohtaan, jonka odottamattomaan suruun he toivoivat
olevansa ainoat osanottajat ja lohduttajat. Lady Ingleby kieltäytyi
vastaanottamasta muita vieraita. Näiden harvojen viikkojen -- jolloin
Jim Airth yhä viipyi Englannissa -- ahdistavassa epätietoisuudessa
hän pelkäsi kaikkia kyselyjä ja selittelyjä. Jane Dalmainille hän oli
kirjeessä ilmaissut koko totuuden. Dalmainit olivat Worcesterissa
odotellen soitannollista juhlaa, joka piti pidettämän tuossa Englannin
jaloimmassa tuomiokirkossa; mutta he toivoivat pääsevänsä pian
palaamaan Overdeneen, jolloin Jane oli luvannut tulla hänen luokseen.
Tällävälin saapuivat Ronald ja Billy useasti Shenstoneen, koettaen
parhaansa mukaan osottaa hienotunteista huolenpitoaan; mutta Myran arka
katse ja suuret, liikuttavat silmät säikähdyttivät ja pelottivat heitä.
Ilmeisesti olivat asiat kehittyneet vielä toivottomampaan suuntaan
kuin he olivat arvanneet. He olivat saaneet tietää, ettei Airth voinut
naida Lady Inglebytä; mutta he eivät voineet odottaakaan, että lady
Ingleby yhä vielä toivoi pääsevänsä Airthin vaimoksi. Ronald kielsi
kopeasti koko tämmöisen mahdollisuuden, mutta Billy piti siitä kiinni,
välittämättä kuitenkaan tukea väitettään millään järkisyillä.
Ronaldin ei ollut koskaan onnistunut pusertaa Billyltä sanaakaan siitä
mitä lady Ingleby oli sanonut, kun hän oli kertonut tälle mikä Jim
Airth oikeastaan oli miehiään.
"Jos olisit tahtonut tietää kuinka hän sen sanoman vastaanotti, niin
olisit itse mennyt kertomaan sen hänelle", sanoi Billy. "Ja turhan
vaivan näet, Ron, jos milloin hyvänsä sitä vielä minulta utelet."
Täten kuluivat päivät; ja vaikka Myra aina tuntuikin mielellään
näkevän heidät molemmat luonaan, niin ei Ronaldille ollut vielä tullut
tilaisuutta esiytyä miehekkäänä lohduttajana.
"Minä heitän koko homman", sanoi Ronnie viimein katkeralla mielellä;
"sen sanon sinulle, että heitän koko joutavan homman ja nain
herttuattaren!"
"Elä puhu jumalattomia", torui Billy. "Paremmin olisi paikallaan
etsiä käsiinsä Airth ja selittää hänelle valituin sanoin, ettei lady
Inglebyn jättäminen kuolemaan särjetyin sydämin suinkaan korvaa hänen
miesvainajansa ilmaan räjähyttämistä. Minä tiedän etteivät mitkään
meidän uutisemme enää vaikuta vähääkään Myraan, sen jälkeen kun näin
hänen valahtavan helakan punaiseksi mainitessaan meille Airthin nimen.
Hän ei ikinä valahtaisi helakan punaiseksi Ingleby-vainajan takia,
siitä saat olla varma! Enpä olisi luullut naisten voivan sitä tehdä
enää kaksikymmentä vuotta täytettyään."
"Paljonpa sinä sitten tiedätkin", murahti Ronnie ivallisesti. "Minä
olen nähnyt herttuattarenkin käyvän punaiseksi."
"Tulipunaiseksi, kai tarkotat", oikaisi Billy. "Sen olen minäkin
nähnyt, vanha veikko; mutta ne kengät ovat eri paria, sen mahdat
tietää."
"Älähän nyt enää lörpöttele", virkkoi Ronnie äkeästi. "Lopetetaan jo
koko leikki ja lähdetään kaupunkiin. Henley alkaa kisan huomenna."
