Lady Ingleby odotti Jim Airthin tuloa arkihuoneessaan.
Kun hetki läheni, hän soitti kelloa. "Groatley", sanoi hän kun
kellarimestari astui sisään, "Airthin jaarli, joka oli täällä eilen,
tulee jälleen käymään täällä nyt iltapäivällä. Kun hänen armonsa
tulee, voitte ohjata hänet tänne. En ole kotona kellekään muulle.
Teidän ei tarvitse tuoda teetä ennenkuin soitan." Sitten hän istuutui
levollisesti odottaen. Hän oli jälleen pukeutunut surupukuun, joka
tilapäisesti oli ollut syrjäytettynä. Musta puku riippui hänen
ympärillään pehmein laahustavin laskoksin, lisäten hänen solakan
vartalonsa sulavaa pituutta. Valkeat leskeyden merkit kaulassa ja
ranteilla antoivat hänen tavattomalle kauneudelleen liikuttavan
surumielisyyden ja yksinäisyyden leiman. Hänen kasvonsa olivat hyvin
kalpeat; sinertävät varjot väsyneitten silmien alla olivat merkkinä
kyynelistä ja unettomuudesta. Mutta suloisten silmien tyyni ja varma
katse ilmaisi kaikista epäilyksistä vapaata mieltä ja täysin levollista
sydäntä.
Hän nojasi taaksepäin sohvan tyynyjä vasten, kädet ristissä helmassaan,
ja odotti.
Mehiläisiä surisi sisään ja ulos avonaisista ikkunoista. Freesiain
tuoksu täytti huoneen hienona, läpitunkevan makeana, muttei kuitenkaan
painostavana. Eräälle miehelle johti freesiain tuoksu jälkeenpäin aina
mieleen tämän iltapäivän, noitten viehättävien kasvojen erinomaisen
sulouden, hänen leskenpukunsa laahustavan pehmeyden.
Askeleita hallissa.
Ovi avautui. Groatleyn ääni rikkoi kaikuvan juhlallisena odottavan
hiljaisuuden.
"Airthin jaarli, teidän armonne"; ja Jim Airth astui sisään.
Kun ovi sulkeutui hänen jälkeensä, nousi Myra ylös.
He seisoivat äänettöminä vastatusten lordi Inglebyn kuvan alla.
Tuntui melkein kuin olisi noitten ajattelevien tiedemieskasvojen
täytynyt kääntyä tähystämästä tuota pientä koiraa ja luoda katseensa
hetkeksi heihin. He esittivät, nuo kidutuksen raatelemat urheat
sydämet, sielullista ongelmaa, joka varmaan olisi osottaunut
mielenkiintoiseksi tuolle tyynelle metafysiikan tutkijalle.
Äänettöminä he katsoivat toisiaan kymmenen sydämensykähdyksen ajan.
Sitten Myra astui nopealla liikkeellä Jim Airthin luo, kietoi
käsivartensa hänen kaulalleen ja laski päänsä hänen rinnalleen.
"Minä _tiedän_, rakastettuni", sanoi hän. "Sinä voit säästää itseltäsi
tuskan koettaa kertoa sitä minulle."
"Kuinka?" Tämä lyhyt sana tuntui olevan kaikki, mitä Jim Airthin huulet
sillä hetkellä saivat lausutuksi.
"Billy kertoi minulle. Hän ja Ronald Ingram tulivat tänne eilen, pian
sen jälkeen kun sinä olit lähtenyt. He olivat tulleet sinua vastaan
tiellä. He ajattelivat että minun pitäisi tulla tietämään. Ja siksi
Billy kertoi."
Jim Airthin käsivarret kiertyivät hänen ympärilleen, pitäen hänestä
lujasti.
"Tyttö -- parkani!" sanoi hän murtuneesti.
