SHENSTONEN PYÖKKIEN ALLA.

Jim Airthin käsivarret vaipuivat hitaasti sivuille. Hän katsoi yhä

noihin onnellisiin, rakastaviin silmiin, mutta hänen omista silmistään

kuoli ilo, jättäen jälelle vain kylmän sinisen teräksen. Hänen kasvonsa

verkalleen vaalenivat, kovettuivat, jähmettyivät äänetöntä tuskaa

kuvastaviin piirteisiin. Sitten hän astui askeleen taaksepäin, ja Myran

kädet valahtivat alas hänen rinnaltaan.

"_Sinäkö_ -- lady Ingleby?" sopersi Jim.

Myra tuijotti häneen kuvaamattoman säikähtyneenä.

"Jim!" huusi hän, "Jim, rakkahin! Minkätähden otat sen niin pahaksesi?"

Hän siirrähti eteenpäin ja koetti tarttua Jimin käsiin.

"Älä koske minuun!" sanoi Jim tuimasti. Ja lisäsi sitten: "_Sinäkö_,

Myra? Sinä! Lordi Inglebyn leski?"

Hänen äänensä raivoisa tuska koski kipeästi Myraan. Mitä syytä Jim

Airthilla oli pahastua hänen ylhäisestä nimestään, hänen korkeasta

asemastaan? Vaikkakin se asetti hänet yhteiskunnallisesti paljon

ylemmäksi häntä, niin eikö hän, Myra, juuri-ikään ollut ilmaissut

alttiutensa -- kaipauksensa -- luopumaan kaikesta hänen tähtensä?

Eikö hänen rakkautensa jo ollut asettanut Jim Airthia kunnioituksen

korkeimmalle asteelle? Oliko jaloa, oliko arvokasta Jim Airthin

puolelta ottaa hänen paljastuksensa vastaan tuolla tavoin?

Myra siirtyi tuoleja kohti hienon arvokkaasti.

"Istukaamme alas, Jim, ja puhelkaamme", sanoi hän levollisesti. "Minun

mielestäni sinun ei tarvitse käsittää sitä niin mullistavaksi asiaksi

kuin näytät kuvittelevan. Salli minun kertoa sinulle kaikki siihen

kuuluva. Tahi mieluummin voisit ehkä kysyä minulta mitä haluat."

Jim Airth istui sokeasti Myrasta kauimpana olevalle tuolille, laski

kyynärpäät polvilleen ja painoi kasvot käsiinsä.

Ilman selityksiä Myra nousi ylös, siirsi tuolinsa tarpeeksi lähelle

voidakseen laskea kätensä Jimin käsivarrelle, jos häntä haluttaisi niin

tehdä, istuutui jälleen ja odotti äänettömänä.

Jim Airthilla oli vain yksi kysymys kysyttävänä. Hän lausui sen

kohottamatta päätään.

"Kuka on rouva O'Mara?"

