Seuraavina päivinä Jim Airth kärsi kaikkia niitä tuskia, joita
mies tuntee tehtyään tärkeän päätöksen pikemminkin ylpeän
omanarvon-tunteensa kuin vakaumuksensa johtamana...
Hänestä oli aina tuntunut tärkeältä, että mies näyttäytyisi joka
suhteessa nuhteettomana ja moitteettomana rakastamansa naisen silmissä.
Siksipä tietoisuus siitä että hänen oli ollut pakko tunnustaa että
hänen oma ikävä erehdyksensä oli -- vaikkapa menneisyydessäkin --
aiheuttanut sovittamatonta tappiota ja surua alle se tietoisuus
oli nöyryyttänyt häntä vetämättömästä vaikkei hän tahtonutkaan
sitä itselleen myöntää. Että Myralla oli häneen itseensä ja hänen
rakkauteensa nähden jotakin anteeksiannettavaa tahi huomiotta
jätettävää, oli seikka jota hän ei tahtonut voida sulattaa; ja Myran
suloinen lempeys ja alistuvaisuus pikemminkin ärsytti kuin paransi
hänen ylpeytensä kärsimää haavaa.
Hän oli ollut pintapuolisen säädyllinen esitellessään Myralle syitä,
jotka tekisivät heidän avioliittonsa mahdottomaksi. Hän oli vetänyt
esiin kaikki asianhaarat, joita hän tiesi syrjäisten voivan esiintuoda;
hän oli säälimättä pyrkinyt lausumaan juuri sen tuomion, jonka hän
itse olisi lausunut, jos hänet olisi asetettu tuomariksi samanlaisessa
miehen ja naisen välisessä ristiriidassa. Hänen sitä lausuessaan oli
se hänen korvissaan ja mielessään kajahtanut traagillisesti pätevältä
ja stoalaisesti oikeamieliseltä. Hän tiesi tätä tehdessään tuottavansa
mitä kiduttavinta tuskaa itselleen ja sille naiselle, jonka koko sydän
kuului hänelle; mutta tuo tuska oli hänestä tuntunut olevan koko
kaamean tilanteen traagillisten edellytysten vaatima.
Mutta jätettyään Myran lopullisesti ja palatessaan kaupunkiin tunsi
Jim Airth mielessään, että koko tuo hänen lemmitylle naiselle ja
hänelle itselleen tuomitsemansa tuska oli ollut ainoastaan sovintouhri
hänen loukatulle itsetunnolleen. _Hänen_ oli ollut erehdys; ja hänen
ylevämmyydentunnettaan kutkuttavaa oli että _hänen_ lausumansa
oli myöskin tuomio, jolla hän oman päänsäpäälle kokosi kaiken
rangaistuksen, minkä tehty erehdys vaati sovituksekseen.
Mutta nyt kun jännitys oli lauennut, palasi hänen luontainen
ylevämielisyytensä ja hänen oli pakko tunnustaa itselleen, että hänen
oma itsekäs ylpeytensä oli ollut tuon korkealentoisen traagillisuuden
pohjana.
Myran yksinkertainen, lemmekäs tapa katsella asiaa oli ollut ainoa
oikea; lykätessään sen luotaan hän oli säälittä sysännyt itsensä ja
hänet tarpeettoman kärsimyksen toivottomaan kuiluun.
Vähitellen hänelle hitaasti selveni, että hän näin tehdessään oli
menetellyt vielä julmemmin ja anteeksiantamattomammin rakastamaansa
naista kohtaan kuin aikaisemmin itse siitä tietämättään.
Katumus ja omantunnon vaivat kalvoivat hänen sydäntään, lisäten yhä
hänen muutenkin sietämätöntä kaihoaan ja rakkauttaan Myraan. Mutta hän
ei voinut pakottaa itseään palaamaan Myran tykö, tämä uusi ja entistä
nöyryyttävämpi tunnustus sydämmellään.
Hänen ainoa toivonsa oli, että Myra huomaisi mahdottomaksi kantaa
erossaolon taakkaa ja sen vuoksi kutsuisi hänet luokseen. Mutta päivät
menivät menojaan, eikä Myra antanut mitään merkkiä. Hän oli sanonut
ettei koskaan kutsuisi häntä, jollei tulisi vakuutetuksi siitä,
että Jimin tulo tekisi onnelliseksi hänet, Jimin, itsensä. Siitä
päätöksestään Myra edelleen piti kiinni.
* * * * *
Yksipuolisen miehekkäässä miehessä rakkaus naiseen on luonnollisista
syistä oleellisesti itsekästä. Sen nuottiavaimena on "minä tarvitsen";
sen vallitsevana äänilajina "minä haluan"; sen kokonaissointuna "minun
täytyy omistaa".