Mutta huomenissa he palasivat Shenstoneen vielä varhemmin kuin ennen.
Ja tänä samana aamuna lady Ingleby tunsi itsensä harvinaisen
rauhalliseksi; ei tosin hautoen mitään uusia toiveita tulevaisesta
onnesta, vaan tyynesti päättäen mukautua siihen mitä ei voinut välttää.
Hän oli edellisenä iltana vaipunut uneen, muisteltuaan Cornwallin
rantakallioita ja heidän kapuamistaan pelastavalle kallionkielekkeelle.
Keskiyön aikaan hän oli herännyt ja kavahtanut istumaan, vielä uneksien
olevansa samalla nyppylällä ja tuntien putoovansa siltä. Mutta äkkiä
oli hän ollut tuntevinaan Jim Airthin käsivarret ympärillään; ne olivat
vetäneet hänet turvapaikkaan; sitten oli seurannut suloinen väsymyksen
ja vihdoin täydellisen unohduksen tyynnyttävä tunne.
Niin elävä oli tämä unnennäkö ollut, että hän tunsi sen vaikutusta
vielä ylös noustessaan. Sitten hän istahti akkunan ääreen katselemaan
tennispelaajia, pieni tyytyväinen hymy suloisilla kasvoillaan.
"Hän rupeaa unohtamaan", ajatteli Ronnie riemuiten. "_Minä_ olen
edellä!" karjasi hän paljon tarkottavasti Billylle verkon yli.
"Kakkonen!" vastasi Billy, paiskaten pallon maata vasten tarpeettoman
tuimasti.
"Ei käy päinsä!" huusi Ronnie. "Sivuisku, poikaseni! Peli ja 'lempi!'
käyvät minun voitokseni!"
"Jääkää puolipäivälliselle, pojat", sanoi lady Ingleby kun ruokakello
helähti; ja kolmisin kävivät he iloisesti sisään ruokasaliin.
Heidän iltapäivällä astuessaan eteishallin läpi oli heidän autonsa
portaiden edessä; siispä sanoivat he emännälleen hyvästit ja lähtivät
etsimään mailojaan.
Samassa kuulivat he polkupyöräkellon kimakan kilinän. Muuan poika
oli pyörällä ajaen tuonut sähkösanoman. Groatley, joka portailla oli
odotellut vieraiden poislähtöä, otti sanoman vastaan, laski sen hallin
pöydältä ottamalleen hopeatarjottimelle ja seurasi lady Inglebytä hänen
huoneeseensa.
Sisällä talossa oli äkkiä seurannut niin syvä hiljaisuus, että Ronald
ja Billy ehdottomasti jäivät kuunnellen seisomaan.
"Kahtakymmentä vailla kaksi", sanoi Billy, katsahtaen kelloonsa.
"Aaveet kiertävät ympäri."
Seuraavassa silmänräpäyksessä kuului lady Inglebyn huoneesta huuto
-- niin hurja, ihmetystä ja helpotusta tulkitseva huuto, että he
katsahtivat toisiinsa aivan ällistyneinä. Sitten he kutsua odottamatta
riensivät hänen luokseen juoksujalkaa.
Lady Ingleby seisoi keskellä lattiaa, kädessään avattu sähkösanoma.
"Jim", huohotti hän; "Oh, Jim!"
Hänen kasvonsa olivat niin ilon ja kiitollisuuden kirkastamat, etteivät
Ronald ja Billy rohjenneet kysyä mitään. He vain tuijottivat ihmeissään
häneen.