"Hän on kersantti O'Maran leski, sen joka kaatui Targain luona. Me

kumpikin menetimme miehemme tuossa onnettomassa tapauksessa. Hän on

ollut monet vuodet minun kamarineitinäni. Kun hän meni naimisiin

kersantin kanssa -- hän oli kelpo sotilas ja Mikael piti häntä suuressa

arvossa -- halusin vieläkin pitää hänet lähelläni. Mikael oli antanut

minulle Puistomajan tehdäkseni sillä mitä halusin. Minä luovutin sen

heille. Hän asuu siinä vielä. Oi, Jim rakas, koeta käsittää etten

ole sanonut sinulle ainoatakaan sanaa, joka ei olisi ollut täysin

tosi! Salli minun selittää kuinka jouduin oleskelemaan Cornwallissa

hänen nimellään enkä omallani. Jos saisin panna käteni käsiisi, Jim,

olisi minun helpompi kertoa... Eikö? Hyvä, ei tee mitään... Kun viime

marraskuussa sain sähkösanoman, joka toi tiedon mieheni kuolemasta,

tulivat hermoni kovasti järkytetyiksi. En luule sen johtuneen niin

paljon kärsimästäni tappiosta kuin sen edellä olleesta jatkuvasta

sielullisesta pingotuksesta. Juuri kun olin muuttanut kaupunkiin ja

aloin tulla paremmaksi, saapuivat yksityiskohtaiset tiedot ja minulle

oli ilmotettava että se oli ollut tapaturma. Sinä tiedät kaikki

mitä tulee siihen, oliko minun saatava tietää nimi vai ei. Tiedät

myöskin minkä päätöksen tein. Mutta tämän päätöksen tuottama tuska

sai tilani kääntymään taas huonommaksi. On aivan totta mitä sanoit

silloin lehtimajassa. Minä _olen_ nainen, Jim, usein heikkokin; ja

minä olin hyvin paljon yksin. Olin tehnyt oikean päätöksen ylevällä

hetkellä -- sinä mahdollisesti tiedät kuka se henkilö oli, joka

suosiollisesti otti tuodakseen minulle nämä uutiset Sotavirastosta

-- mutta jälkeenpäin minä aloin tuumailla; antauduin arvailuihin.

Rintamasta palasivat miehet kotiin. Minun arvailuni kiertelivät

lakkaamatta kahden miehen ympärillä -- he olivat erinomaisia poikia,

joista todella pidin. Vihdoin olin vakuutettu tietäväni, hämärien

mutta sentään pettämättömien merkkien nojalla, kumpi heistä oli sen

tehnyt. Olin siitä aivan varma. Ja sitten -- tuskin tiedän kuinka voin

kertoa sen sinulle -- tapahtui kauhuista kamalin! Se mies, joka oli

surmannut Mikaelin, tahtoi mennä naimisiin _minun_ kanssani! -- Oi, älä

voihki, armas; se tekee minut niin onnettomaksi! Mutta en ihmettele,

että pidät sitä vaikeana uskoa. Hän piti minusta hyvin paljon, poika

raukka; ja hän arvatenkin otaksui että kun en minä kerran mitään

tiennyt, ei itse tapahtumalla tarvinnut olla mitään merkitystä. Se

tuntuu vaikealta käsittää; mutta rakastunut ihminen kadottaa toisinaan

kaiken käsityksen asiain oikeista suhteista -- olen ainakin joskus

kuullut jonkun sanovan niin tai jotain sen suuntaista. En sallinut sen

kehittyä koskaan varsinaiseksi kosinnaksi, mutta tunsin että minun

oli paettava pois. Oli vielä toisiakin -- ja se oli minusta kauheaa.

En rakastanut ainoatakaan heistä, ja olin päättänyt mielessäni etten

koskaan menisi uudestaan naimisiin, jollen löytäisi ihannettani. Oi,

Jim!" Hän laski kätensä Jimin polvelle. Kuihtunut lehti ei olisi tehnyt

sen näkymättömämpää vaikutusta. Hän antoi sen olla siinä ja jatkoi

puhettaan.

"Ihmiset lavertelivat. Sanomalehdissä oli yhä mittaa maatatunnustelevia

kirjotelmia. Minun surupukunikin kuvattiin ja sitä jäljitettiin.

Hermoni huononivat. Elämä tuntui sietämättömältä."

"Vihdoin kysyin erään etevän erikoislääkärin neuvoa, joka on samalla

luotettu ystävä. Hän määräsi minut virkistyslepoon. Ei sulkeutumaan

neljän seinän sisälle huolineni ja kiusoineni, vaan matkustamaan

kerrassaan pois yksinäni; jättämään oman henkilökohtaisuuteni ja kaiken

mitä siihen kuului täydelleen taakseni; menemään seudulle, missä en

ollut koskaan ennen ollut, missä en tuntisi ketään eikä kukaan tuntisi

minua; oleskelemaan ulkoilmassa; syömään yksinkertaista ruokaa;

nousemaan varhain, menemään varhain levolle; mutta kaikkein tärkein,

kuten hän selvästi terotti, oli määräys: 'Jättäkää lady Ingleby

taaksenne'."

"Seurasin hänen neuvoaan kirjaimelleen. Hän on niitä miehiä, joita

ei voi olla tottelematta. Tekaistun nimen ottaminen ei tuntunut

minua miellyttävän, ja siksi päätin esiintyä 'rouva O'Marana' ja

luonnollisesti kirjotin vieraskirjaan hänen osotteensa yhtä hyvin kuin

hänen nimensäkin."

"Oi tuota iltaa, jolloin saavuin Moorheadiin! Sinä olit aivan oikeassa,

Jim. Minusta tuntui juuri siltä kuin olisin ollut onnellinen lapsi,

joka astuu uuteen kauneuden ja ilon maailmaan, missä ei ole muuta kuin

lupapäivää ja lepoa."

