Jim Airthin käsivarret vaipuivat hitaasti sivuille. Hän katsoi yhä
noihin onnellisiin, rakastaviin silmiin, mutta hänen omista silmistään
kuoli ilo, jättäen jälelle vain kylmän sinisen teräksen. Hänen kasvonsa
verkalleen vaalenivat, kovettuivat, jähmettyivät äänetöntä tuskaa
kuvastaviin piirteisiin. Sitten hän astui askeleen taaksepäin, ja Myran
kädet valahtivat alas hänen rinnaltaan.
"_Sinäkö_ -- lady Ingleby?" sopersi Jim.
Myra tuijotti häneen kuvaamattoman säikähtyneenä.
"Jim!" huusi hän, "Jim, rakkahin! Minkätähden otat sen niin pahaksesi?"
Hän siirrähti eteenpäin ja koetti tarttua Jimin käsiin.
"Älä koske minuun!" sanoi Jim tuimasti. Ja lisäsi sitten: "_Sinäkö_,
Myra? Sinä! Lordi Inglebyn leski?"
Hänen äänensä raivoisa tuska koski kipeästi Myraan. Mitä syytä Jim
Airthilla oli pahastua hänen ylhäisestä nimestään, hänen korkeasta
asemastaan? Vaikkakin se asetti hänet yhteiskunnallisesti paljon
ylemmäksi häntä, niin eikö hän, Myra, juuri-ikään ollut ilmaissut
alttiutensa -- kaipauksensa -- luopumaan kaikesta hänen tähtensä?
Eikö hänen rakkautensa jo ollut asettanut Jim Airthia kunnioituksen
korkeimmalle asteelle? Oliko jaloa, oliko arvokasta Jim Airthin
puolelta ottaa hänen paljastuksensa vastaan tuolla tavoin?
Myra siirtyi tuoleja kohti hienon arvokkaasti.
"Istukaamme alas, Jim, ja puhelkaamme", sanoi hän levollisesti. "Minun
mielestäni sinun ei tarvitse käsittää sitä niin mullistavaksi asiaksi
kuin näytät kuvittelevan. Salli minun kertoa sinulle kaikki siihen
kuuluva. Tahi mieluummin voisit ehkä kysyä minulta mitä haluat."
Jim Airth istui sokeasti Myrasta kauimpana olevalle tuolille, laski
kyynärpäät polvilleen ja painoi kasvot käsiinsä.
Ilman selityksiä Myra nousi ylös, siirsi tuolinsa tarpeeksi lähelle
voidakseen laskea kätensä Jimin käsivarrelle, jos häntä haluttaisi niin
tehdä, istuutui jälleen ja odotti äänettömänä.
Jim Airthilla oli vain yksi kysymys kysyttävänä. Hän lausui sen
kohottamatta päätään.
"Kuka on rouva O'Mara?"
"Hän on kersantti O'Maran leski, sen joka kaatui Targain luona. Me
kumpikin menetimme miehemme tuossa onnettomassa tapauksessa. Hän on
ollut monet vuodet minun kamarineitinäni. Kun hän meni naimisiin
kersantin kanssa -- hän oli kelpo sotilas ja Mikael piti häntä suuressa
arvossa -- halusin vieläkin pitää hänet lähelläni. Mikael oli antanut
minulle Puistomajan tehdäkseni sillä mitä halusin. Minä luovutin sen
heille. Hän asuu siinä vielä. Oi, Jim rakas, koeta käsittää etten
ole sanonut sinulle ainoatakaan sanaa, joka ei olisi ollut täysin
tosi! Salli minun selittää kuinka jouduin oleskelemaan Cornwallissa
hänen nimellään enkä omallani. Jos saisin panna käteni käsiisi, Jim,
olisi minun helpompi kertoa... Eikö? Hyvä, ei tee mitään... Kun viime
marraskuussa sain sähkösanoman, joka toi tiedon mieheni kuolemasta,
tulivat hermoni kovasti järkytetyiksi. En luule sen johtuneen niin
paljon kärsimästäni tappiosta kuin sen edellä olleesta jatkuvasta
sielullisesta pingotuksesta. Juuri kun olin muuttanut kaupunkiin ja
aloin tulla paremmaksi, saapuivat yksityiskohtaiset tiedot ja minulle
oli ilmotettava että se oli ollut tapaturma. Sinä tiedät kaikki
mitä tulee siihen, oliko minun saatava tietää nimi vai ei. Tiedät
myöskin minkä päätöksen tein. Mutta tämän päätöksen tuottama tuska
sai tilani kääntymään taas huonommaksi. On aivan totta mitä sanoit
silloin lehtimajassa. Minä _olen_ nainen, Jim, usein heikkokin; ja
minä olin hyvin paljon yksin. Olin tehnyt oikean päätöksen ylevällä
hetkellä -- sinä mahdollisesti tiedät kuka se henkilö oli, joka
suosiollisesti otti tuodakseen minulle nämä uutiset Sotavirastosta
-- mutta jälkeenpäin minä aloin tuumailla; antauduin arvailuihin.