Toiselta puolelta on naisen rakkaus mieheen oleellisesti epäitsekästä.
Sen nuottiavaimena on "hän tarvitsee"; sen vallitsevana äänilajina
"minä olen hänen, jotta hän saa tehdä kanssani niinkuin haluaa"; sen
kokonaissointuna "sallittakoon minun antaa kaikkeni". "_Laulujen
kirjassa_", joka on ylevimpiä lemmenrunoja mitä koskaan on kirjoitettu,
näemme esimerkkejä tästä totuudesta; me näemme naissydämmen
oppivan tätä läksyä antautumisen ja alistuvaisuuden hienossa
cresceredo-astelmassa. Ensi säkeessä hän sanoo: "Lemmittyni on minun,
ja minä olen hänen"; toisessa: "Minä olen lemmittyni, ja hän on minun."
Mutta kolmannessa on kaikki muu sulautunut antautumisen vaistomaiseen
riemuun: "Minä olen lemmittyni, ja hänen halunsa on minuun."
Tällainen on sukupuolten luonnollinen suhde, niinkuin kaikkiviisas
Luoja sen on asettanut -- mutta panemalla ehdoksi ihanteellisen
täydellisyyden. Ei mikään täydellisyyden laki voi sopeutua
epätäydellisyyden kehyksiin. Jos siis lain tosioloihin sovittamisessa
-- kuten useinkin tapahtuu -- sattuu erehdyksiä, on syynä sovittajain
oma epätäydellisyys, eikä suinkaan lain täydellisyys. Noissa
hienonhienoissa tapauksissa, joissa rakkaus on täydellisyyden
ihanteena, sulautuvat miehen "minä otan" ja naisen "minä annan"
ihanteelliseksi yhdistykseksi, kumpikin toistaan täydentäen ja
muodostaen. Mutta missä syntiä mitä laatua hyvänsä sekaantuu
mukaan, siellä särähtää jumalallisessa sopusoinnussa soraääni, eikä
molemminpuolisen rakkauden suuri sävel kajahda puhtaalta ja oikealta.
Heidän täydelliseen rakkauteensa oli Jim Airth tuonut väärän
ylpeyden soraäänen. Se oli saanut alkunsa hänen puoleltaan; ja
heidän elämänsymfoniansa, joka ensin oli soinnahtanut niin kauniisti
molemminpuolisen lemmen ja luottamuksen teemaa kuvatessaan, oli nyt
kadottanut sopusointunsa ja särähteli toivottoman erimielisyyden
soraääniä.
Jim Airth työskenteli kuumeisesti kokeittensa kimpussa; juoden ja
tupakoiden, kun hänen olisi pitänyt syödä ja nukkua; jättäen kaikki
äkisti kesken, istuttuaan pari kolme päivää yhtämittaa pöytänsä ääressä.
Hän käveli yön pimeydessä ja hiljaisuudessa alas Shenstoneen; istui
sydän katkerana pyökkien alla, ympärillään tyhjiä korituoleja; katseli
järven takaa koittavaa päivänsarastusta; maleksi sen rakennuksen
ympäri, jossa lady Ingleby nukkui, ja välttyi töintuskin joutumasta
lady Inglebyn yövahdin käsiin; ja lähti Lontooseen ensimäisellä
aamujunalla vielä sairaampana sydämessään kuin tullessaan.
Toisen kerran hän äkkiä lähti Paddingtoniin, nousi Cornwalliin
menevään junaan ja hämmästytti Murgatroydin neidet saapastamalla
sisään kahvilaan, surkastuneena haamuna entisestä iloisesta itsestään.
Myöhemmin hän käveli Hevosenkenkä-poukamalle, kiipesi ylös kalliolle ja
vietti yön kielekkeellä, palauttaen sanomattoman kurjassa sieluntilassa
uudelleen mieleensä niitä ihmeellisiä muistoja, joista paikka ja sen
ympäristö tulvehti.
Tällöin vasta uusi toivo ja parempi elämänkatsomus tuli Jim Airthin
osaksi.
Istuessaan kallionkielekkeellä ja hautoessaan yksinäisyytensä kurjuutta
hän äkkiä tuli omituisella tavalla tajuntaan Myran läsnäolosta.
Hänestä tuntui aivan siltä, kuin loistaisi häntä vastaan pimeästä
Myran suloiset, ikävöivät, harmaat silmät; pehmeä suu hymyilisi
herttaisesti ja tuo niin tuttu ääni kysyisi leikillisesti, niinkuin
kerran Shenstonen pyökkien alla: "Mikä sinuun on tullut, rakkahin vanha
poikaseni?"