"He tarkottivat hyvää, Jim. He ovat herttaisia poikia. He tiesivät että
sinä tulisit takaisin kertoaksesi sen minulle itse, ja he tahtoivat
säästää meiltä kummaltakin sen tuskan. Olen iloinen että he tekivät
sen. Olit aivan oikeassa, kun sanoit että se oli kestettävä yksin. En
olisi ollut valmis kohtaamaan paluutasi, jollen olisi kuullut totuutta
ja saanut aikaa ajatella sitä yksinäni. Nyt minä _olen_ valmis, Jim."
Jim Airth kallisti poskensa hänen pehmoista tukkaansa vasten ja
voihkasi.
"Olen tullut sanomaan hyvästi, Myra. Siinä on kaikki mitä nyt enää on
sanottavana."
"Hyvästi?" Myra kohotti kasvonsa kauhistuneen kysyvänä.
Jim Airth painoi sen takaisin piilopaikkaansa hänen rinnalleen.
"Minä olen, Myra, se mies, jonka kättä et voisi koskaan suostua
puristamaan ystävänä."
Myra kohotti jälleen päänsä. Hänen silmiensä katse ilmaisi naista, joka
valmistautuu taistelemaan onnensa ja elämänsä puolesta.
"Sinä olet se mies", sanoi hän, "jonka pikkusormi on minulle kalliimpi
kuin kenenkään toisen koko ruumis koskaan on minulle ollut. Luuletko
että luopuisin sinusta, Jim, asian takia, joka on tapaturmaisesti
sattunut menneisyydessä, ennenkuin sinä ja minä olimme ollenkaan
toisiamme kohdanneet? Ah, kuinka vähän te miehet ymmärrätte naisen
sydäntä! Sanonko sinulle mitä tunsin kun Billy kertoi minulle,
sitten kun ensimäinen tyrmistyttävä järkytys oli ohi? Ensiksi surua
sinun puolestasi, armaani, käsittäen kuinka hirmuinen sen tuottaman
sielullisen tuskan on täytynyt olla silloin. Toiseksi kiitollisuutta --
niin, harrasta, ylivuotavaa kiitollisuutta -- siitä, että vihdoinkin
tiesin mikä oli tullut välillemme ja että se oli tämä asia -- pelkkä
menneisyydestä noussut haamu -- eikä mitään käsinkosketeltavaa tai
todellista; ei mikään minun sinulle tai sinun minulle tekemä vääryys;
ei mitään minkä tarvitsisi meitä erottaa."
Jim Airth irrotti hitaasti käsivartensa, otti häntä ranteista pitäen
hänen käsiään rintaansa vasten. Sitten hän katsoi hänen silmiinsä
äänettömällä murheella, joka vaikutti syvemmin kuin sanat.
"Oma tyttö parkani", sanoi hän vihdoin, "minun on mahdotonta mennä
naimisiin lordi Inglebyn lesken kanssa."
Hänen tahtonsa voima voitti Myran tahdon, ja aivan kuin
Hevosenkenkä-poukamassa hänen säikkymätön rohkeutensa oli karkottanut
Myran pelon, niin tunsi Myra nyt luottamuksensa hupenevan hänen synkän
päättäväisyytensä edessä. Peläten kadottavansa sen kokonaan hän veti
pois kätensä ja kääntyi sohvaan päin.
"Oi, Jim", sanoi hän, "istukaamme ja puhelkaamme siitä enemmän."
Hän vaipui tyynyjen keskelle ja vetäisten kiireesti luokseen
ruusumaljakon upotti kasvonsa kukkiin, peläten kohdata uudestaan Jimin
silmien tyventä murhetta.
Jim Airth istui -- sille tuolille, joka oli jäänyt tyhjäksi lordi
Inglebyltä ja pikku Petteriltä.