Rintamasta palasivat miehet kotiin. Minun arvailuni kiertelivät
lakkaamatta kahden miehen ympärillä -- he olivat erinomaisia poikia,
joista todella pidin. Vihdoin olin vakuutettu tietäväni, hämärien
mutta sentään pettämättömien merkkien nojalla, kumpi heistä oli sen
tehnyt. Olin siitä aivan varma. Ja sitten -- tuskin tiedän kuinka voin
kertoa sen sinulle -- tapahtui kauhuista kamalin! Se mies, joka oli
surmannut Mikaelin, tahtoi mennä naimisiin _minun_ kanssani! -- Oi, älä
voihki, armas; se tekee minut niin onnettomaksi! Mutta en ihmettele,
että pidät sitä vaikeana uskoa. Hän piti minusta hyvin paljon, poika
raukka; ja hän arvatenkin otaksui että kun en minä kerran mitään
tiennyt, ei itse tapahtumalla tarvinnut olla mitään merkitystä. Se
tuntuu vaikealta käsittää; mutta rakastunut ihminen kadottaa toisinaan
kaiken käsityksen asiain oikeista suhteista -- olen ainakin joskus
kuullut jonkun sanovan niin tai jotain sen suuntaista. En sallinut sen
kehittyä koskaan varsinaiseksi kosinnaksi, mutta tunsin että minun
oli paettava pois. Oli vielä toisiakin -- ja se oli minusta kauheaa.
En rakastanut ainoatakaan heistä, ja olin päättänyt mielessäni etten
koskaan menisi uudestaan naimisiin, jollen löytäisi ihannettani. Oi,
Jim!" Hän laski kätensä Jimin polvelle. Kuihtunut lehti ei olisi tehnyt
sen näkymättömämpää vaikutusta. Hän antoi sen olla siinä ja jatkoi
puhettaan.
"Ihmiset lavertelivat. Sanomalehdissä oli yhä mittaa maatatunnustelevia
kirjotelmia. Minun surupukunikin kuvattiin ja sitä jäljitettiin.
Hermoni huononivat. Elämä tuntui sietämättömältä."
"Vihdoin kysyin erään etevän erikoislääkärin neuvoa, joka on samalla
luotettu ystävä. Hän määräsi minut virkistyslepoon. Ei sulkeutumaan
neljän seinän sisälle huolineni ja kiusoineni, vaan matkustamaan
kerrassaan pois yksinäni; jättämään oman henkilökohtaisuuteni ja kaiken
mitä siihen kuului täydelleen taakseni; menemään seudulle, missä en
ollut koskaan ennen ollut, missä en tuntisi ketään eikä kukaan tuntisi
minua; oleskelemaan ulkoilmassa; syömään yksinkertaista ruokaa;
nousemaan varhain, menemään varhain levolle; mutta kaikkein tärkein,
kuten hän selvästi terotti, oli määräys: 'Jättäkää lady Ingleby
taaksenne'."
"Seurasin hänen neuvoaan kirjaimelleen. Hän on niitä miehiä, joita
ei voi olla tottelematta. Tekaistun nimen ottaminen ei tuntunut
minua miellyttävän, ja siksi päätin esiintyä 'rouva O'Marana' ja
luonnollisesti kirjotin vieraskirjaan hänen osotteensa yhtä hyvin kuin
hänen nimensäkin."
"Oi tuota iltaa, jolloin saavuin Moorheadiin! Sinä olit aivan oikeassa,
Jim. Minusta tuntui juuri siltä kuin olisin ollut onnellinen lapsi,
joka astuu uuteen kauneuden ja ilon maailmaan, missä ei ole muuta kuin
lupapäivää ja lepoa."