"Ja sitten -- minä näin sinut! Ja -- oi rakastettuni! -- minä melkein

luulen että heti ensi hetkestä sieluni lensi sinun luoksesi kuin

ainakin epäämättömän vertaisensa luokse! Sinun elinvoimasi tuli minulle

tarmon lähteeksi; sinun voimakkuutesi täytti ja tuki minussa kaikkea,

mikä oli ollut heikkoa ja horjuvaa. Olin sinulle velkaa jo paljosta,

ennenkuin olimme todenteolla puhuneet toisillemme. Myöhemmin tulin

olemaan sinulle velkaa itse elämästäni ja rakkaudestani ja kaikesta --

kaikesta, Jim!"

Myra pysähtyi hilliten äänettömästi liikutuksensa. Sitten hän eteenpäin

kumartuen painoi huulensa Jimin karkealle tukalle. Tuulenhenkäys ei

olisi tehnyt sen näkymättömämpää vaikutusta.

"Kun ensin sain kuulla sinun tulleen sodasta, kun käsitin että olet

varmaankin tuntenut Mikaelin, ylistin tohtorin viisautta siinä että hän

oli saanut minut luopumaan omasta nimestäni. Murgatroyditkin olisivat

heti tunteneet sen, eikä minulla olisi ollut mitään rauhaa. Nyt tuli

Amelia Murgatroyd vain sattumalta puhuneeksi seurusteluhuoneessa

'suloisesta lady Ingleby-raukasta', antaen meidän ymmärtää hänen

olevan läheisesti tuttu hänen kanssaan. Ja sitten -- oi, Jim! -- kun

tulin tuntemaan 'maailmanrannan cowboyni', kun hän kertoi minulle

vihaavansa arvonimiä ja kaikkea niihin kuuluvaa, silloin minä

todella siunasin hetkeä, jolloin olin merkinnyt itseni vieraskirjaan

yksinkertaisesti 'rouva O'Maraksi', ja päätin olla ilmaisematta hänelle

arvonimeäni ennenkuin vasta sitten, kun hän rakastaisi minua kyllin

paljon ollakseen siitä piittaamatta tai kaipaisi minua kyllin paljon

muuttaakseen minut lady Inglebystä yksinkertaiseksi mrs Jim Airthiksi

-- vaihtaen kotini Shenstonen linnasta minne ikinä hän haluaisi!"

"Nyt ymmärrät minkä takia tunsin etten voinut mennä pätevästi naimisiin

kanssasi Cornwallissa; ja minä halusin -- oliko se itsekästä? --

halusin itselleni iloa ilmaista oikean nimeni ja asemani vasta sitten

kun vihdoinkin tapaisin sinut omassa kauniissa kodissani. Oi, rakkaani

-- rakkaani! Eikö rakkautemme voi kestää niin vähäpätöisen asian

koettelemusta kuin tämä on?"

Hän lakkasi puhumasta ja odotti.

Hän oli varma voitostaan; mutta tuntui omituiselta, että hänen,

ollessaan tekemisissä niin hienon luonteen kanssa kuin hänen

rakastettunsa oli, täytyi taistella voittaakseen esteen, joka hänestä

tuntui mitättömältä seikalta. Mutta hän tiesi että väärä ylpeys usein

kuohahtaa jättiläismäisenä pienimpäinkin asiain johdosta, jolloin itse

aiheen arvottomuus näyttää lisäävän sen mittasuhteiden järjetöntä

laajentumista.

Myra oli syvästi loukkaantunut, mutta hän oli nainen ja hän rakasti

Jimiä. Hän odotti kärsivällisenä nähdäkseen hänen rakkautensa häneen

kohoavan voitokkaana arvottoman ylpeyden yläpuolelle.

Vihdoinkin Jim Airth nousi seisomaan.

"En voi kestää sitä vielä", hän virkkoi hitaasti. "Minun täytyy olla

yksinäni. Minun olisi pitänyt tietää heti alusta, että sinä olit --

olet -- lady Ingleby. Olen hyvin pahoillani että sinun on kärsittävä

sellaisesta mihin itse et ole syyllinen. Minun täytyy -- nyt -- lähteä.

Neljänkolmatta tunnin kuluttua tulen takaisin puhumaan tästä enemmän."