"Kuule, armas", sanoi hän. "Minun ei tarvitse pyytää sinua olemaan
epäilemättä rakkauttani. Se olisi minulta typerästi tehty. Minä
rakastan sinua niin, etten ole tiennytkään miehen voivan siten rakastaa
naista. Minä rakastan sinua niin, että olemukseni jokainen säie on
isoava sinua päivin ja öin -- kaikkina edessäni olevina vuosina. Mutta
-- niin, minulle olisi joka tapauksessa käynyt vaikeaksi astua toisen
miehen saappaisiin ja ottaa sellaista mikä ennen on ollut hänen. Minä
en tuntenut sitä, kun luulin tulevani kersantti O'Maran seuraajaksi,
koska tiesin että hänen varmasti oli täytynyt olla niin perin kaukana
minusta joka suhteessa. Erilaisissa olosuhteissa ollen olisin voinut
suostua lordin Inglebynkin seuraajaksi, koska tiedän ettei hän ollut
koskaan herättänyt sinussa sellaista rakkautta kuin sinun rakkautesi
minuun on. Hänen varallisuutensa ei olisi ollut minuun nähden mikään
painava syy, koska itsellänikin sattuu olemaan maita ja taloja, joissa
olisimme voineet asua. Mutta asettua vainajan tilalle silloin, kun
tämä on kuollut minun tekoni kautta, ottaa itselleni toisen miehen
leski, silloin kun tämä vielä, ilman oman oikean käteni ajattelematonta
liikettä, olisi tuon miehen puolisona -- Myra, sitä minä en voisi
tehdä! Meidän suuren rakkautemmekaan ohella ei siitä voisi syntyä
onnea. Ajattele sitä -- ajattele! Kun seisoisimme yhdessä Jumalan
kasvojen edessä ja kirkko juhlallisin äänin lausuisi meille kysymyksiä
ja vaatimuksia; kun meidän tulisi vastata yhtä vilpittömästi kuin
hirmuisena tuomion päivänä, jolloin kaikkien sydänten salaisuudet
paljastetaan, kysymykseen: tietääkö kumpikaan meistä mitään estettä,
joka ei sallisi meitä laillisesti yhdistettäväksi avioliittoon --:
silloin minä huutaisin: 'Hänen miehensä kuoli minun käteni kautta!' ja
lähtisin kirkosta Kainin merkki otsassani ja Daavidin häpeä päälläni."
Myra kohotti pelästyneet silmänsä; kohtasi pyytävänä Jimin katseen;
painui sitten jälleen ruusukimpun ylitse.
"Taikka jos läpäisisinkin tuon koetuksen seisomalla mykkänä
juhlallisessa hiljaisuudessa, niin entä se hetki, jolloin kirkko
käskisi minun ottaa sinun oikean kätesi omaan oikeaan käteeni -- Myra,
_minun_ oikeaan käteeni?"
Myra nousi, astui nopeasti lattian poikki ja polvistui hänen eteensä.
Hän tarttui Jimin käteen ja peitti sen kyynelillä ja suudelmilla. Hän
piti sitä nyyhkyttäen sydäntään vasten.
"Rakkahin", sanoi hän, "en tahdo ikinä pyytää sinua tekemään minun
tähteni mitään, minkä tunnet mahdottomaksi tai vääräksi. Mutta, oi,
tässä minä tiedän sinun erehtyneen. En voi todistaa tai selittää.
En voi pukea perusteitani sanoiksi. Mutta minä _tiedän_, että
meidän elävän, palavan rakkautemme _täytyy_ olla tärkeämpi kuolleen
menneisyyden tapahtumia. Mikael menetti henkensä tapaturman kautta.
Että tuon tapaturman aiheutti sinun puoleltasi tapahtunut erehdys,
on hirveän kovaa sinulle. Mutta siinä ei ole mitään siveellistä
syyllisyyttä. Yhtä hyvin voisi syyttää sitä yhtiötä, jonka laiva vei
hänet meren taakse, taikka hallitusta, jonka päätöksestä sotaretki
tehtiin, tahi sotaviraston väkeä, joka otti hänet vastaan kun hän
tarjoutui vapaaehtoiseksi. En tosiaankaan tiedä mitä Daavid teki; olen
pitänyt häntä vallan erinomaisena ihmisenä. Mutta Kainin teon minä
tiedän, ja olen täysin varma siitä ettei Kainin merkkiä milloinkaan
pantaisi kenenkään kannettavaksi ennakolta harkitsemattoman tapaturman
takia. Oi, Jim! Etkö voi katsella asiaa järkevästi?"