"Ja sitten -- minä näin sinut! Ja -- oi rakastettuni! -- minä melkein
luulen että heti ensi hetkestä sieluni lensi sinun luoksesi kuin
ainakin epäämättömän vertaisensa luokse! Sinun elinvoimasi tuli minulle
tarmon lähteeksi; sinun voimakkuutesi täytti ja tuki minussa kaikkea,
mikä oli ollut heikkoa ja horjuvaa. Olin sinulle velkaa jo paljosta,
ennenkuin olimme todenteolla puhuneet toisillemme. Myöhemmin tulin
olemaan sinulle velkaa itse elämästäni ja rakkaudestani ja kaikesta --
kaikesta, Jim!"
Myra pysähtyi hilliten äänettömästi liikutuksensa. Sitten hän eteenpäin
kumartuen painoi huulensa Jimin karkealle tukalle. Tuulenhenkäys ei
olisi tehnyt sen näkymättömämpää vaikutusta.
"Kun ensin sain kuulla sinun tulleen sodasta, kun käsitin että olet
varmaankin tuntenut Mikaelin, ylistin tohtorin viisautta siinä että hän
oli saanut minut luopumaan omasta nimestäni. Murgatroyditkin olisivat
heti tunteneet sen, eikä minulla olisi ollut mitään rauhaa. Nyt tuli
Amelia Murgatroyd vain sattumalta puhuneeksi seurusteluhuoneessa
'suloisesta lady Ingleby-raukasta', antaen meidän ymmärtää hänen
olevan läheisesti tuttu hänen kanssaan. Ja sitten -- oi, Jim! -- kun
tulin tuntemaan 'maailmanrannan cowboyni', kun hän kertoi minulle
vihaavansa arvonimiä ja kaikkea niihin kuuluvaa, silloin minä
todella siunasin hetkeä, jolloin olin merkinnyt itseni vieraskirjaan
yksinkertaisesti 'rouva O'Maraksi', ja päätin olla ilmaisematta hänelle
arvonimeäni ennenkuin vasta sitten, kun hän rakastaisi minua kyllin
paljon ollakseen siitä piittaamatta tai kaipaisi minua kyllin paljon
muuttaakseen minut lady Inglebystä yksinkertaiseksi mrs Jim Airthiksi
-- vaihtaen kotini Shenstonen linnasta minne ikinä hän haluaisi!"
"Nyt ymmärrät minkä takia tunsin etten voinut mennä pätevästi naimisiin
kanssasi Cornwallissa; ja minä halusin -- oliko se itsekästä? --
halusin itselleni iloa ilmaista oikean nimeni ja asemani vasta sitten
kun vihdoinkin tapaisin sinut omassa kauniissa kodissani. Oi, rakkaani
-- rakkaani! Eikö rakkautemme voi kestää niin vähäpätöisen asian
koettelemusta kuin tämä on?"
Hän lakkasi puhumasta ja odotti.
Hän oli varma voitostaan; mutta tuntui omituiselta, että hänen,
ollessaan tekemisissä niin hienon luonteen kanssa kuin hänen
rakastettunsa oli, täytyi taistella voittaakseen esteen, joka hänestä
tuntui mitättömältä seikalta. Mutta hän tiesi että väärä ylpeys usein
kuohahtaa jättiläismäisenä pienimpäinkin asiain johdosta, jolloin itse
aiheen arvottomuus näyttää lisäävän sen mittasuhteiden järjetöntä
laajentumista.
Myra oli syvästi loukkaantunut, mutta hän oli nainen ja hän rakasti
Jimiä. Hän odotti kärsivällisenä nähdäkseen hänen rakkautensa häneen
kohoavan voitokkaana arvottoman ylpeyden yläpuolelle.
Vihdoinkin Jim Airth nousi seisomaan.
"En voi kestää sitä vielä", hän virkkoi hitaasti. "Minun täytyy olla
yksinäni. Minun olisi pitänyt tietää heti alusta, että sinä olit --
olet -- lady Ingleby. Olen hyvin pahoillani että sinun on kärsittävä
sellaisesta mihin itse et ole syyllinen. Minun täytyy -- nyt -- lähteä.
Neljänkolmatta tunnin kuluttua tulen takaisin puhumaan tästä enemmän."