Hän kääntyi virkkamatta mitään muuta, kädenkosketuksetta,

silmänluonnitta. Hän pyörähti ympäri kantapäällään ja asteli poispäin

ruohokentän poikki.

Myran säikähtyneet silmät voivat tuskin seurata häntä.

Hän nousi parvekkeelle, astui rakennukseen. Ovi sulkeutui.

Jim Airth oli mennyt!

Seitsemästoista luku.

"TIESITTE KAI?"

Myra Ingleby nousi ja suuntasi askeleensa verkalleen rakennusta kohti.

Jos vieras olisi hänet kohdannut, ei hän arvatenkaan olisi huomannut

mitään tavatonta tuossa pitkässä, norjassa naisessa, jonka kalpeuteen

saattoi hyvin olla syynä päivän tavaton kuumuus.

Mutta hänen sydämensä oli menehtymäisillään.

Hänen ilonsa oli saanut kuolettavan haavan. Mies, jota hän jumaloi,

asettaen hänet rakkaudessaan kaikkia kuolevaisia korkeammalle,

oli hitaasti luisumassa alas jalustaltaan ja hänen kätensä olivat

voimattomat pidättämään häntä sillä.

Nainen voi raahata omaa ylpeyttään tomussa ja jäädä siitä huolimatta

elämään; mutta kun hänen rakastamansa mies lankeaa, silloin totisesti

hänen sydämensä kuolee.

Hänestä oli ollut mieluista kutsua Jim Airthia cowboyksi. Hän tiesi

hänen olevan tunnustetusti maailmanrantalaisen. Mutta oliko hän myöskin

halpamaisen ylpeyden orja? Jos hän itse oli pelkkä Jim Airth, katsoiko

hän karsaasti jalosyntyisyyden ja vanhan sukupuun takia niihin,

joille ne oikeudenmukaisesti kuuluivat? Jos hän ilmotti halveksivansa

arvonimiä, antoiko hän todella niille niin liiotellun suuren

merkityksen, että hän kääntyisi pois siitä naisesta, jonka hän aikoi

ottaa vaimokseen, vain sen vuoksi että tällä oli arvonimi, kun hänellä

itsellään taas ei sellaista ollut?

Taloon saavuttuaan Myra meni arkihuoneeseensa. Vihreät ulkokaihtimet

varjostivat ikkunoita. Uunia ympäröivät sananjalka- ja liljaryhmät.

Maljoissa oli ruusuja, ja siellä täällä oli ruukuissa kasvavia

freesioita, jotka levittivät ympärilleen hienoa lemuaan.

Myra astui lattian poikki roihumatolle ja seisoi siinä tuijottaen

lordi Inglebyn muotokuvaan. Tiedemieskasvojen lempeä hienostuneisuus

näytti esiintyvän tavallista silmiinpistävämpänä himmeässä valossa.

Lady Ingleby viivähti muistelemaan vainajan käytöstavan johdonmukaista

miellyttävyyttä, hänen loppumatonta ystävällisyyttään ja säyseyttään

kaikkia kohtaan; kuinka hän oli ollut kohtelias korkeammilleen,

huomaavainen alemmilleen; miellyttävä niin hyvin rikkaita kuin köyhiä

kohtaan.

"Oi, Mikael", kuiskasi Myra, "olenko ollut uskoton? Olenko unhottanut

kuin hyvä olit?"

Mutta sittenkin hänen sydämensä oli menehtymäisillään. Mies, joka oli

astunut pois nurmikentän yli, jättäen hänet ilman käden kosketusta tai

silmänluontia, piti sen käteensä suljettuna.

Kevyet metsästysvaunut ajoivat ratisten porraspylväistön eteen.

Miesääniä kajahteli hallissa. Kiireisten jalkojen töminää kuului

käytävästä. Sitten Billyn vilkas, nuorekas ääni huusi: "Saammeko tulla

sisään?" ja sitä säesti Ronnien syväsointuisempi ääni: "Jollei meistä

vain ole haittaa?" Seuraavassa tuokiossa puristi Myra kummankin kättä.

"Te rakkaat pojat!" sanoi hän. "En ole milloinkaan ollut sen iloisempi

teitä tavatessani! Painakaa puuta; vai oletteko tulleet pelaamaan

tennistä?"