"Oi Billy! Oi Ronald", hän sanoi; "_hän ei tehnyt sitä!_ Oi ajatelkaa,
mitä se merkitsee Jim Airthille. Pysäyttäkää poika! Pian! Tuokaa
minulle sähkösanomakaavake. Minun pitää sähköttää hänelle heti
paikalla... Oi Jim, Jim!... Hän sanoi että hän olisi tahtonut vaikka
hengellään maksaa sen helpotuksen hetken, kun joku olisi astunut
hänen telttaansa ja kertonut hänelle ettei hän ollutkaan sitä tehnyt;
ja nyt minä olen oleva, tuo 'joku'!... Ah, kuinka te tavaattekaan
'Piccadilly'?... Olkaa hyvä ja kutsukaa Groatley tänne. Jollemme kadota
silmänräpäystäkään, ennättää Jim kello kolmen pikajunaan... Groatley,
käskekää pojan ottamaan tämä sähkösanoma ja toimittamaan se lähetetyksi
aivan paikalla. Antakaa hänelle puoli kruunua ja sanokaa, että hän saa
pitää loput itse... Nyt pojat... Sulkekaa ovi!"
Kiihtymisen pyörretuulta oli seurannut äkillinen hiljaisuus. Lady
Ingleby vaipui sohvan kulmaan, kätkien kasvonsa tuokioksi sen patjoihin.
Tämän hiljaisuuden vallitessa he kuulivat sanantuojapojan joutuin
ennättävän matkan päähän, helistäen kelloaan tarpeettoman usein. Kun
häntä ei enää voitu kuulla, kohotti lady Ingleby päätään.
"_Mikael elää_!" hän sanoi.
"Suuri Jumala!" ähkäsi Ronnie, astuen askeleen eteenpäin.
Billy ei päästänyt äännähdystäkään, vaan kääntyi poispäin hyvin
kalpeana; hän vetäytyi aina ovelle saakka, jota vastaan hän nojautui
pystyssä pysyäkseen.
"Ajatelkaa mitä se Jim Airthille merkitsee!" sanoi lady Ingleby.
"Ajatelkaa mitä kurjuutta ja toivottomuutta hän on kokenut; ja nyt
loppujen lopuksi hän ei olekaan siihen syypää!"
"Saammeko mekin nähdä?" kysyi Ronald kiihkeästi, kurottaen kättään
sähkösanoman puoleen.
Billy lipoi kielellään kuivia huuliaan, mutta ei saanut sanaakaan
suustaan.
"Lukekaa se", sanoi Myra.
Ronald otti sähkösanoman ja luki kovaa:
Lady Ingleby, Shenstone Park, Shenstone, Englanti.
Kuolemanilmotus erehdystä. Joutunut vangiksi Targaissa. Päässyt
pakoon. Saapunut Kairoon. Isoja lahjuksia ja palkkioita
maksettava. Sähkötä 500 puntaa Cookin pankkiin heti.
_Mikael Veritas_.
"Suuri Jumala!" huudahti Ronnie toistamiseen.
Billy ei virkkanut mitään; mutta hänen katseensa ei luopunut lainkaan
lady Inglebyn loistavista kasvoista.
"Ajatelkaa mitä tämä Jim Airthille merkitsee", toisti Myra vielä kerran.
"Hänelle -- niin", virkkoi Ronnie vitkaan. "Se muuttaa melkoisesti
tilannetta -- häneen nähden. Mitä 'Veritas' tarkottaa?"
"Se", vastasi lady Ingleby, "on meidän yksityinen salamerkkimme
sähkösanomanvaihdossa, Mikaelin ja minun. Äitini sähkötti kerran
minulle Mikaelin nimissä ja Mikaelille minun nimissäni -- äiti-kullalla
on toisinaan merkillisiä päähänpistoja -- ja siitä syntyi aika lailla
selkkauksia. Mikaelia se varsinkin suuresti harmitti; ja sen jälkeen
me merkitsimme toisillemme lähettämäimme sähkösanomain alle aina
'Veritas', tarkottaen sillä: 'Tämä on todellakin minulta'."