Hän kääntyi virkkamatta mitään muuta, kädenkosketuksetta,
silmänluonnitta. Hän pyörähti ympäri kantapäällään ja asteli poispäin
ruohokentän poikki.
Myran säikähtyneet silmät voivat tuskin seurata häntä.
Hän nousi parvekkeelle, astui rakennukseen. Ovi sulkeutui.
Jim Airth oli mennyt!
Seitsemästoista luku.
"TIESITTE KAI?"
Myra Ingleby nousi ja suuntasi askeleensa verkalleen rakennusta kohti.
Jos vieras olisi hänet kohdannut, ei hän arvatenkaan olisi huomannut
mitään tavatonta tuossa pitkässä, norjassa naisessa, jonka kalpeuteen
saattoi hyvin olla syynä päivän tavaton kuumuus.
Mutta hänen sydämensä oli menehtymäisillään.
Hänen ilonsa oli saanut kuolettavan haavan. Mies, jota hän jumaloi,
asettaen hänet rakkaudessaan kaikkia kuolevaisia korkeammalle,
oli hitaasti luisumassa alas jalustaltaan ja hänen kätensä olivat
voimattomat pidättämään häntä sillä.
Nainen voi raahata omaa ylpeyttään tomussa ja jäädä siitä huolimatta
elämään; mutta kun hänen rakastamansa mies lankeaa, silloin totisesti
hänen sydämensä kuolee.
Hänestä oli ollut mieluista kutsua Jim Airthia cowboyksi. Hän tiesi
hänen olevan tunnustetusti maailmanrantalaisen. Mutta oliko hän myöskin
halpamaisen ylpeyden orja? Jos hän itse oli pelkkä Jim Airth, katsoiko
hän karsaasti jalosyntyisyyden ja vanhan sukupuun takia niihin,
joille ne oikeudenmukaisesti kuuluivat? Jos hän ilmotti halveksivansa
arvonimiä, antoiko hän todella niille niin liiotellun suuren
merkityksen, että hän kääntyisi pois siitä naisesta, jonka hän aikoi
ottaa vaimokseen, vain sen vuoksi että tällä oli arvonimi, kun hänellä
itsellään taas ei sellaista ollut?
Taloon saavuttuaan Myra meni arkihuoneeseensa. Vihreät ulkokaihtimet
varjostivat ikkunoita. Uunia ympäröivät sananjalka- ja liljaryhmät.
Maljoissa oli ruusuja, ja siellä täällä oli ruukuissa kasvavia
freesioita, jotka levittivät ympärilleen hienoa lemuaan.
Myra astui lattian poikki roihumatolle ja seisoi siinä tuijottaen
lordi Inglebyn muotokuvaan. Tiedemieskasvojen lempeä hienostuneisuus
näytti esiintyvän tavallista silmiinpistävämpänä himmeässä valossa.
Lady Ingleby viivähti muistelemaan vainajan käytöstavan johdonmukaista
miellyttävyyttä, hänen loppumatonta ystävällisyyttään ja säyseyttään
kaikkia kohtaan; kuinka hän oli ollut kohtelias korkeammilleen,
huomaavainen alemmilleen; miellyttävä niin hyvin rikkaita kuin köyhiä
kohtaan.
"Oi, Mikael", kuiskasi Myra, "olenko ollut uskoton? Olenko unhottanut
kuin hyvä olit?"
Mutta sittenkin hänen sydämensä oli menehtymäisillään. Mies, joka oli
astunut pois nurmikentän yli, jättäen hänet ilman käden kosketusta tai
silmänluontia, piti sen käteensä suljettuna.
Kevyet metsästysvaunut ajoivat ratisten porraspylväistön eteen.
Miesääniä kajahteli hallissa. Kiireisten jalkojen töminää kuului
käytävästä. Sitten Billyn vilkas, nuorekas ääni huusi: "Saammeko tulla
sisään?" ja sitä säesti Ronnien syväsointuisempi ääni: "Jollei meistä
vain ole haittaa?" Seuraavassa tuokiossa puristi Myra kummankin kättä.
"Te rakkaat pojat!" sanoi hän. "En ole milloinkaan ollut sen iloisempi
teitä tavatessani! Painakaa puuta; vai oletteko tulleet pelaamaan
tennistä?"