Hän oli juuri työntänyt käden taskuunsa ja ottanut sieltä esiin
taskumattinsa. Hän piteli sitä hetkisen kädessään, kuunnellessaan aivan
lumottuna tuota kuiskausta; sitten lensi pullo kauvas pimeään, alhaalla
kohahtelevaan mereen. "Davy Jones saakoon sen", sanoi hän ja naurahti
ääneen. Ensi kerran kuului nauru tällöin Jim Airthin huulilta tuon
Shenstonen pyökkien alla vietetyn iltapäivän jälkeen.
Sitten tunto Myran läsnäolosta yhä tajunnassaan hän heittäytyi
selälleen kalliolle, katse käännettynä kuutamoiselle ulapalle. Hänestä
tuntui siltä, kuin vetäisi hän jälleen Myran vapisevana ja värjyvänä,
mutta vastusta tekemättä syliinsä, pitäisi häntä siihen suljettuna
siksi kunnes hänen värisemisensä taukoisi ja hän nukahtaisi onnellisen
lapsen terveeseen uneen.
Kaiken, mitä Jim Airthissa oli parasta ja jalointa, herätti taas
eloon tuo pyhä muisto valvovasta uskollisuudesta hänen puoleltaan ja
luottavasta turvallisuudesta Myran puolelta.
"Jumalani", hän huokasi, "mikä painajainen minua onkaan vaivannut! Ja
mikä hullu minä olen ollut ajatellessani, että mitään olisikaan voinut
tulla meidän välillemme. Eikö hän ole ollut yksinomaan minun tuosta
pyhästä yöstä alkaen, jonka täällä yhdessä vietimme? Ja minä olen
jättänyt hänet yksin ja surun valtaan!... Minä tahdon nousta ja lähteä
lemmittyni luo. Ei mikään menneisyyden varjo, ei mikään häpeä eikä
joutava ylpeys minun puoleltani saa enää koskaan asettua väliimme."
Hän nousi kyynärpäittensä nojaan ja katseli alas kielekkeen reunan
yli. Kuutamo kimalteli kallion juurella väreilevässä vedessä. Hän voi
erottaa kellonsa taulun sen kirkkaassa valossa. Hänen täytyi odottaa
kolmeen saakka, kunnes aikavesi sallisi hänen laskeutua alas. Hän
nojautui jälleen taapäin, käsivarret ristissä rinnan yli, mutta Myra
lepäsi varmasti vielä hänen sylissään... Parin minuutin perästä Jim
Airth kuorsasi. Aamunsarastus herätti hänet. Hän kapusi alas rannalle,
ja vielä kerran hän ui kultaista juovaa pitkin kohti nousevaa aurinkoa.
Pukeutuessaan vaatteisiinsa hänestä tuntui, että vähäisinkin varjo
tuosta mustasta painajaisesta oli jäänyt sinne iloisesti kohajavien
vesien taakse.
Matkallaan rautatieasemalle hän sivuutti erään maalaistalon. Sen
emäntä oli ollut ylhäällä jo aamunkoitosta alkaen, ahkerasti kirnuten.
Tämä kattoi iloisin mielin hänelle yksinkertaisen aamiaisen kotona
leivotusta leivästä ja juuri kirnusta nostetusta voista.
Hän saapui kaupunkiin kello kuuden pikajunalla; peseytyi, ajatti
partansa ja murkinoi klubissaan.
Neljännestä vaille kolme hän astui juuri alas klubitalon portaita
Piccadillylle päin, hyvin huolellisesti pukeutuneena ja reippain
mielin, pohtien mielessään millä junalla hän lähtisi Shenstoneen,
käväistyään ensin kustantajainsa luona -- kun sähkösanomapoika
syöksähti hänen ohitseen klubin portaita ylös, ja seuraavassa tuokiossa
eteisvahtimestari riensi hänen peräänsä sähkösanoma kädessään.
Jim Airth luki sen, katsahti kelloonsa ja hyppäsi sitten päätäpahkaa
ohiajavaan taksametrivaunuun.
"Charing Crossin asemalle!" karjasi hän auton kuljettajalle.
"Kultarahan saatte, jos pääsette sinne viidessä minuutissa."
Auton liukuessa äänettömästi hälisevän katuliikenteen läpi avasi Jim
Airth sähkösanoman ja luki sen vielä kerran.
Se oli lähetetty Shenstonesta klo 2,15.
Tule heti luokseni.
Myra.
Riemullinen huuto kajahti hänen huuliltaan.
Yhdeskolmatta luku.