"Toitteko mailat mukananne, pojat?" oli lady Ingleby sanonut taitavasti
hilliten itsensä ja lisännyt, heidän myönnettyään jättäneensä mailat
halliin: "Ah, minä olen iloinen kun ette milloinkaan voi vastustaa
kastanjapuukenttää. Tuntuu olevan iankaikkisuus siitä kun viimeksi näin
teidän ottelevan kaksinpelissä. Menkää ja alkakaa. Minä tilaan teetä
ulos puolen tunnin perästä ja tulen itsekin."
Sitten hän pujahti parvekkeelle, riensi kukkatarhan ja nurmikentän
poikki pyrkien pyökkien suojaavien oksien varjoon. Sinne saavuttuaan
hän vaipui tuolille, jolla Jim Airth oli istunut niin liikkumattomana,
ja peitti kasvonsa vapisevilla sormillaan.
"Oi, Jim, Jim!" nyyhkytti hän. "Armaani, kuinka hirveää vääryyttä olen
tehnyt sinulle! Kuninkaani miesten joukossa! Kuinka väärin olen sinua
tuominnut! Pitänyt sinua syypäänä ajatuksiin, joitten merkitystäkään
sinä laajasydämisyydessäsi tuskin voisit tajuta. Oi, rakkaani, anna
minulle anteeksi! Ja oi, tule minun luokseni tähän pimeyteen ja selitä
mitä olen väärin tehnyt; selitä mitä se on, joka sinun on kestettävä;
sano minulle mikä on tullut meidän välillemme. Sillä totisesti, jos
sinä jätät minut, niin minä kuolen."
Myra oli nyt mielessään varma siitä että syy oli hänen, ja hän kärsi
siitä vähemmän kuin luullessaan Jimiä syylliseksi. Kuitenkin hän oli
kovasti ymmällä. Sillä jos Airthin ja Monteithin jaarli voi kirjottaa
nimekseen "Jim Airth" Moorheadin majatalon päiväkirjaan tulematta
moitteenalaiseksi, miksi ei silloin lady Ingleby Shenstonen linnasta
voinut ottaa yhtä yksinkertaista nimeä tekemättä itseään syypääksi
anteeksiantamattomaan rikokseen?
Myra pohti, itki ja järkeili vuoronperään, tullen yhä enemmän
hämmentyneeksi ja neuvottomaksi.
Mutta jonkun ajan kuluttua hän lähti sisälle ja koetti poistaa
kasvoiltaan äskeisten kyynelten jälkiä. Hänen ei pitänyt antaa surunsa
tehdä häntä itsekkääksi. Ronald ja Billy kaipasivat teetä ja odottivat
häntä seuraansa.
* * * * *
Sillävälin olivat nuo molemmat ystävykset mailat kainalossa
astelleet talon etusivulla olevien pensasistutuksien poikki
kauniille tenniskentille, jotka kauan olivat olleet seutukunnan
parhaimpien maineessa. Monet ottelut oli niillä kamppailtu, iloisten
katselijaparvien seuratessa peliä kenttiä reunustavien varjoisien
kastanjapuiden alta.
Mutta tänään tuntui paikka surulliselta ja hyljätyltä. He pelasivat
yhden erän äänettöminä, tuskin viitsien laskea voittojaan; sitten he
siirtyivät verkon ääreen ja seisoivat liki toisiaan, kumpikin omalla
puolellaan.
"Meidän täytyy kertoa se hänelle", sanoi Ronald tarkastellen mailaansa
tutkivasti.
"Kyllä kai meidän täytyy", myönsi Billy vastahakoisesti. "Me emme voisi
antaa hänen mennä naimisiin sen miehen kanssa."
"Pöhkö! Luuletko Airthin aikovan unissaankaan mennä naimisiin hänen
kanssaan? Hän palaa takaisin ja kertoo sen hänelle itse huomenna.
Meidän on kerrottava se Myralle, säästääksemme häneltä tuon kohtauksen.