"Ajatelkaapa todellakin!" sanoi Ronnie. "Hän vankina, ja me marssien
eteenpäin! Mutta minä arvelinkin aina, että Targaihin oli miehiämme
joutunut vangiksi. Ja kouraantuntuvia todistuksia lordi Inglebyn
kuolemasta oli hyvin vaikea -- hm, kyllä kai ymmärrätte -- löytää. Minä
tarkotan -- mitään hautajaisia ei voitu pitää. Meidän täytyi vain tehdä
johtopäätöksiä, sillä luulimme hänen jääneen tunnelin sisään oikealle
kädelle. Hänen on kuitenkin täytynyt päästä sen päähän asti, ennenkun
Airth toimitti räjähdyksen; mutta kun tunneli oli kokonaan sortunut, ei
hän voinut sitä myöten palata, vaan joutui villien vangiksi. Sittemmin
hän on päässyt pakenemaan Kairoon ilman pennittä taskussaan ja
toiveitta päästä kotiin. Ja ne lurjukset, jotka auttoivat hänet pakoon,
riippuvat hänessä kiinni kuin iilimadot, siksikunnes saavat rahansa.
Mitä aijotte sähköttää sinne?"
Lady Ingleby näytti vaivoin voivansa koota ajatuksiaan.
"Tietysti on rahat lähetettävä -- ja lähetettävä heti" sanoi hän.
"Oi Ronnie, ettekö te voisi lähteä kaupunkiin toimittamaan sitä
asiaa minun puolestani? Minä antaisin teille rahamääräyksen sekä
kirjeen pankkiireilleni. Voitteko, Ronnie? Mikael ei saa jäädä kauvan
odottamaan ja minun täytyy jäädä tänne kertomaan kaikki Jimille. Minun
ei lainkaan juolahtanut mieleeni että minun olisi itseni pitänyt lähteä
kaupunkiin; ja nyt olen sähköttänyt Jimille että hän tulisi tänne. Oi
rakas Ronnie, voitteko?"
"Tietysti minä voin", sanoi Ronald hellästi. "Auto on portaiden edessä.
Minä voin ennättää puoli kolmen junaan, jos kirjoitatte kirjeenne tuota
pikaa. Rahamääräystä ei tarvita. Muutamalla rivillä te vain valtuutatte
pankkiirinne lähettämään rahat; minä tahdon tavata heidät itsensä,
selitän heille koko jutun ja panen höyryä heihin. Rahat ovat Kairossa
vielä tänä iltana, jos suinkin mahdollista."
Lady Ingleby meni kirjoituspöytänsä ääreen. Ei hiiskahduskaan häirinnyt
hiljaisuutta, lukuunottamatta kynän rapinaa.
Silloin vasta Billy avasi suunsa. "Minä lähden mukaasi", sanoi hän
käheästi.
"Mitä varten?" huomautti Ronald. "Sinä voit yhtä hyvin mennä autolla
Overdeneen kertomaan siellä koko jutun."
"Minä lähden kaupunkiin", sanoi Billy päättäväisesti. Sitte hän astui
lattian poikki pöydän luo, jolla sähkösanoma vielä oli. "Saanko
jäljentää tämän?" kysyi hän lady Inglebyltä.
"Jäljentäkää vain", sanoi tämä, kääntämättä päätään.
"Ja Ronnie, te otatte alkuperäisen mukaanne näyttääksenne sen pankin
herroille. Ah, ei! Minun pitää säilyttää se Jimiä varten. Tässä on
paperia. Ottakaa kaksi jäljennöstä, Billy."
Billy oli jo jäljentänyt sähkösanoman taskukirjaansa. Vapisevin käsin
hän jäljensi sen uudestaan, ojentaen sitten paperiliuskan Ronaldille,
mutta katsahtamatta häneen.
Saatuaan kirjeensä valmiiksi lady Ingleby nousi pystyyn.
"Kiitän teitä, Ronald", sanoi hän. "Minä kiitän teitä enemmän kuin voin
sanoakaan. Luulen että ennätätte junaan. Ja nyt hyvästi, Billy."
Mutta Billy istui jo autossa.
Kahdeskolmatta luku.