"Olemme tulleet katsomaan _teitä_, rakas kuningatar", sanoi Billy. "Me

olemme Overdenessä. Herttuatar on saanut kirjeenne. Hän kertoi meille

sen suuren uutisen ja mainitsi teidän aikoneen palata eilen. Niin että

me tulimme -- tulimme..."

"Onnittelemaan", sanoi Ronald Ingram; ja hän sanoi sen sydämellisesti

ja lujasti.

"Kiitän teitä", sanoi Myra hymyillen heille, mutta hänen äänensä

värähteli. Nämä ensimäiset onnittelut olivat, juuri sillä hetkellä

tullen, miltei enemmän kuin hän saattoi kestää. Sitten hän

luonteenomaisella yksinkertaisuudellaan ja suoruudellaan kertoi noille

vanhoille ystäville totuuden.

"Te rakkaat pojat! Oli erittäin herttaisesti teiltä tulla tervehtimään;

ja tunti sitten olisitte tavanneet minut säteilevänä. Maailmassa ei

ole voinut olla minua onnellisempaa naista. Mutta, kuten tiedätte,

minä tapasin hänet ja me menimme kihloihin minun ollessani omituisella

virkistyslevollani, jossa pääasiana oli se, että esiinnyin rouva

O'Marana kaikissa kohdin oikean itseni sijasta. Tänä päivänä hän vasta

ensi kerran sai kuulla että minä olen lady Ingleby Shenstonen linnasta.

Ja, pojat, tuo isku oli hänelle liian ankara. Hän on loistava mies,

mutta tuollainen suloinen cowboyn tapainen olento. Hän on viettänyt

monet vuodet ulkomailla ja ollut kaikissa kuviteltavissa toimissa,

missä ratsastetaan hevosilla ja tehdään urheita tekoja. Viimeksi hän

oli tuossa teidän kauheassa pikku sodassanne ja sairastui kuumeeseen

Targain luona. Te olette varmaankin tuntenut hänet. Hän kutsuu sitä

'siirtomaajupakaksi', ja nyt hän kirjottaa kirjaa siitä ja muista

jupakoista sekä siitä miten niitä on vältettävä. Mutta hänellä on aivan

äärimmäinen vastenmielisyys arvonimiä ja suuria omaisuuksia kohtaan,

joten hän kauhtui aika pahasti kuullessaan minun omistavan niitä. Hän

on lähtenyt 'kestämään' sitä yksinään. Siitä syystä te tapaatte minut

surullisena eikä iloisena."

Billy katsahti Ronnie'in, sähköttäen: "Onko se hän? Varmasti se on hän!

Onko meidän kerrottava hänelle?" Ronnie sähkötti takaisin: "Hän se on!

Kukaan muu se ei voi olla. Kerro _sinä_ se hänelle."

Lady Ingleby huomasi nämä langattomat sähkövirrat.

"Mitäs nyt, pojat?" sanoi hän.

"Rakas kuningatar", huusi Billy tuskin kyeten hillitsemään

kiihtymystään, "saammeko kysyä tuon cowboy-olennon nimeä?"

"Jim Airth", vastasi lady Ingleby, värin äkkiä lehahtaessa hänen

kalpeille poskilleen.

"Siinä tapauksessa", sanoi Billy, "hän on sama mies, joka tuli meitä

vastaan karaten asemalle päin ikäänkuin kaikki raivottaret olisivat

olleet hänen kintereillään. Hän ei katsonut oikealle eikä vasemmalle

eikä paljon eteensäkään, niin että meidän metsästysvaunujemme täytyi

väistyä tiepuoleen! Niinmuodoin hän ei nähnyt kahta vanhaa toveriaan

eikä kuullut heidän huutoaan. Mutta ei voi olla mahdollista että

hän olisi paennut teidän arvonimeänne, rakas lady, enempää kuin

omaisuuttannekaan, sillä hänen oma arvonimensä on vanhimpia mitä

Skotlannin historia tuntee, ja tiluksensa käsittävät peninkulmittain

kankaita ja virtoja ja metsiä. Tiesitte kai, että tämä mies, joka

kutsui itseään 'Jim Airthiksi' ollessaan karjafarmin omistajana

Lännessä ja vieläkin käyttää sitä kirjailijanimenään, on kotioloissaan

James, Airthin ja Monteithin jaarli; hienoin Skotlannin vanhoista

aatelisnimistä!"

Kahdeksastoista luku.

Shenstonen rouva · 第 24 / 33 题