Hänen ei tarvitse koskaan enää nähdä Airthia."
"Totisesti, Ron! Näitkö hänen leimahtavan ihan punaiseksi, kun hän
sanoi meille hänen nimensä? Ja huolimatta tämänpäiväisestä surustaan
hän näyttää puoltakymmentä vuotta nuoremmalta kuin lähtiessään. Sitä et
suinkaan voi kieltää!"
"Oh, se johtuu virkistyslevosta", selitti Ronnie, vaikkakaan ei kovin
vakuuttavasti. "Virkistyslevolla on aina sellainen vaikutus. Siitä
syystä juuri naiset aina ovatkin halukkaat sellaisiin. Vai oletko
koskaan kuullut jonkun miehen olleen virkistyslevolla?"
"No, olen ainakin kuullut _sinun_ olleen Overdenessä", sanoi Billy
pahanilkisesti.
"Lorua! Et suinkaan kutsu herttuattaren seurassa olemista
virkistyslevoksi? Herra hallitkoon! Kyllä se ihminen saa vilkastusta,
jota Meldrumin herttuatar ottaa hoivatakseen. Oletko kuullut jutun
vanhasta Pilberry pastorista ja tukaanista?"
"Olen, pysy vaiti. Olet kertonut minulle tuon jumalattoman jutun jo
kahdesti. Mutta totisesti, Ronnie! Mehän syrjäytämme pääasian. Kumman
meistä on kerrottava hänelle?"
"Sinun", sanoi Ronald päättävästi. "Hän pitää sinusta kuin äiti ja
sinun kertomanasi se koskee häneen lievemmin. _Minä_ voin liittyä
mukaan sitten myöhemmin ja antaa tuota noin -- _miehekästä_ lohdutusta."
"Mene hiiteen!" sanoi Billy perin harmistuneena. "En minä ole sellainen
kuin sinä kuvittelet. Sen vain tahdon sinulle sanoa, että jos arvelisin
olevan hänelle todelliseksi onneksi ja käyvän päinsä epäonnistumatta,
niin sanoisin hänelle tehneeni sen _itse_, ja huomenna menisin Jim
Airthin puheille ja kertoisin hänelle sanoneeni niin."
"Aasi!" sanoi Ronnie lempeästi. "Ikäänkuin asia voisi siitä parantua.
Etkö tunne jaarlia? Hän oli heti alunpitäen tuota salaamispuuhaa
vastaan. Hän iskisi sinua yksinkertaisesti kalloon siksi että olet
rohjennut valehdella Myralle, ja menisi ja kertoisi hänelle itse
paljaan totuuden. Muuten hän tällä hetkellä ajattelee enemmän omaa
puoltaan kysymyksestä kuin Myran puolta. Meillä miehillä on sellainen
tapa. Jos hän olisi ensinnä ajatellut Myraa, olisi hän jäänyt hänen
luokseen ja selvittänyt asian loppuun saakka, eikä juossut tiehensä
tuolla tavoin, jättäen toisen masennuksiin ja hämminkiin."
"Hitto hänet vieköön!" sanoi Billy tosissaan.
"Kuule, Billy! Sinähän tunnet naiset." Ensi kerran Ronnie nyt teki
tämän myönnytyksen. "Etkö luule, että jos -- jos nainen kääntyisi
kammoten pois rakastamastaan miehestä, hän saattaisi -- jos toinen
olisi tahdikkaasti saapuvilla -- kääntyä tuon toisen puoleen, joka jo
kauan on häntä rakastanut ja josta hän epäilemättä on pitänyt."
"Minun naistuntemukseni", lausui Billy mahtipontisesta, "johtaa
minut toivomaan, että hän lankeisi sen miehen syliin, joka
rakastaisi häntä kyllin paljon saattaakseen itsensä alttiiksi hänen
vastenmielisyydelleen kertomalla hänelle uljaasti itse sen, mikä hänen
on..."