"Minä katselin sitä järkevästi -- perästäpäin -- aina eiliseen saakka",
sanoi Jim Airth. "Alussa oli tietysti kaikki pelkkää kamalaa epätoivoa.
Oi, Myra; anna minun kertoa sinulle! En ole koskaan voinut kertoa sitä
kenellekään. Mene takaisin sohvalle; en voi antaa sinun olla siinä
polvillasi. Istu tuonne noin ja salli minun kertoa."
Lady Ingleby nousi heti ja palasi paikalleen; istui sitten kuunnellen
-- kaipaava katseensa Jim Airthin kumartuneeseen päähän kiinnitettynä.
Jim Airth oli sillä kertaa unohtanut, mitä tuon yön tapahtumat
olivat Myralle maksaneet; niin oli tehnyt Myra itsekin. Hänen ainoa
ajatuksensa koski Jimin tuskaa.
Jim Airth alkoi puhua matalin, hätäisin lausein, muiston haamujen
noustessa kauhua herättävinä hänen mieleensä.
"Nyt voin nähdä sen silmieni edessä. Pieni kangasteltta, hämärästi
valaistu. Olin jo kuumesairaana; ruumiinlämpöni oli 102 Fhrnh. En ollut
lainkaan nukkunut kahteen yöhön, ja koko pääni tuntui muodostavan vain
kaksi isoa silmää -- ja sellaiset silmät, molemmat jo murtuneet ja
elottomat! Minä tunsin että olin mennyttä miestä ja että minun olisi
pitänyt uskoa toimeni toiselle miehelle; mutta Ingleby ja minä olimme
ahertaneet siinä yhdessä koko ajan, ja minä olin koko olennollani
kiintynyt siihen. Paikka oli semmoinen, ettei sinne voitu ollenkaan
kuljettaa isompia tykkejä; mutta meidän vähäinen laitteemme, jota mies
voi kantaa yhdessä kädessään, tulisi toimimaan paremmin ja varmemmin
kuin puolisen tusinaa isoja tykkejä."
"Oli kulunut jo hyvä aika sittekun Ingleby ja toinen mies -- Ingram oli
hänen nimensä -- olivat lähteneet. Cathcart, joka oli jäänyt jälelle
luokseni, pyöri sisään ja ulos teltasta, voimatta olla paria minuuttia
alallaan; hän pelkäsi ettei näkisi räjähdystä. Niinpä olin yksin kun
merkki tuli. Saimme perästäpäin tietää että Ingram oli ryöminyt ulos
miinakäytävästä ja mennyt viemään sanaa lähimpään väijytyspaikkaan.
Ingleby oli jäänyt yksin. Hän antoi merkin 'almis!'kuten oli
sovittu. Minä käsitin sen merkiksi 'mmu!'ja toimin vaistomaisesti
sen mukaan. Juuri kun olin saanut sen tehdyksi, huomasin erehdykseni.
Mutta samassa silmänräpäyksessä kuului räjähdys, ja kuuma hiljainen
yö muuttui hornansunnuntaiksi. Minä syöksyin ulos teltasta, huudellen
Inglebytä. Hyvä Jumala! Ulkona oli kuin helvetissä! Kaikkialla kirkuvia
ja kiroilevia meidän poikia, jotka iloitsivat päästessään vihdoinkin
pakollisesta toimettomuudestaan ja äänettömyydestään; kokonaisia
parvia tummia hornanhaamuja, jotka parkuivat pelosta ja iloitsivat
tappiostamme; sillä heidän ulkovallituksensa sisäpuolella oli toinen
kaksi vertaa vahvempi varustus, niin että Targain valloitus häämötti
vielä yhtä kaukana meille."