"Olemme tulleet katsomaan _teitä_, rakas kuningatar", sanoi Billy. "Me
olemme Overdenessä. Herttuatar on saanut kirjeenne. Hän kertoi meille
sen suuren uutisen ja mainitsi teidän aikoneen palata eilen. Niin että
me tulimme -- tulimme..."
"Onnittelemaan", sanoi Ronald Ingram; ja hän sanoi sen sydämellisesti
ja lujasti.
"Kiitän teitä", sanoi Myra hymyillen heille, mutta hänen äänensä
värähteli. Nämä ensimäiset onnittelut olivat, juuri sillä hetkellä
tullen, miltei enemmän kuin hän saattoi kestää. Sitten hän
luonteenomaisella yksinkertaisuudellaan ja suoruudellaan kertoi noille
vanhoille ystäville totuuden.
"Te rakkaat pojat! Oli erittäin herttaisesti teiltä tulla tervehtimään;
ja tunti sitten olisitte tavanneet minut säteilevänä. Maailmassa ei
ole voinut olla minua onnellisempaa naista. Mutta, kuten tiedätte,
minä tapasin hänet ja me menimme kihloihin minun ollessani omituisella
virkistyslevollani, jossa pääasiana oli se, että esiinnyin rouva
O'Marana kaikissa kohdin oikean itseni sijasta. Tänä päivänä hän vasta
ensi kerran sai kuulla että minä olen lady Ingleby Shenstonen linnasta.
Ja, pojat, tuo isku oli hänelle liian ankara. Hän on loistava mies,
mutta tuollainen suloinen cowboyn tapainen olento. Hän on viettänyt
monet vuodet ulkomailla ja ollut kaikissa kuviteltavissa toimissa,
missä ratsastetaan hevosilla ja tehdään urheita tekoja. Viimeksi hän
oli tuossa teidän kauheassa pikku sodassanne ja sairastui kuumeeseen
Targain luona. Te olette varmaankin tuntenut hänet. Hän kutsuu sitä
'siirtomaajupakaksi', ja nyt hän kirjottaa kirjaa siitä ja muista
jupakoista sekä siitä miten niitä on vältettävä. Mutta hänellä on aivan
äärimmäinen vastenmielisyys arvonimiä ja suuria omaisuuksia kohtaan,
joten hän kauhtui aika pahasti kuullessaan minun omistavan niitä. Hän
on lähtenyt 'kestämään' sitä yksinään. Siitä syystä te tapaatte minut
surullisena eikä iloisena."
Billy katsahti Ronnie'in, sähköttäen: "Onko se hän? Varmasti se on hän!
Onko meidän kerrottava hänelle?" Ronnie sähkötti takaisin: "Hän se on!
Kukaan muu se ei voi olla. Kerro _sinä_ se hänelle."
Lady Ingleby huomasi nämä langattomat sähkövirrat.
"Mitäs nyt, pojat?" sanoi hän.
"Rakas kuningatar", huusi Billy tuskin kyeten hillitsemään
kiihtymystään, "saammeko kysyä tuon cowboy-olennon nimeä?"
"Jim Airth", vastasi lady Ingleby, värin äkkiä lehahtaessa hänen
kalpeille poskilleen.
"Siinä tapauksessa", sanoi Billy, "hän on sama mies, joka tuli meitä
vastaan karaten asemalle päin ikäänkuin kaikki raivottaret olisivat
olleet hänen kintereillään. Hän ei katsonut oikealle eikä vasemmalle
eikä paljon eteensäkään, niin että meidän metsästysvaunujemme täytyi
väistyä tiepuoleen! Niinmuodoin hän ei nähnyt kahta vanhaa toveriaan
eikä kuullut heidän huutoaan. Mutta ei voi olla mahdollista että
hän olisi paennut teidän arvonimeänne, rakas lady, enempää kuin
omaisuuttannekaan, sillä hänen oma arvonimensä on vanhimpia mitä
Skotlannin historia tuntee, ja tiluksensa käsittävät peninkulmittain
kankaita ja virtoja ja metsiä. Tiesitte kai, että tämä mies, joka
kutsui itseään 'Jim Airthiksi' ollessaan karjafarmin omistajana
Lännessä ja vieläkin käyttää sitä kirjailijanimenään, on kotioloissaan
James, Airthin ja Monteithin jaarli; hienoin Skotlannin vanhoista
aatelisnimistä!"
Kahdeksastoista luku.