"Riivattu!" kuiskasi Ronnie, joka oli vilkaissut Billyn sivuitse. "Suu
kiinni! -- Tämän verkon silmukat ovat paremmat kuin entisen, ja nämä
uudet patenttijalustat varmaankin pitävät sen..."
"Te kärsivälliset olennot!" sanoi lady Inglebyn ääni juuri Billyn selän
takana. "Eikö teillä ole jo hirveä teen ikävä?"
"Me ihailimme tätä uutta verkkoa", sanoi Ronald Ingram heittäen
vihaisen katseen Billyyn, joka selin lady Inglebyhin yhä edelleen
ihaili uutta verkkoa avuttoman äänettömänä!
Teetä juotaessa tehtiin urheita yrityksiä mielialan reipastuttamiseksi.
Ronald kertoi kaikki uusimmat Overdene-jutut ja ryhtyi sitten
kuvailemaan vuosikonserttia, joka oli ollut juuri hiljan.
"Rouva Dalmain oli siellä ja lauloi jumalallisesti. Hän laulaa miehensä
lauluja, ja Garth säestää häntä. On kamalan hienoa nähdä hänen sokeain
kasvojensa loistetta, kun hän kuuntelee Janen valtavana vyöryvää
ääntä. Kun laulu on lopussa, hän nousee pianon äärestä, tarjoaa
vaimolleen käsivartensa ja näennäisesti taluttaa hänet pois. Hyvin
harvat ihmiset älyävät, että Jane itse asiassa ohjaa häntä. Jane lauloi
ylimääräisenä numerona hauskan, Garthin sepittämän pikku palan -- se
oli ihan yksinkertainen, mutta jokainen vaati sitä kahteen kertaan
toistettavaksi. Se laulu oli kuin kesätuulen puhaltamista hongikossa,
ja säestys oli kuin mustarastaan vihellystä; sanoissa oli jotain
semmoista 'kun loistain kukkii Luojan maa' -- en muista pitemmälle.
Jatka sinä, Bill!"
"Miss' oisi sijaa surrakaan,
Kun taivaan rakkaus täyttää maan."
lausui Billy, jolla oli erinomainen muisti.
Myra nousi kiireesti. "Minun täytyy mennä sisälle", sanoi hän. "Mutta
pelatkaa te niin kauan kuin haluatte."
Billy käveli hänen rinnallaan pensas-istutuksia kohti.
"Saanko tulla sisään vähän ajan perästä tapaamaan teitä, rakas
kuningatar? Minulla olisi jotain sanottavaa."
"Tulkaa vain milloin haluatte, Billy-poika", sanoi lady Ingleby
hymyillen. "Te löydätte minut arkihuoneestani."
Ja Billy katsahti salavihkaa Ronaldiin, toivoen ettei tämä olisi
nähnyt. Sanoissa ja hymyssä oli epäilemättä äidillisyyteen vivahtavaa!
* * * * *
Se oli hyvin vakavakasvoinen nuori mies, joka puoli tuntia myöhemmin
ilmestyi lady Inglebyn arkihuoneeseen, sulkien oven huolellisesti
jälkeensä. Lady Ingleby oivalsi kohta, että hän oli tullut jonkun asian
johdosta, joka ainakin hänelle itselleen näytti olevan tavattoman
tärkeä. Billyn nuoruuden-vallattomuuksien päivät olivat ohi. Tässä oli
varmaan kysymyksessä jotain vakavampaa.
Lady Ingleby nousi siron kirjotuspöytänsä äärestä ja istui sohvaan.
"Istukaa, Billy", sanoi hän viitaten vastapäätä olevaan nojatuoliin --
lordi Inglebyn ja pikku Petterin tuoliin. Molemmat olivat nyt jättäneet
sen tyhjäksi. Billy otti sen mielellään haltuunsa, tietämättä siihen
liittyvistä muistoista.
"Somia kukkia", huomautti Billy katsellen ympärilleen.
"Kyllä", sanoi lady Ingleby. Hän toivoi hartaasti ettei Billy vain
olisi tullut kosimis-aikeissa.