"Perästäpäin -- jollen itse äkkiä olisi huomannut erehdystäni, ei
kukaan olisi voinut arvata asian oikeata laitaa. Jopa sittekin he
koettivat uskotella minulle, että olin saanut väärän merkin; mutta
minä tiesin paremmin. Ja lopuksi oli mahdotonta löytää mitään -- no
niin, silminnähtäviä todistuksia tapahtumasta. Aukko tulla tömähti
heti täyteen karjuvia ja riehuvia poikiamme, jotka juoksivat kuin
hullut päästäkseen tunkeutumaan kaupunkiin. Taivasten tekijät, kuinka
nuo hurjimukset tappelivat, kun kerrankin saivat siihen tilaisuuden.
Kun taistelu oli päättynyt, kaivattiin moniaita, joita ei löydetty
ruumiiden joukosta. Heidän täytyi olla tunkeutuneita niin kauvas,
ettemme voineet saada heitä takaisin, ja he olivat epäilemättä
joutuneet vangiksi. Jumala vain tuntee heidän kohtalonsa, poikaparkain.
Nyt minä kadehdin heitä, sillä sodan päätyttyä alkoi minun helvettini
vasta todenteolla."
"Myra, minä olisin antanut koko elämäni, jos olisin sillä saanut
takaisin tuon ainoan minuutin. Ja hulluksi olin tulla kun tiesin,
että räjähdyksen olisi aivan hyvin voinut toimittaa jotain vanhaa
sytytyslankaa käyttämällä. Mutta me olimme niin innostuneet uuteen
merkinantojärjestelmäämme ja kannettavaan sähköpatteriimme! Oi hyvä
Jumala! Mitä epätoivon tuskia tunsinkaan noina päivinä ja öinä! Olin
kuumehoureissa, ja ne korjasivat luotani miekkani, ampuma-aseet ja
partaveitset. En voinut ymmärtää, minkätähden. En epätoivoisenakaan
turvautuisi semmoisiin keinoihin. Jos kuka hyvänsä olisi tullut
telttaani ja sanonut minulle: 'Et ole lainkaan surmannut Inglebytä. Hän
on elossa ja voi hyvin!' niin olisin ilolla antanut elämäni sen hetken
suloisuudesta. Mutta mikään myöhempi katumus ei voi tehdä aikaisempaa
erehdystä olemattomaksi."
"No niin, läpäsinhän sitten sen kuumeen; elämä on elettävä loppuun
asti, enkä minä luule olevani sitä lajia ihmisiä, joille heidän surunsa
antavat sairaaloisen elämänkatsomuksen. Kun huomasin että asiaa oli
tyynesti katsottava; kun ne harvat, joilla oli tietoa tapahtumasta,
pysyivät puolellani samoina hyvinä tovereina kuin ennenkin, sanoen
että sama onnettomuus olisi voinut sattua kenelle hyvänsä heistä ja
että ainoa tukaluus, mikä asiasta voi johtua, olisi tulevaisuuteni
turmeltuminen; niin päätin minäkin antaa tapahtuneen olla tapahtuneena
ja koettaa elää edelleen. Tiedätte että tuolla Suuressa lännessä
on tapana sanoa: 'Jumala vihaa joutilaita'. Se on heidän hienon
käytännöllisen jumaluusoppinsa elähyttäviä periaatteita. Olin
kamppaillut monen muunkin kovan hetken läpi. Päätin kamppailla tämänkin
läpi. Minä onnistuinkin niin hyvin, että näytti lupaavalta jatkaa
Inglebyn ja minun alkamaa työtä ja saattaa se kunnialla päätökseen.
Ja kun tarvitsin hänen muistiinpanojaan, tulin hänen kotiinsa ilman
tunnontuskia pyytämään hänen leskeltään -- naiselta, jonka minun
erehdykseni oli tehnyt leskeksi -- lupaa saada käyttää niitä hyväkseni."