"Hauska huone", sanoi Billy; "ainakin minun mielestäni."
"Kyllä", sanoi lady Ingleby. "Niin minunkin mielestäni."
Tähyillessään levottomasti ympärilleen uutta innoitusta etsien Billyn
silmät osuivat uuninreunuksen yläpuolella olevaan muotokuvaan. Hän
hätkähti ja kalpeni. Silloin hän tiesi hetkensä tulleen. Ei voinut enää
kierrellä kautta rantain.
Billy oli sotilas, ja urhoollinen sotilas. Hän oli kerran johtanut
hyökkäystä juosten miestensä etunenässä ylös kukkulan rinnettä
täydellisessä luotituiskussa. Billy edellä, pataljoona perässä. Ei
yksikään miehistä voinut pysyä viittäkymmentä kyynärää lähempänä
häntä. Jälkeenpäin he aina sanoivat, että Billy säilyi hengissä tuossa
hyökkäyksessä sen vuoksi, että hän juoksi niin kovaa etteivät luodit
ehtineet koskea häneen. Nytkin hän syöksyi asiaan suoraapäätä, samalla
epäröimättömällä urhoollisuudella.
"Lady Ingleby", sanoi hän; "on eräs asia, joka meidän molempien,
Ronnien ja minun, mielestä teidän tulisi tietää."
"Niinkö, Billy?" sanoi Myra. "Silloin kai kerrotte sen minulle."
"Me olemme vannoutuneet olemaan kertomatta", jatkoi Billy; "mutta minä
en välitä hittoakaan -- tarkotan hituistakaan -- valasta, jos _teidän_
onnenne on kysymyksessä."
"Valaa ei tule rikkoa, Billy, ei minunkaan tähteni", sanoi Myra
lempeästi.
"Niin, katsokaas, -- _jos te sitä toivoisitte_, niin tulisitte olemaan
ainoana poikkeuksena."
Äkkiä lady Ingleby ymmärsi. "Oo, Billy!" sanoi hän. "Haluaako Ronald
että minulle kerrottaisiin?"
Tämä tuotti Billylle pistoksen. Siis Ronniesta kuitenkin todella
välitettiin, ja hän se siis lopulta tulisi astumaan esiin -- Billyn ja
erään toisen särjettyjen sydämien yli -- miehekkään lohduttajan osaa
esittäen. Se oli kovaa, mutta Billy vastasi totuudenmukaisesti.
"Kyllä; Ronnie sanoo että se on oikeus ja kohtuus; ja minäkin olen
samaa mieltä. Olen tullut tänne kertoakseni tuon asian, jos sallitte
minun sen tehdä."
Lady Ingleby istui yhteenpuserretuin käsin ja mietti. Mitäpä se sentään
itse asiassa merkitsi? Mitäpä mikään merkitsi verrattuna hänen ja Jimin
välien hämmentymiseen?
Hän loi silmänsä muotokuvaan; mutta Mikaelin kasvot tähystivät
kiinteästi Petteriin eivätkä antaneet hänelle mitään merkkiä.
Jos nämä pojat halusivat ilmaista salaisuuden hänelle ja saada sen pois
sydämeltään, miksi ei hän sitten suostuisi kuulemaan? Se tekisi kerta
kaikkiaan lopun Ronnien traagillisesta kosiskelusta.
"Niin, Billy", sanoi hän. "Voit kyllä sanoa sen."
Huoneessa oli hyvin hiljaista. Ruusunnuppu kopautti kahdesti
ikkunaruutuun. Siitä olisi voinut pitää varottavana sormena. Ei
kumpikaan huomannut sitä. Se kopautti kolmannen kerran.
Billy selvitty kurkkuaan ja nielaisi nopeasti.
Sitten hän puhui.
"Se mies, joka teki erehdyksen", sanoi hän, "ja laukaisi miinan liian
aikaisin; se mies, joka vahingossa surmasi lordi Inglebyn, oli sama
jota te kutsutte Jim Airthiksi."
Yhdeksästoista luku.