"Minä tulin -- mieleni täynnä niin täyteläistä elämän ja rakkauden
riemua, ettei kalvavalle omantunnon kyylle juuri enää tilaa jäänyt;
astuin tähän isännättömään taloon, päättömään kotiin, tietäen tapaavani
naisen josta olin tehnyt lesken. Totisesti, 'Jumalan myllyt jauhavat
hiljaa, mutta ne jauhavat hienoksi'! Minä olin liian helposti torjunut
hartioiltani sen taakan, jonka olisi pitänyt painaa niitä koko elämäni
ajan."
* * * * *
"Naisessa, josta minun takiani oli tullut leski, tapasin -- sen naisen,
jonka olin tullut ottamaan vaimokseni! Laupias Jumala! Onko kenellekään
kuolevaiselle pantu niin kovaa rangaistusta?"
"Jim", sanoi Mary hellästi, "eikö kuvan toisella puolen ole
mitään vastinetta? Eikö sinusta tunnu ihmeelliseltä kuinka Jumala
kaikkiviisaassa ohjauksessaan on asettanut sinut auttamaan Mikaelin
leskeä hänen yksinäisyydessään ja avuttomuudessaan. Tietäessäsi hänen
koko elämänsä onnen ja turvan riippuvan sinun oikeasta kädestäsi,
olisi sinun pitänyt maksaa hänen miesvainajansa hengen hinta samalla
kädellä, joka tiedottomasti oli aiheuttanut tämän kuoleman. Vaikka
tehtyä tekoa ei voi saadakaan tekemättömäksi, voi sen joskus pyyhkäistä
näkymättömiin uusilla hyvillä töillä. Oi Jim! Etkö käsitä tätä ja tahdo
huolehtia minusta ikuisesti? Oma lemmittyni! Minä tahdon liittyä sinuun
kokonaan ja kerta kaikkiaan. Me voimme saada pikaisen naimaluvan ja
viettää häitämme vaikka heti. Me jätämme Shenstonen kartanon ja Park
Lanen talon ja asumme jossakin muualla missä vain tahdot, Jim; mutta
yhdessä -- yhdessä! Ota minut jo tänään pois täältä. Maggie O'Mara voi
olla seuranaisenani siksi kunnes olemme vihityt. Minä en voi elää ilman
sinua. Jim -- minä en voi! Jumala sen tietää, etten voi!"
Jim Airth katsahti ylös, ja hänen katseessaan oli toivon vilahdus.
Sitten hän katsoi muuanne, jottei Myran niin paljon lupaava rakkaus
viekoittelisi häntä liiaksi hänen tehdessään lopullisen päätöksensä.
Ja taas katsahti hän ylös, mutta voi! Hänen katseensa kohdistui uunin
rinnassa olevaan muotokuvaan. Hän vapisi.
"Minä _en voi_ naida lordi Inglebyn leskeä", hän sanoi. "Myra, kuinka
voitkaan sitä toivoa? Tuo asia kummittelisi aina välillämme. Se olisi
kirottu -- luonnoton liitto. Yötä päivää me muistelisimme sitä asiaa.
Sen varjo astuisi välillemme. Jonakin päivänä sinä soimaisit minua..."
"Ah, hiljaa!" huudahti Myra terävästi. "Elä puhu noin! Kärsin jo
kylläksi muutenkin. Säästä ainakin tuo minulta!" Sitten hän lykäten
vielä kerran syrjään oman tuskansa, kysyi hennosti kuiskaten: "Etkö
tuntisi siitä itseäsi onnellisemmaksi, Jim?"
"Onnellisemmaksi?" huudahti Jim Airth tuimasti. "Se olisi minulle
helvetti!"
Lady Ingleby nousi pystyyn, kasvot yhtä valkeina kuin iso liljankukka
nurkassa hänen takanaan.
"Se ratkaisee asian", hän sanoi. "Ja tiedättekö, minun mielestäni on
parempi, ettemme enää puhu siitä ollenkaan. Minä menen soittamaan että
tuovat teetä. Ja jos suotte minun hetkiseksi poistua siksi aikaa kunnes
tee on tuotu tänne, niin tahdon käydä läpi miesvainajani paperit ja
koettaa etsiä mitä tarvitsette kirjaanne varten."
Hän lähti hiljaa ulos huoneesta. Suljetun oven läpi kuuli mies, jonka
hän oli jättänyt yksin, kuinka hän antoi määräyksiään eteishallissa.
Jim Airth hypähti parilla pitkällä askeleella lattian poikki
seuratakseen häntä. Mutta ovella hän pysähtyi, kääntyi ympäri ja palasi
verkalleen takaisin.
Hän seisoi uunimatolla, pää alastaipuneena, koko ruumis jäykkänä,
liikahtamatta.
Äkkiä hän kohotti katseensa lordi Inglebyn muotokuvaan.
"Kirous sinulle!" sanoi hän hampaittensa välistä, iskien nyrkkinsä
uunin marmorireunustaa vastaan. "Kirous räjähdysaineillesi! Ja kirous
keksinnöillesi! Ja kirous vielä kerran sinulle ottamastasi hänet
ensiksi!" Sitten hän horjui tuolille ja painoi kasvot käsiinsä. "Oh,
Jumala minulle anteeksi antakoon!" kuiski hän katkonaisesti. "Mutta
onhan miehen kärsimiskyvylle sentään pantu raja."
Hän tuskin huomasi palvelijaa, joka toi teevehkeet sisään. Mutta
kuullessaan ovelta kepeämpiä askeleita kohotti hän kuihtuneet kasvonsa,
toivoen näkevänsä Myran.
Sisään tuli levollisen näköinen nainen, joka oli puettu yksinkertaiseen
mustaan merino-pukuun. Valkea liinakaulus ja -kalvosimet tekivät hänet
sairaanhoitajattaren näköiseksi. Hänen tumma, sievästi palmikoitu
tukkansa oli kääritty kruunuksi pään ympäri. Hän astui nöyrästi
sisään, mutta hänen liikkeissään ja käytöstavassaan oli levollista
arvokkaisuutta.
"Tulin tuomaan teille teetä, mylord", hän sanoi. "Lady Ingleby ei voi
oikein hyvin eikä luule voivansa lähteä huoneestaan. Hän pyysi minun
jättämään teille nämä paperit."
Silloin Airthin ja Monteithin jaarli nousi seisomaan ja ojensi
tulijalle kätensä.
"Luulen että olette Mrs. O'Mara", hän sanoi. "Olen iloinen saadessani
nähdä teitä, ja olette hyvin ystävällinen kun tarjoatte minulle teetä.
Olen kuullut teistä jo ennen; ja luulen että näin teidät jo eilen
sievän kotinne portailla, kun saavuin lehtokujaa pitkin. Sallitteko
minun kertoa teille kuinka usein, seistessämme vieri vieressä vaikeina
ja vaarallisina hetkinä, opin kunnioittamaan ja ihailemaan sitä kelpo
toveria, jollaiseksi tunsin kersantti O'Maran?"
* * * * *
Ennen Shenstonesta lähtöään Jim Airth istahti Myran kirjoituspöydän
ääreen ja kirjoitti kirjeen, pyytäen Mrs. O'Maran antamaan se lady
Inglebylle heti kun hän oli poistunut.
En ihmettele ettet luule kykeneväsi enää tapaamaan minua. Anna
minulle anteeksi kaikki suru, minkä olen aiheuttanut ja vielä
tulen aiheuttamaan sinulle. Minä lähden tieheni niin pian kuin
mahdollista; mutta minun on pakko viipyä kaupungissa siksi
kuin olen saanut valmiiksi teoksen, jonka olen kustantajilleni
sitoutunut päättämään. Se vie aikaa korkeintaan kuukauden.
Jos haluat tavata minua, Myra -- tarkotan, jos _tarvitset_ minua
-- niin tulen minä hetkenä hyvänsä. Klubiin osotettu sähkösanoma
joutuu aina käsiini.
Rohkenenko kysyä kuinka voit?